Qventin Durward: VI Mustalaiset
| V Soturi | VI Mustalaiset Qventin Durward Kirjoittanut Walter Scott |
VII Pestaus |
- Niin iloiten ja nauraen
- hän ilveeks veti suun;
- ja keikahti ja heilahti
- tuoli’ alla hirsipuun.
- Vanha laulu.
Qventin Durward ei ollut saanut sellaista kasvatusta, että se olisi tehnyt hänen sydämensä pehmeäksi tai hänen omantuntonsa kovin araksi. Hän, samoin kuin hänen muu sukunsa, oli oppinut pitämään metsästystä huvinaan ja sotaa ainoana tositoimenaan; heille oli mieleen teroitettu, että heidän pyhin velvollisuutensa elämässä oli jäykästi kestää ja tulisesti kostaa perintövihollistensa hyökkäykset, jotka olivat hävittäneet melkein sukupuuttoon heidän heimonsa. Mutta noissa riidoissakin ilmeni toki jonkunlaista ritarillisuuden ja kohteliaisuuden henkeä, joka lievensi tylyyttä, niin että he harjoittaessaan kostoakin, ainoaa oikeuskeinoansa, noudattivat jossakin määrin armahtavaisuuden ja jalouden sääntöjä. Vielä syvemmän käsityksen ihmisen velvollisuuksista toisia kohtaan oli Durward saanut tuolta kunnianarvoisalta, vanhalta munkilta, jonka opetuksia hän kenties silloisen pitkällisen sairautensa ja vastoinkäymisensä aikana oli taipuvaisempi kuuntelemaan, kuin jos terveys ja myötäkäyminen olisi häntä suosinut. Ja jos otamme lukuun aikakauden oppimattomuuden, liiallisen mieltymyksen soturin elämään sekä kasvatuksen, joka oli tullut nuorukaisen osaksi, niin oli hän taipuvaisempi käsittämään niitä siveellisiä velvollisuuksia, joita hänen asemansa vaati, kuin mitä siihen aikaan oli tavallista.
Hämmästyksellä ja pahalla mielellä hän ajatteli keskusteluansa enon kanssa. Hänen toiveensa olivat olleet suuret; sillä vaikka kirjeenvaihdosta ei voinut olla puhettakaan, niin sattui aina joku Glen-houlakin’iin eksynyt toivioretkeläinen, uskalias laukkukauppias tai vaivaiseksi joutunut soturi mainitsemaan Leslyn nimen, ja kaikki he yhdestä suusta kehuivat hänen pelotonta miehuuttaan sekä hänen menestystään monella pienellä retkellä, jotka kuningas oli hänelle uskonut. Qventin’in mielikuvitus oli täyttänyt nuo hajanaiset tiedot ominpäin ja luonut hänen onnensuosimasta, uskaliaasta enostaan, jonka tekoja eivät kertojat suinkaan olleet halventaneet, tuommoisen menestrelien laulaman sankarin ja retkeilijäritarin, joka miekkansa ja peitsensä avulla anasti kruunuja ja kuninkaantyttäriä omaksensa. Nyt ei hän voinut olla asettamatta sukulaistaan paljoa alemmaksi ritarillisuuden arvoasteikossa. Mutta syvä kunnioitus vanhempia ja heidän omaisiaan kohtaan häikäisi kuitenkin Durward’in silmiä, – kaikki lapsuudenaikaiset tunteet taivuttivat häntä enon puolelle – hän oli sitä paitsi vielä hyvin kokematon ja piti äitinsä muistoa rakkaana – kaikki tuo vaikutti puolestaan, ettei hän käsittänyt tämän rakkaan äidin ainoaa veljeä siksi mikä hän todella oli, nimittäin tavalliseksi palkkasoturiksi, ei pahemmaksi, mutta ei myöskään paremmaksi useimpia muita hänen virkakumppaneitaan, joiden olo Ranskassa vielä pahensi tämän maan rappiollista tilaa.
Vaikkei Le Balafré ollutkaan julmuuteen taipuva, niin oli tottumus kuitenkin tehnyt hänet välinpitämättömäksi ihmishengestä ja ihmistuskasta. Hän oli peräti oppimaton ja ahnas saaliille, jota hän koetti häikäilemättömästi anastaa itselleen ja tuhlasi sitten himojensa tyydyttämiseksi. Hän oli tottunut pitämään silmällä vain omia tarpeitaan ja etujaan, ja siten hänestä oli tullut mitä itsekkäin olento. Harvoin hän saattoi, niinkuin lukija jo on voinut havaita, kauan puhua jostain asiasta, ajattelematta mitä hyötyä siitä hänellä olisi, eli niinkuin sanotaan, ottamatta sitä omaksi asiakseen, vaikkeivät hänen vaikuttimensa suinkaan olleet tämän kultaisen puheenparren mukaiset, vaan ihan toiset. Tähän on vielä lisättävä, että hänen velvollisuuksiensa ja huvitustensa ahdas piiri oli myös vähitellen sulkenut hänen ajatuksensa, toivonsa sekä mielitekonsa yhä ahtaammalle, ja melkein sammuttanut sen hurjasti lekkuvan kunnianhimon ja maineenhalun, jotka hänessä nuorukaisena muinoin paloivat. Le Balafré oli, sanalla sanoen, ankara soturi, vaivoissa kestävä, mutta itsekäs ja ahdasmielinen; hän oli toimelias ja rohkea virkavelvollisuutensa täyttämisessä, mutta ajatteli tuskin mitään muuta mikä ulottui sen rajojen ulkopuolelle, paitsi että hän arvelematta harjoitti ulkonaisia jumalanpalvelusmenoja ja aika ajoin kevensi mieltään mässäämällä veli Bonifaciuksen, viinaveikkonsa ja rippi-isänsä seurassa. Jos hänen ajatuksillaan olisi ollut laajempi piiri, niin olisi hän luultavasti saavuttanut jonkun tärkeän päällikönpaikan, sillä kuningas, joka tunsi persoonallisesti jokaisen soturin henkivartijakunnassaan, luotti suuresti Le Balafrén urhoollisuuteen ja uskollisuuteen; ja sitäpaitsi oli tämä skotlantilainen myös kyllin viisas tai viekas täydesti älytäkseen kuninkaan luonteen omituisuudet ja osatakseen niitä hyvitellä. Mutta siitä huolimatta oli hänessä siksi vähän neroutta, ettei hän voinut nousta korkeammalle, ja vaikka Ludvig monessa tilaisuudessa hymyili hänelle ja osoitti suosiota, niin pysyi Le Balafré kuitenkin aina vain tavallisena henkivartijana eli Skotlannin jousimiehenä.
Vaikkei Qventin täydelleen voinutkaan käsittää enonsa luonnetta, niin pahoitti häntä Le Balafrén välinpitämättömyys hänen kertoessaan heidän perhekuntansa onnettomasta hävityksestä; myöskin häntä kummastutti, että näin likeinen sukulainen ei ollut tarjonnut hänelle rahallista apua, jota Durward’in olisi täytynyt suorastaan häneltä pyytää, jollei mestari Pietari olisi ollut niin antelias. Siinä hän kuitenkin teki enollensa vääryyttä, kun hän luuli tätä hänen välinpitämättömyyttään saituudeksi. Le Balafré, joka itse sillä hetkellä ei ollut rahan tarpeessa, ei ollut tullut ajatelleeksikaan, että hänen sisarenpoikansa saattaisi olla pulassa; muuten hän, joka piti läheistä sukulaistaan ikäänkuin oman itsensä osana, olisi huolehtinut elävästä sisarenpojastansa yhtä hellästi kuin hän koetti pitää murhetta sisar- ja lanko-vainajistansa. Mutta olipa syy mikä hyvänsä, enon huolimattomuus koski sangen kovasti nuoren Durward’in sydämeen, ja Qventin olisi hyvinkin suonut päässeensä Burgund’in herttuan palvelukseen, ennenkuin hän joutui riitaan hänen metsänvartijansa kanssa. »Mitä ikänä minusta siellä olisikin tullut», ajatteli hän itsekseen, »niin olisi aina se ajatus pitänyt pääni pystyssä, että minulla pahimmassa tapauksessa oli enoni täällä tukevana takavarana. Mutta nyt olen nähnyt hänet ja, häpeäksi hänelle, onpa minulla ollut enemmän apua tuiki tuntemattomasta käsityöläisestä kuin tästä oman äitini veljestä, kansalaisesta ja aatelismiehestä! Luulisipa melkein että sivallus, joka poisti kaiken kauneuden hänen kasvoistansa, samalla myös laski kaiken aatelisveren kuiville hänen suonistansa.»
Durward oli vielä pahoillaan siitä, ettei hänelle ollut sattunut tilaisuutta puhua Le Balafrélle mestari Pietarista, jolla keinoin hänellä olisi ollut toivo saada enemmän tietoja tuosta miehestä. Mutta enon kysymykset olivat seuranneet tuhkatiheään toinen toistansa, ja Tours’in Pyhän Martin kellojen kutsuva ääni oli äkkiä keskeyttänyt heidän puheensa. Tuo vanha mies, niin Durward ajatteli itsekseen, oli yrmeä ja jörömäinen näöltään, katkera ja pilkallinen puheiltansa, mutta jalomielinen ja antelias teoissansa, ja semmoinen vieras oli yhtä hyvä kuin kylmäkiskoinen sukulainen. »Mitenkä meidän vanha skotlantilainen sananpartemme sanookaan? – Parempi suopea vieras kuin vieras sukulainen. – Minä lähden sitä miestä tervehtimään, eikä se, luullakseni, kovin vaikea asia lienekään, jos hän todellakin on niin varakas kuin isäntä täällä sanoo. Häneltä voin ainakin saada hyviä neuvoja ohjeekseni; ja jos hän matkustaa vieraille maille, niinkuin moni hänen kaltaisensa tekee, niin voisihan hänen palveluksessaankin, tiedän mä, saada kokea yhtä paljon seikkailuja kuin ikänä nuo Ludvigin henkivartijat.»
Samalla kun tämä ajatus muodostui Qventin’in aivoissa, kuiskahti ääni noista sydämen syvistä sopukoista, joissa piilee kaikenlaista sellaista, mistä omistajalla ei ole aavistustakaan tai mitä hän ei mielellään tahdo myöntää todeksi, että kenties tornissa asuva tyttö, jonka hunnun hän oli nähnyt ja harpun äänen kuullut, saattaisi sillä moniseikkaisella matkalla olla kumppanina.
Näitä ajatellessaan nuori skotlantilainen kohtasi kaksi vakavannäköistä miestä, nähtävästi Tours’in kaupungin porvareita; heiltä hän, nostaen lakkiaan sillä kunnioituksella, jota nuorempi on velvollinen osoittamaan vanhemmalle, pyysi tietoa miten hän pääsisi mestari Pietarin talolle.
»Kenenkä talolle, poikaseni?» kysyi toinen vastaantulijoista.
»Mestari Pietarin, suuren silkkikauppiaan, joka on istuttanut kaikki silkkiäispuut tuohon lehtoon», vastasi Durward.
»Nuori mies», virkkoi häntä lähinnä seisova porvari, »oletpa kovin aikaiseen ruvennut narrin virkaan.»
»Ja sopimattomia miehiä olet valinnut pilkkasi esineiksi», sanoi toinen vielä tylymmällä äänellä. »Tours’in kaupungin pormestari ei ole tottunut siihen, että ulkomaalaiset kuljeksivat narrit puhuttelevat häntä tällä tavalla.»
Qventin hämmästyi siinä määrin tästä aiheettomasta vihastuksesta, minkä hänen yksinkertainen ja kohtelias kysymyksensä oli nostattanut noissa arvokkaannäköisissä herroissa, ettei hänen mieleensä edes juolahtanut itse pikastua heidän vastauksensa tylyydestä. Hän jäi vain seisomaan, ällistellen heidän jälkeensä, kun he jatkoivat tietään kiireisin askelin, usein katsahtaen taakseen, ikäänkuin he olisivat halunneet niin pian kuin mahdollista päästä siksi kauas, ettei hän jälleen voisi käydä heidän kimppuunsa.
Sitten Qventin kohtasi muutamia viinitarhureita, joilta hän kysyi samaa; vastaukseksi he kysyivät, tarkoittiko hän koulumestari Pietaria? – vai nikkarimestari Pietaria? – vai suntiomestari Pietaria? ja vielä puolta tusinaa muita mestari Pietareita lisäksi. Kun ei yksikään näistä ollut sennäköinen, mimmoiseksi nuorukainen kuvasi tiedusteltavansa, niin talonpojat haukkuivat häntä, uhaten käydä hänen kimppuunsa sekä löylyttää häntä tuon narrinpelin palkaksi. Mutta vanhin heistä, jolla näytti olevan heihin nähden jonkinlainen ylivalta, sai heidät väkivallasta pidätetyksi.
»Huomaattehan te hänen puheestaan sekä narrinlakistaan», virkkoi ukko, »että hän on noita meidän maahamme tulleita ulkomaan silmänkääntäjiä, joita muutamat nimittävät noidiksi ja ennustajiksi, toiset silmänkääntäjiksi tai muuksi sellaiseksi, eikä sitä voi tietää, mitä kaikkia konsteja he osaavat. Olenpa kuullut kerrottavan, että eräs tuommoinen maksoi yhden liard’in (pienen rahan) saadakseen syödä vatsansa täydeltä viinirypäleitä erään köyhän miehen viinitarhasta; mutta söipäs se, kun söikin, koko kuormallisen eikä hellittänyt edes nappia takistansa. – Antakaamme tämän siis rauhassa mennä ohitse ja kulkea tietänsä, niinkuin mekin kuljemme omaamme. – Ja sinä, veikkonen, jollet tahdo pahempia kokea, niin käy rauhallisesti tietäsi eteenpäin, nimeen Jumalan ja Marmoutiers’n pyhän Neitsyen ja Tours’in pyhän Martin, äläkä kiusaa meitä sen enempää tiedustelemalla mestari Pietariasi, joka ehkä onkin vain uusi paholaiselle keksitty nimi.»
Skotlantilainen, nähdessään semmoisen ylivoiman edessään, arveli viisaimmaksi jatkaa matkaansa vastaamatta mitään. Mutta talonpojat, jotka ensin olivat vetäytyneet kauemmaksi, peläten hänen noita- ja viinirypäleensyöntitaitoansa, rohkaisivat jälleen mielensä, kun hän oli edemmäksi kulkenut; he huusivat haukkumasanoja sekä kirouksia hänen jälkeensä, ja lopulta paransivat niiden vaikutusta kivituiskulla, joka ei kuitenkaan näin kaukaa voinut tehdä suurtakaan vahinkoa heidän vihansa esineelle. Qventin puolestaan, jatkaessaan matkaansa, rupesi epäilemään olevansa itse jollakin lailla noiduttu, tai toursilaisten talonpoikien olevan kaikkein typerimpiä, raa’impia ja epäkohteliaimpia Ranskan talonpojista. Tätä arvelua ei muuttanut myöskään uusi seikka, joka sattui hänelle hetken kuluttua.
Matalalla kukkulalla, joka kohosi virtavan ja kauniin Cher-joen rannalla, juuri sillä suunnalla, mihin hän kulki, kasvoi sattumalta pari, kolme suurta saksanpähkinäpuuta, jotka yhdessä muodostivat kauniin, merkillisen ryhmän. Näiden juurella seisoi kolme, neljä talonpoikaa liikahtamatta, katsellen ylöspäin, nähtävästi ällistellen jotakin, mikä oli lähimmän puun oksilla. Nuorukaisen mietiskely on harvoin niin syvä, ettei pieninkin uteliaisuuden puuska sitä saisi häirityksi yhtä helposti kuin kädestä kimmonnut keveä kivi rikkoo tyynen lammikon kirkkaan pinnan. Qventin joudutti kulkuaan ja juoksi keveästi ylös kukkulalle, jonne hän kerkesi juuri parahiksi nähdäksensä sen kammottavan esineen, joka oli vetänyt puoleensa toistenkin katsojien huomion – siellä näet riippui oksasta mies, jonka ruumis väänteli viimeisessä kuolinkamppailussa.
»Miksi te ette leikkaa nuoraa poikki?» kysyi nuori skotlantilainen, jonka käsi aina oli yhtä kerkeä auttamaan hädässä olevaa kuin puolustamaan omaa kunniaa, jos hän arveli sitä loukatun.
Yksi talonpojista, kääntäen Durward’iin katseensa, josta pelästys oli kaikki muut tunteet karkoittanut, sekä kasvonsa, jotka olivat niin kalpeat kuin savi, osoitti puun kuoreen leikattua merkkiä, kömpelöä liljankuvaa (Ranskan vaakunamerkki). Mutta nuori Durward, joka ei tuntenut tämän merkin merkitystä tai ei välittänyt siitä, kiipesi keveänä kuin metsäkissa ylös puuhun, veti taskustaan vuorelaisen ja metsämiehen välttämättömimmän skene dhu[1] nimisen kalun, käski puun juurella olevia ottamaan käsillään vastaan ruumiin ja leikkasi köyden poikki, tuskin minuuttiakaan sen jälkeen kun hän oli huomannut tämän toimenpiteen tarpeelliseksi.
Mutta ympärillä seisovat olivat hänellä huonona apuna tässä armeliaisuuden työssä. He eivät lainkaan ojentaneet käsiään, vaan päinvastoin näyttivät pahanpäiväisesti säikähtyvän hänen rohkeudestaan ja läksivät kaikki kerrassaan pakoon, ikäänkuin olisivat pelänneet, että heitä jo pelkän katselemisen tähden olisi voitu syyttää osallisiksi tähän uskaliaaseen työhön. Ruumis, kun sitä ei tuettu alta, putosi niin raskaasti maahan, että Qventin, joka heti hyppäsi taas alas, harmikseen huomasi viimeisenkin hengen kipinän siitä nyt lähteneen. Ei hän kuitenkaan vieläkään luopunut laupiaasta työstänsä, vaan yritti edelleen. Hän irroitti miesraukan kaulasta tuon turmiollisen paulan, aukaisi hänen nuttunsa, pirskotti vettä kasvoille ja koetti tavallisilla tempuilla saada häntä henkiin.
Hänen ollessansa vielä tässä armeliaisuudentoimessa nousi hänen ympärillään hurjaa melua kielellä, joka oli hänelle outo; ja tuskinpa hän kerkesikään huomata, että useat eriskummallisen ja oudonnäköiset miehet ja naiset olivat piirittäneet hänet, kun hän jo tunsi itseään väkivaltaisesti temmattavan molemmista käsivarsista, ja samassa paljastettu puukko ojentui hänen kurkkuansa kohti.
»Vaaleaihoinen Eblis’in orja!» virkkoi eräs mies ranskankieltä huonosti mongertaen; »vieläkö aiot ryöstää paljaaksi sen, jonka olet murhannut? – Mutta oletpa nyt meidän kynsissämme ja saat siitä palkkasi.»
Samassa kun nämä sanat lausuttiin, paljastui puukkoja joka haaralla hänen ympärillään, ja vimmaiset, julmistuneet kasvot tuijottivat häneen näyttäen susilta, jotka ovat saaliinsa kimppuun hyökkäämäisillään.
Mutta nuori skotlantilainen pelasti kuitenkin itsensä pelottomuudellaan ja neuvokkaisuudellaan. »Mitä te tarkoitatte, hyvät ihmiset?» huusi hän. »Jos tuo on teidän ystäväparkanne ruumis, niin minähän sen juuri irroitin puusta sulasta armeliaisuudesta, ja teidän sopisi paremmin yrittää saada hänet henkiin, kuin tehdä väkivaltaa viattomalle muukalaiselle, jota voitte kiittää siitä, että tuolla miehellä vielä on pelastuksen mahdollisuutta.»
Naiset olivat nyt jo ottaneet ruumiin haltuunsa ja koettivat hekin samoilla tempuilla kuin Durward taannoin saattaa häntä henkiin, mutta siitä ei ollut sen parempaa apua. Luopuen siis turhasta yrityksestään he rupesivat kaikilla itämaalaisten menoilla ilmoittamaan suruansa. Naiset parkuivat surkeasti ja repivät pitkää, mustaa tukkaansa; miehet puolestaan riistivät rikki vaatteensa ja sirottelivat tuhkaa päähänsä. Vähitellen heidän mielensä kiintyi kokonaan näihin surumenoihin, niin etteivät he välittäneetkään enää Durward’ista, jonka viattomuuden he luultavasti tapauksen seikoista olivat käsittäneet. Kaikkein viisainta tietysti olisi ollut, jos hän nyt olisi jättänyt nämä villit ihmiset oman onnensa nojaan; mutta hän oli pienestä pojasta asti oppinut halveksimaan vaaroja, ja hänessä paloi nuoruuden kiihkeä uteliaisuus.
Tuolla eriskummaisella joukolla hänen ympärillään, niin miehillä kuin naisillakin, oli päässään turbaneja ja lakkeja, jotka ylimalkaan olivat pikemmin hänen oman päähineensä kuin Ranskassa käytettyjen hattujen kaltaiset. Useimmilla miehillä oli kähäräiset, mustat parrat, ja heidän ihonsa oli melkein yhtä musta kuin afrikalaisten. Yhdellä tai parilla, jotka näyttivät olevan päälliköitä, oli koreita hopeahelyjä kaulassaan sekä korvissaan, ja keltaisen, tulipunaisen ja vaalean viheriän kirjavat olkavyöt; mutta heidänkin käsivartensa sekä säärensä olivat paljaat, ja koko joukkio näytti kurjalta ja likaiselta. Aseita ei Durward heillä huomannut, paitsi pitkiä puukkoja, joilla he äsken olivat häntä uhanneet, ja lyhyttä, käyrää maurilais-sapelia, joka riippui erään nuoren, vilkkaannäköisen miehen vyöltä; hän tarttui usein kahvaan kädellään, kun hän vielä kiivaammin kuin muu parvi antautui eriskummallisiin surunilmaisuihinsa ja sekoitti niihin kostonuhkauksiaan.
Tämä hurjannäköinen, ulvova joukkio oli peräti erilainen ulkomuodoltaan kuin kaikki ne olennot, joita Qventin tähän saakka oli sattunut näkemään; hän päätti siis niiden olevan sarasenejä, noita »pakanan koiria», joita kaikissa niissä lauluissa, joita hän oli kuullut tai lukenut, kuvataan jalojen ritarien sekä kristittyjen kuningasten vastustajina. Hän aikoikin juuri väistyä tästä vaarallisesta seurasta, kun hevosten kavioiden kapsetta alkoi kuulua, ja ranskalainen soturijoukko ryntäsi Qventin’in sarasenien kimppuun, jotka juuri olivat nostaneet kumppaninsa ruumiin olkapäillensä.
Tämä äkillinen hyökkäys muutti surujoukon tahdinmukaisen parkumisen säännöttömiksi pelonkiljahduksiksi. Ruumis viskattiin heti maahan ja sen ympärillä olevat pujahtivat sukkelasti pakoon hevosten vatsojen alta ja peitsenkärkien tieltä, joita sotamiehet ojensivat heitä vastaan, huutaen: »Surma kirotuille pakanallisille varkaille! – Ottakaa kiinni ja tappakaa! – Sitokaa nuo koirat! – Keihästäkää nuo sudet!»
Näitä huutoja seurasivat niitä vastaavat väkivaltaiset teot; mutta pakolaiset olivat niin nopealiikkeiset, ja viidakko sekä vesakko haittasivat niin suuresti hevosmiehiä, että ainoastaan kaksi saatiin maahan kaadetuiksi ja vangituiksi; toinen niistä oli samainen nuori miekkamies, joka olikin yrittänyt tehdä hiukan vastarintaa. Qventin, jonka kova onni näytti nyt valinneen maalitauluksensa, kaapattiin myös samassa muiden kanssa kiinni, ja hänen käsivartensa sidottiin, huolimatta kaikista hänen vastaansanomisistaan, nuoralla selän taakse; ja ne, jotka hänet täten vangitsivat, osoittivat tässä toimessaan semmoista nopeutta ja kätevyyttä, että kylläkin näkyi, etteivät he olleet vasta-alkavia poliisivirassaan.
Tuskissaan Durward katsahti ratsumiesten päällikön puoleen, jonka hän toivoi vapauttavan hänet; mutta eipä hän oikein tietänyt, pitikö hänen ilahtua vai pelästyä, tuntiessaan hänet mestari Pietarin maahankatsovaksi, harvapuheiseksi kumppaniksi. Mihin rikokseen ikänä nuo pakolaiset olivatkin tehneet itsensä syypäiksi, niin tiesi tämä herra tämän-aamuisista tapauksista varsin hyvin, että Durward’illa ei ollut mitään tekemistä tuon oudon joukon kanssa. Mutta vaikea oli sanoa, tokko tämä ynseä mies tulisi suosiollisesti tuomitsemaan Durward’ia tai todistamaan hänen puolestansa, ja nuorta skotlantilaista arvelutti paranisiko hänen tilansa, jos hän suoraan pyytäisi tuolta mieheltä apua.
Mutta tässä ei nyt ollut pitkiin arveluihin aikaa. »Trois-Eschelles ja Petit-André», sanoi maahankatsova päällikkö kahdelle miehelleen; «nämä puut tässä ovat kuin tehdyt tätä asiaa varten. Kylläpä mä opetan noita uskottomia, varastelevia noitia estämään kuninkaan rangaistuksia, kun ne sattuvat kohtaamaan yhtä heidän kirotusta suvustansa. Alas hevosen selästä, pojat, ja toimittakaa virkanne rivakasti.»
Trois-Eschelles ja Petit-André hyppäsivät maahan silmänräpäyksessä, ja Qventin huomasi, että heillä kummallakin oli satulassa etu- sekä takanastassa pari nuorakääryä, jotka he nyt kiireesti päästivät auki, ja silloin selvisi, että jokainen nuorakääry oli hirttonuora, jossa surmapaulakin hirttämistä varten oli valmiina. Veri hyytyi Qventin’in suonissa, kun hän näki otettavan kolme nuoraa esille ja huomasi, että yksi niistä oli aiottu hänen kaulaansa pantavaksi. Hän huusi päällikköä kovalla äänellä, muistutti hänelle, että he aamulla olivat olleet yhdessä seurassa, vaati itselleen sitä oikeutta, joka vapaan skotlantilaisen tuli saada osakseen ystävällisessä liittolaisvaltakunnassa, ja vakuutti, ettei hänellä ollut mitään tietoa noista ihmisistä, joiden seurassa hänet oli tavattu, yhtä vähän kuin heidän pahoista teoistaankaan.
Päällikkö, jolta Durward siten pyysi apua, tuskin viitsi katsahtaakaan puhujaan eikä ollut tietävinänsä mistään edellisestä tuttavuudesta. Hän kääntyi vain parin talonpojan puoleen, jotka nyt olivat tulleet likemmäksi, joko halusta ruveta todistajiksi vankeja vastaan, tai uteliaisuudesta; näiltä hän kysyi yrmeästi: »Oliko tuo nuori mies noiden maankuljeksijain joukossa?»
»Olipa niinkin, jos sallitte sen sanoa, jalo herra provossi», vastasi eräs talonpojista; »hänhän se kaikkein ensimäiseksi teki tuon Jumalaa pilkkaavan työn ja päästi maahan tuon konnan, jonka kuninkaallisen majesteetin palvelijat täydellä syyllä olivat hirttäneet, niinkuin me jo teille, korkea herra, kerroimme.»
»Ja minä vannon Jumalan sekä Tours’in pyhän Martin kautta, että näin hänet heidän joukossaan», virkkoi toinen, »kun he meidän talossamme kävivät rosvoamassa.»
»Eipä toki, kuulkaahan isä», sanoi eräs poika, »silloinen pakana oli musta, ja tämä nuori mies on valkoverinen; hänellä oli lyhyt, kähärä tukka, mutta, tällä on pitkät, vaaleat suortuvat.»
»Niin kyllä, poikaseni», vastasi talonpoika, »ja kenties vielä lisännet, että sillä oli vihreä takki ja tällä harmaa. Mutta kyllähän tämä korkea herra provossi hyvin tietää, että he osaavat muotonsakin muutella yhtä helposti kuin takkinsa, ja siksi uskon sittenkin tämän siksi samaksi.»
»Siinä on jo kyllin, että olette nähneet hänen sekaantuvan kuninkaan tuomioon yrittämällä herättää hirtettyä petturia jälleen henkiin», päätti päällikkö. – »Trois-Eschelles ja Petit-André, joutukaa.»
»Malttakaa, herra päällikkö!» huusi nuorukainen kuoleman tuskassa –»kuulkaa mitä minä sanon – älkää viattomasti saattako minua kuolemaan – minun kansalaiseni tässä maailmassa ja Jumalan oikeus toisessa vaativat teitä edesvastuuseen verestäni.»
»Kyllä minä voin vastata teoistani kumpaisessakin maailmassa», virkkoi provossi kylmäkiskoisesti. Vasemmalla kädellään hän viittasi pyöveleille, ja osoitti samassa etusormellaan oikeaa käsivarttansa, joka riippui olkavyön varassa; luultavasti se oli vielä vaivainen sen sivalluksen johdosta, jonka Durward aamulla oli antanut hänelle.
»Kurja, kostonhimoinen konna!» huusi Qventin, joka tästä ymmärsi, että yksityinen kostonhimo oli ainoana syynä miehen tylyyteen ja ettei häneltä ollut mitään armoa toivottavana.
»Tuo poikaparka hourailee», virkkoi päällikkö. »Puhu hänelle pari lohduttavaa sanaa, Trois-Eschelles, ennenkuin hän lähtee matkalle; sinä olet hyvä lohduttaja tämmöisissä tilaisuuksissa, kun ei rippipappia ole käsillä. Anna hänelle minuutin ajan hengellisiä neuvoja, ja tee tehtäväsi kiireesti, kun minuutti on kulunut. Minun täytyy jatkaa vartiokiertoani. – Sotamiehet, seuratkaa minua!»
Provossi ratsasti edelleen, vieden sotamiesjoukon kanssansa, paitsi paria, kolmea, jotka jätettiin pyövelien avuksi. Onneton nuorukainen katsoi heidän jälkeensä toivottomuuden ilme silmissään, ja hänestä tuntui kuin jokainen etenevä hevosenkavion kopahdus olisi viimeisen, pienen pelastuksen toiveen riistänyt. Hän loi tuskallisen silmäyksen ympärilleen ja kummastui nähdessään vankikumppaniensa kylmäverisen välinpitämättömyyden. Sitä ennen he olivat kaikella tavalla osoittaneet pelkoansa ja kaikin keinoin pyrkineet pakoon; mutta nyt, kun he olivat kiinni ja nähtävästi tuomitut välttämättömään kuolemaan, he odottivat kuolinhetken tuloa aivan rauhallisella mielellä. Silmien edessä oleva surma antoi kenties heidän mustapintaisille poskillensa keltaisemman värivivahduksen; mutta se ei liikuttanut heidän kasvojaan eikä masentanut heidän katseensa lujaa ylpeyttä. He olivat kuin kettu, joka, sen jälkeen kun kaikki sen juonet ja viekkaat pelastuskokeet ovat käyneet turhiksi, kuolee ääneti, yrmeän urhollisena, jommoista ei näe susissa eikä karhuissa, metsämiehen vaarallisimmissa pyydettävissä.
Heidän rohkeuttansa ei masentanut edes pyövelien käytöskään, sillä nämä kävivät toimeensa paljoa hitaammin kuin mitä heidän päällikkönsä oli käskenyt; luultavasti oli tottumus muuttanut heidän hirveän työnsä heille jonkunlaiseksi huvitukseksi. Me keskeytämme hetkeksi kertomuksemme tähän, kuvataksemme näitä miehiä, sillä tyranniuden aikoina, harjoitelkoon sitä yksinvaltias tai kansa, pyövelin persoona on aina sangen tärkeä.
Nämät molemmat hirttomiehet olivat muodoltaan sekä tavoiltaan aivan erilaiset. Ludvig kuningas oli heille antanut nimet Demokritos ja Heraklitos[2], ja heidän päällikkönsä, provossi, nimitti heitä nimellä Jean-qui-pleure (Itku-Jussi) ja Jean-qui-rit (Nauru-Jussi).
Trois-Eschelles oli pitkä, laiha, kalmankalvakas mies, jonka katse oli omituisen ykstotinen; kaulassaan hänellä oli suuri rukoushelminauha, jota hän aina hartain katsein tarjosi käytettäväksi niille onnettomille, jotka joutuivat hänen virkaa toimittaessaan hänen käsiinsä. Hänellä oli myös aina huulillansa pari latinaista raamatunlausetta ihmiselämän mitättömyydestä ja turhuudesta; ja jos laki semmoista monivirkaisuutta olisi sallinut, olisi hän pyövelinvirkansa lisäksi hyvin saattanut ottaa vankilanpapin viran. Petit-André sitä vastoin oli iloisennäköinen, palleroinen, vilkasliikkeinen typykkä, joka pyöri ja hyöri virkatoimissaan, ikäänkuin ne olisivat olleet kaikkein huvittavinta työtä maailmassa. Hänessä näytti olevan jonkinlaista hellää rakkautta uhreihinsa, ja hän puhui aina heille lempeitä helliä sanoja. Hän nimitti heitä kelpo poika paroikseen, somiksi kultamuruikseen, kummeiksensa, hyviksi ukkosikseen, kunkin iän tai sukupuolen mukaan. Trois-Eschelles koetti filosofisilla tai uskonnollisilla lohdutuksilla kääntää heidän silmänsä iankaikkisuuden puoleen; Petit-André puolestaan melkein aina koetti virkistää heitä leikkisanalla tai parilla, ikäänkuin saadakseen heitä pitämään tätä elämää, josta heidän täytyi lähteä, naurettavana, halpana ja totista miettimistä ansaitsemattomana.
En tiedä sanoa kuinka se kävi ja mistä se johtui, että nämät molemmat kelpo miehet, vaikka heidän luonnonlahjansa olivat niin erilaiset ja vaikka niin harvoin saattoi tavata senkaltaisia heidän virassaan, olivat enemmän vihatut kuin kenties yksikään heidän virkaveljistänsä on ollut ennen tai myöhemmin. Ja siitä vain ne, jotka heistä jotain tiesivät, olivat kahden vaiheella, kumpiko heistä, yksitotinen, pöyhkeäpuheinen Trois-Eschelles, vaiko iloinen, lystillinen, vilkas Petit-André oli enemmän pelätty ja katkerammin kirottu.
Se kumminkin on varma, että he kummassakin suhteessa voittivat kaikki pyövelit Ranskanmaalla, lukuunottamatta ehkä heidän päällikköänsä, Tristan Erakkoa, tuota kuuluisaa yliprovossia, tai myös hänen herraansa, Ludvig XI:ttä.
Emme suinkaan saa luulla, että nämät olivat Durward’in arveluita. Elämä ja kuolema, aika ja iankaikkisuus häilyivät hämärästi hänen silmiensä edessä – hämmästyttävänä, pyörryttävänä näkönä, joka kammotti heikkoa ihmisluontoa, vaikka ihmisylpeys mielellään olisi pitänytkin päänsä pystyssä. Hän kääntyi rukouksella isiensä Jumalan puoleen; ja sitä tehdessään muistui hänen mieleensä tuo pikkuinen, katoton kappeli, joka nyt sisälsi melkein koko hänen sukunsa, häntä yksinään lukuunottamatta. »Meidän perintövihollisemme soivat suvulleni toki haudan omassa maassa», arveli hän; «mutta minä joudun korppien ja haukkojen ravinnoksi vieraassa maassa, niinkuin kirkonkirouksen alainen konna!» Ehdottomasti puristuivat kyyneleet hänen silmistään. Trois-Eschelles, laskien kätensä hänen toiselle olkapäälleen, toivotti yksitotisesti hänelle onnea tähän jumaliseen kuolemanvalmistukseen, ja lausui juhlallisesti raamatun sanat: Beati, qui in Domino moriuntur (Autuaat ne, jotka Herrassa kuolevat), ja kehui sitten sitä sielua autuaaksi, joka eroo ruumiista kyyneleen kiiluessa silmässä. Petit-André, taputtaen häntä toiselle olkapäälle, huusi: »Älä murehdi poikaseni! Koska sinun vuorosi on ensiksi pyörähtää tanssiin, niin aloita kemut iloisesti, sillä kaikki viulut ovat jo viritetyt.» Näin puhuen hän pinnisti hirsinuoraa, jotta se äännähti, tehden siten kokkapuheensa oikein sattuvaksi. Ja kun nuorukainen tuskissaan katsoi vuoroin toiseen, vuoroin toiseen, he paremmaksi vakuudeksi aikoivat hiljalleen työntää häntä likemmäksi surmapuuta, kehoittaen häntä olemaan huoleti, koska muka kaikki silmänräpäyksessä loppuisi.
Tässä toivottomassa tilassaan nuorukainen loi vielä hurjan katseen ympärilleen. »Olisiko täällä joku hyvä kristitty», sanoi hän, »joka tahtoisi Ludvig Lesly’lle, skotlantilaiselle henkivartijalle, joka tässä maassa on tunnettu Le Balafrén nimellä, ilmoittaa että hänen sisarenpoikansa on tullut konnamaisesti murhatuksi?»
Nämät sanat tulivat juuri oikeaan aikaan, sillä eräs skotlantilainen jousimies, jonka hirttämisvalmistukset olivat sinne houkutelleet, seisoi, parin muun satunnaisen sivukulkijan kanssa, lähellä katsomassa.
»Kavahtakaa mitä te teette», sanoi hän pyöveleille; »jos tämä nuori mies on skotlantilainen synnyltään, niin en salli hänelle vääryyttä tapahtuvan.»
»Jumala varjelkoon, herra jousimies!» sanoi Trois-Eschelles; »mutta meidän täytyy tehdä mitä meille on käsketty»; ja samassa hän taas veti Durward’ia käsivarresta.
»Lyhyeltä aina virsi kaunein», sanoi Petit-André vetäen Durward’in toisesta käsivarresta.
Mutta Qventin, joka oli kuullut nuo rohkaisevat sanat, ponnisti nyt voimiansa, tempasi itsensä äkkiä irti tuomiontäyttäjien kynsistä, ja juoksi, kädet yhä vielä siteissä, skotlantilaisen jousimiehen luoksi. »Pidä puoltani», sanoi hän omalla kielellään, »Skotlannin ja pyhän Anteruksen tähden! Minä olen viaton – minä olen sinun oma kansalaisesi. Pidä puoltani, tai saat vastata siitä tuomiopäivänä!»
»Pyhä Anterus auttakoon! Minun ylitseni heidän täytyy mennä ennenkuin pääsevät sinun kimppuusi!» sanoi jousimies paljastaen miekkansa.
»Hakkaa poikki siteeni, kansalainen», sanoi Qventin, »niin voin itsekin vähän pitää puoltani.»
Se oli tehty yhdellä jousimiehen miekan koskettamisella, ja vapautettu vanki, karaten äkkiä provossin erään sotamiehen päälle, tempasi hänen kädestään pertuskan. »Ja nyt», huusi Durward, »tulkaa vaan, jos tohditte!»
Molemmat pyövelit kuiskasivat keskenään.
»Lähde sinä yliprovossia noutamaan», sanoi Trois-Eschelles, »minä pidätän heitä täällä, jos vain voin. – Provossin sotamiehet, pitäkää puoltanne.»
Petit-André hyppäsi hevosensa selkään ja poistui paikalta, ja muut provossin miehet, totellen Trois-Eschelles’n käskyä, vetäytyivät niin kiireesti yhteen joukkoon, että he antoivat molempien vankien päästä pakoon. Kukaties he eivät liioin huolineetkaan pidättää heitä; sillä he olivat viime aikoina saaneet niin tarpeekseen tämänkaltaisten raukkojen verestä, ja olivat, niinkuin muutkin verenhimoiset pedot, pitkällisen raatelemisen kautta kyllästyneet verenvuodatukseen. Mutta tekosyyksi he sanoivat sen, että he luulivat saaneensa käskyn varjella Trois-Eschelles’n henkeä; sillä skotlantilaisten jousimiesten ja päällikkönsä käskyjä täyttävän provossinväen välillä vallitsi keskinäinen viha, joka joskus puhkesi ilmitappeluksi.
»Meitä on tarpeeksi monta löylyttämään noita ylpeitä skotlantilaisia, vaikkapa kahteen kertaan, jos niin käskette», sanoi eräs sotamiehistä Trois-Eschelles’lle.
Mutta varovainen pyöveli käski hänen pysyä alallaan ja rupesi hyvin höylisti puhuttelemaan jousimiestä. »Onpa tämä, hyvä herra, aika suuri häväistys yliprovossille, kun te uskallatte estää kuninkaan oikeuden täyttämistä, joka asetusten mukaan ja laillisesti on meidän päällikkömme käsiin uskottu; eikä se myös ole oikein minuakaan kohtaan, joka laillisella tavalla olen saanut tämän lainrikkojan haltuuni. Ja lopuksi ei se ole suinkaan hyvänsuovan ystävän työtä nuorukaista itseäänkään kohtaan, sillä hänelle voi vielä sattua viisikymmentä tilaisuutta tulla hirtetyksi, olematta silloin niin siunatusti valmistetulla mielellä kuin nyt ennen teidän sopimatonta sekaantumistanne.»
»Jos minun nuori kansalaiseni», virkkoi skotlantilainen hymyillen, »arvelee, että minä olen tehnyt hänelle vääryyttä, niin sanaakaan vastaan väittämättä annan hänet jälleen teidän haltuunne.»
»Ei, ei! – Jumalan tähden älkää sitä tehkö!» huusi Qventin. »Mielemmin soisin, että iskisitte kaulani poikki pitkällä miekallanne – se olisi enemmän minun aatelisarvoni mukaista, kuin kuolla tuommoisen inhottavan lurjuksen käden kautta.»
»Kuulepas vain noita soimaussanoja!» sanoi tuomiontäyttäjä. »Voi, voi kuinka pian meidän parhaatkin päätöksemme haihtuvat! – Hän oli niin siunatun hyvin valmistunut lähtöön, ja parin minuutin kuluttua hän on jo tullut esivallan halventajaksi.»
»Sanokaapas minulle viimeinkin», kysyi jousimies, »mitä tämä nuori mies sitten on tehnyt?»
»Hän on uskaltanut», vastasi Trois-Eschelles toimessaan, »riistää alas pahantekijän ruumiin, vaikka liljan merkki oli piirustettu tähän puuhun, johon minä olin hirttänyt miehen näillä omilla käsilläni.»
»Mitä tämä merkitsee, nuori mies?» kysyi jousimies. »Mitenkä sinä semmoiseen rikokseen puutuit?»
»Niin totta kuin teiltä apua toivon», vastasi Durward, »sanon teille täyden totuuden, aivan kuin olisin salaripissä. Minä näin miehen tekevän kuolemaa tuossa puussa ja riensin vain armeliaisuudesta häntä alasottamaan. En tiennyt liljoista enempää kuin neilikoistakaan, enkä tarkoittanut loukata Ranskan kuningasta sen enempää kuin meidän pyhää isää paaviakaan.»
»Mitä hittoa sinulla oli tekemistä sen raadon kanssa?» virkkoi jousimies. »Niitä saat nähdä täällä, missä ikänä tämä herra tietänsä kulkee, riippumassa rypäleittäin joka puussa, ja kylläpä sinulle tulee tarpeeksi työtä tässä maassa, jos rupeat poimiskelemaan pyövelin marjoja. Mutta en tahdo kuitenkaan jättää kansalaistani pulaan, jos minusta on apua. – Kuulkaapas, te provossin apulainen, näettehän te, että se tapahtui aivan tietämättömyydestä. Pitäisihän teidän toki armahtaa näin nuorta muukalaista. Meidän maassamme hän ei ole tottunut näkemään näin innokkaita virantoimittajia kuin te ja teidän päällikkönne on.»
»Eipä siksi, ettei niitä olisi tarpeen, herra jousimies», sanoi Petit-André, joka samassa palasi takaisin. »Pidä puoltasi, Trois-Eschelles, yliprovossi on heti täällä; saammepa sitten nähdä, miten hänelle on mieleen, kun työ on temmattu hänen käsistään, ennenkuin se on loppuun suoritettu.»
»Ja parhaaksipa», sanoi jousimies, »tänne myös joutuu muutamia kumppaneitani.»
Ja todellakin, samassa kun provossi Tristan patrullinsa kanssa ratsasti ylös tuon pienen, riidan tantereena olevan kummun toista kuvetta, läheni toiselta puolelta yhtä kiireesti neljä, viisi skotlantilaista jousimiestä, niiden etunenässä itse Le Balafré.
Tällä vaarallisella hetkellä ei Lesly näyttänytkään sisarensapoikaa kohtaan välinpitämättömyyttä, josta Qventin sydämessään oli häntä moittinut; sillä tuskin hän oli huomannut kumppaninsa ja Durward’in seisovan vihollisia vastassa, niin hän huusi: »Cunningham, kiitos, kunnia! – Hyvät herrat, kumppanit, auttakaa minua! – Tämä nuori skotlantilainen aatelismies – on minun sisareni poika – Lindesay – Guthrie – Tyrie – vetäkää miekkanne tupesta ja hakatkaa päälle!»
Näyttipä nyt aivan siltä kuin olisi hurja tappelu ollut nousemassa molempien puolueitten välillä, eikä ylivoima ollut niin ylen suuri toisella puolella, ettei, Skotlannin herrojen parempiin aseihin nähden, voiton toivo olisi ollut tasan. Mutta yliprovossi, joka joko epäili taisteluonneaan, tai tiesi tästä tulevan kuninkaalle mielipahaa, kielsi sotamiehiään ryhtymästä väkivaltaisuuksiin ja kysyi Le Balafréltä, joka nyt oli asettunut vastapuolueen päälliköksi: »Mitä te kuninkaan henkivartijakuntaan kuuluva aatelismies tarkoitatte sillä, kun estätte pahantekijän hirttämistä?»
»Teidän syytöksenne on väärä», vastasi Le Balafré. »Pyhä Martti auttakoon, luulisinpa toki olevan hiukan väliä pahantekijän hirttämisellä ja minun oman sisarenpoikani murhaamisella!»
»Teidän sisarenpoikanne saattaa olla pahantekijä yhtä hyvin kuin joku muukin», virkkoi yliprovossi, »ja jokainen Ranskassa oleskeleva muukalainen on Ranskan lakien alainen.»
»Niin, mutta meillä on etuoikeutemme, meillä skotlantilaisilla jousimiehillä», sanoi Le Balafré; »eikö niin, kumppanit?»
»On, on!» huusivat kaikki yhtä suuta. »Etuoikeudet, etuoikeudet! – Eläköön Ludvig kuningas! – Eläköön uljas Le Balafré! – Eläköön skotlantilainen henkivartijajoukko! – Kuolema kaikille, jotka tahtovat meidän etuoikeuksiamme loukata!»
»Kuulkaahan toki järkisanoja, kunnioitettavat herrat ja aatelismiehet!» sanoi yliprovossi; »muistakaa toki mikä virka minulla on.»
»Me emme huoli kuulla järkisanojanne», virkkoi Cunningham; »meidän omat päällikkömme puhukoot meille järkeä. Me tahdomme tuomariksemme itse armollisen kuninkaan, tai oman ylipäällikkömme, nyt kun ei herra yliconnetable ole saapuvilla.»
»Emmekä me tahdo tulla hirtetyiksi», lisäsi Lindesay, »kenenkään muun kuin Santeri Wilson’in, meidän oman joukkomme vanhan provossimiehen käskystä.»
»Se olisi tosiaankin petosta Santeria vastaan, joka on yhtä kunnon mies kuin kuka muu hamppunuoran paulansolmija hyvänsä, jos sallisimme asian toisin käydä», sanoi Le Balafré. »Jos minä olisin hirtettävä, niin eipä kukaan muu saisi panna kaulusta kaulaani.»
»Mutta kuulkaahan toki», sanoi yliprovossi; »eihän tämä nuorukainen kuulu teidän joukkoonne, eikä niitä etuoikeuksia hänellä voi siis olla, joita te sanotte itsellänne olevan.»
»Kun me sanomme meillä olevan etuoikeuksia, täytyy kaikkien niitä myöntää», virkkoi Cunningham.
»Niitä emme kärsi kenenkään epäilevän!» kuului jousimiesten huuto aivan kuin yhdestä suusta.
»Oletteko mielettömiä, hyvät herrat», sanoi Tristan Erakko. – »Eihän kukaan riitelekään teidän etuoikeuksistanne – mutta tämä nuorukainen ei kuulu teidän joukkoonne.»
»Hän on minun sisarenpoikani», lausui Le Balafré voitonriemusta loistavin kasvoin.
»Vaan ei kuitenkaan henkivartijakunnan jousimiehiä, luullakseni», vastasi Tristan Erakko.
Jousimiehet katsahtivat hiukan hämillään toisiinsa.
»Pidä vain puoltasi vielä, kumppani», kuiskasi Cunningham Le Balafrélle. »Sano hänen ottaneen pestin meidän joukkoomme.»
»Pyhä Martti auttakoon! Se oli kelpo sana, hyvä kansalaiseni», vastasi Lesly. Ja koroittaen äänensä hän vannoi, että hän samana aamuna oli pestannut tämän sukulaisensa seuralaistensa joukkoon.
Tämä ilmoitus oli ratkaiseva.
»Hyvä on, kunnioitettavat herrat», sanoi provossi Tristan, joka tiesi kuinka suuresti kuningas pelkäsi tyytymättömyyden leviävän henkivartijoittensa pariin. Te sanotte tuntevanne etuoikeutenne, ja minun virkaani ei kuulu riiteleminen ja tappeleminen kuninkaan henkivartijain kanssa, jos sen voin välttää. Mutta minä aion ilmoittaa tämän tapauksen kuninkaalle, jotta hän itse saa siitä päättää; ja pyytäisinpä teitä huomaamaan, että näin tehdessäni käytän vähemmän ankaria keinoja, kuin mihin kenties virkani antaisi minulle valtaa.»
Näin sanoen hän käski väkensä lähtöön, mutta jousimiehet, jotka jäivät vielä paikalle, pitivät kiireisen neuvottelun siitä, mitä nyt olisi tehtävä.
»Meidän tulee ilmoittaa asia ensin ylipäälliköllemme lordi Crawford’ille, ja kirjoituttaa tämän nuoren herran nimi rekisteriin.»
»Mutta, hyvät herrat, kunnioitettavat ystäväni ja pelastajani», virkkoi Qventin hiukan kahden vaiheella, »enhän minä vielä ole päättänytkään, rupeanko palvelukseen teidän joukkoonne vai enkö.»
»Päätä nyt sitten», sanoi eno, »suostutko siihen vai tahdotko mielemmin hirteen – sillä sen takaan sinulle, vaikka oletkin sisarenpoikani, etten tiedä muuta pelastuskeinoa hirsipuusta.»
Tämä oli syy, jota ei käynyt vastustaminen, ja se kerrassaan suostutti Qventin’in ehdoitukseen, jota hän ei muuten olisi pitänyt kovin hauskana. Mutta pelastus hirttonuorasta, jonka paula oli jo ollut hänen kaulassaan, olisi luultavasti suostuttanut hänet pahempaankin ehdoitukseen.
»Hänen pitää tulla meidän kanssamme kasarmiin», sanoi Cunningham; »hänellä ei ole turvallista paikkaa missään meidän oman piirimme ulkopuolella, niin kauan kun nuo ihmispyytäjät ovat ulkona väijymässä.»
»Enköhän saisi vielä tätä yötä viettää siinä ravintolassa, jossa söin aamiaiseni, hyvä eno?» kysyi nuorukainen kenties, niinkuin moni muukin uusi rekryytti, arvellen, että jotain voisi voittaa yhdellä ainoallakin vapaudessa vietetyllä yöllä.
»Aivan niin, poika kulta», vastasi eno pilkallisesti, »että meillä olisi ilo saada onkia sinut jostakin ojasta tai kaivannosta, tai kenties jostakin Loire-joen polvesta säkkiin solmittuna, jotta sinun olisi mukavampi uiskennella – sillä siten luultavasti asia loppuisi. – Yliprovossi hymyili lähtiessään», jatkoi hän kääntyen Cunninghamin puoleen, »ja se merkitsee aina, että hänellä on vaarallisia mietteitä päässänsä.»
»Minä en huoli hänen vaarallisista mietteistänsä», virkkoi Cunningham, »meidän kaltaisiin lintuihin ei hänen nuolensa pysty. Mutta kehottaisinpa kuitenkin, että kertoisit kaikki tyyni Olivier Pirulle, joka on aina ollut skotlantilaisten henkivartijain hyvä ystävä ja tapaa Ludvig ukon ennenkuin provossi pääsee hänen puheillensa, sillä Olivier ajaa hänen partansa aamulla.»
»Mutta kuulkaas», virkkoi Le Balafré, »paha on mennä Olivier’in puheille tyhjin käsin, ja minä olen niin paljas kuin koivu jouluna.»
»No niinpä on meidän jokaisen laita», sanoi Cunningham; »mutta täytyneehän Olivier’in toki tällä kertaa tyytyä skotlantilaiseen kunniasanaankin. Me keräämme kokoon kelpo summan keskenämme ensi palkkapäivänä; ja kun hänelle tulee siitä osa, niin, sen sanon teille, tulee palkkapäiväkin sitä pikemmin.»
»Ja nyt linnaan», sanoi Le Balafré, »ja sisarenpoikani saa matkalla kertoa meille, miten hän sai yliprovossin kimppuunsa, jotta tiedämme miten asia on kerrottava Crawford’ille sekä Olivier’ille.»