Qventin Durward: XII Valtiomies

XI Roland’in sali

XII Valtiomies Qventin Durward Kirjoittanut Walter Scott

XIII Tietäjä

Hän valtiovehkeiss’ on niin taitava,

ett’ (olkohonpa Piru kuinka viekas)

opettajaks’ hän kelpais Pirullenkin

ja osais kiusaajalle vanhallen

opettaa uutta kiusaamisen taitoa.

Vanha näytelmä.

Saliin astuessaan Ludvig rypisti kulmakarvojaan sillä tavalla, jonka ylempänä kerroimme olleen hänelle ominaisen, ja sinkahutti niiden paksun, synkän pilven alta tuikean katseen kaikkiin läsnäoleviin; ja tätä välkähdystä iskiessään, niin Qventin perästäpäin kertoi, hänen silmänsä tulivat niin pieniksi, niin tulisiksi, niin läpitunkeviksi, että näytti siltä kuin olisi unessaan häiritty kyykäärme tuijottanut sen kanervanvarren takaa, jonka alla se oli maannut piilossaan.

Tällä äkillisellä, tuikealla katseella tiedusteltuaan salissa nousseen hälinän syytä, hän ensin kääntyi Orleans’in herttuan puoleen.

»Teko täällä olette, jalo serkku», sanoi hän, ja kysäisi sitten tylysti Qventin’iltä: »Etkö muistanut käskyäni?»

»Suokaa tälle nuorelle soturille anteeksi, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Orleans’in herttua; »hän ei ole laiminlyönyt velvollisuuttansa; mutta minä olin saanut kuulla prinsessan olevan tässä salissa.»

»Ja te, näen minä, ette sallinut mitään vastarintaa, kun tulitte tänne osoittamaan morsiamellenne ritarillisuutta», sanoi kuningas, joka inhottavalla teeskentelyllään aina oli uskovinaan, että herttuakin tunsi samaa rakkautta, joka asusti vain onnettoman prinsessan sydämessä. »Ja tällä tavallako te houkuttelette henkivartijani tottelemattomuuten, nuori herra? – Mutta mitähän en antaisi anteeksi rakastuneelle, joka ei ajattele muuta kuin lempeään!»

Orleans’in herttua kohotti päätään, ikäänkuin hän olisi aikonut vastustaa kuninkaan sanoja. Mutta vaistomainen kunnioitus Ludvigia kohtaan tai pelko, pikemmin sanoen, johon häntä lapsuudesta asti oli totutettu, salpasi hänen suunsa.

»Ja Johanna ei ole voinut hyvin?» jatkoi kuningas. »Mutta älkää olko huolissanne, serkku; kyllä hän pian paranee. Taluttakaa hänet kamariinsa, sillä aikaa kun minä vien nämät vieraat neidot omalle puolelleen.»

Nämät sanat lausuttiin äänellä, joka teki ne käskyksi, ja Orleans’in herttua poistuikin heti prinsessan kanssa salin toisesta ovesta; kuningas puolestaan, riisuttuaan hansikkaan oikeasta kädestänsä, saatti kohteliaasti Isabella kreivittären sekä hänen tätinsä heidän asuinhuoneeseensa, johon päästiin toisen oven kautta. Hän kumarsi syvään, kun he astuivat sisään, ja seisoi vielä kynnyksellä hetken aikaa sen jälkeen, kun he olivat kadonneet. Sitten hän aivan vakavasti sulki oven, väänsi suurta avainta, otti sen lukosta ja pisti vyöhönsä – täten hän muistutti vielä enemmän vanhaa saituria, joka ei voi rauhallisella mielellä lähteä matkalle, ellei hänellä ole aarrekammionsa avain mukanansa.

Hitain askelin, mietteissään, silmät maahan luotuina, Ludvig läheni nyt Durward’ia, joka valmistuen ottamaan vuorossaan vastaan osansa kuninkaan vihastuksesta, odotti pelokkain sydämin hänen tuloaan.

»Sinä olet tehnyt väärin», sanoi kuningas kohottaen ylös silmänsä ja tuijottaen lujasti Durward’iin päästyään kyynärän päähän hänestä, »sinä olet tehnyt kovin väärin ja ansainnut kuoleman. – Älä sano sanaakaan puolustukseksesi! – Mitä sinun tarvitsi totella herttuoita tai prinsessoja? – Mitä sinulla oli tekemistä muiden kuin minun käskyni kanssa?»

»Suokaa anteeksi, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi nuori soturi, »mitä minä saatoin tehdä?»

»Mitäkö saatoit tehdä, kun väkisin pyrittiin sinun vartioittavasi paikan sivuitse?» vastasi kuningas pilkallisesti. »Mitä varten sinulla on pyssy olallasi? Sinun olisi pitänyt ojentaa pyssysi, ja jos tuo uhkarohkea kapinoitsija ei paikalla olisi peräytynyt, niin olisi hän saanut surmansa juuri tässä samassa salissa! Mene – tuon huoneen kautta. Siinä näet suuret portaat, joita myöten pääset sisempään linnanpihaan. Siellä tapaat Olivier Daim’in. Käske hänet tänne, ja mene itse kasarmiisi. – Ja jos pidät henkeäsi jossakin arvossa, niin varo ettei kielesi liiku yhtä kerkeästi kuin kätesi tänä päivänä on ollut kankea.»

Iloissaan siitä että hän niin vähällä oli päässyt, mutta sydämessään inhoen sitä kylmäveristä armottomuutta, jota kuningas oli vaatinut häneltä virkavelvollisuuden täyttämisessä, meni Durward hänelle neuvottuun huoneeseen, riensi rappusia alas ja ilmoitti kuninkaan käskyn Olivier’ille, joka alhaalla pihalla odotti. Viekas parranajaja kumarsi, huoahti ja hymyili vielä tavallista laupiaammalla tavalla, lausuessaan nuorukaiselle jäähyväiset; ja sitten he erosivat, Qventin mennen kasarmiin, Olivier kuninkaan käskyä kuulemaan.

Tässä kohdassa ne muistelmat, jotka pääasiallisesti ovat olleet tämän tositarinan perustana, valitettavasti olivat vaillinaiset; sillä koska ne enimmästä päästä olivat kirjoitetut Durward’in kertomuksen mukaan, eivät ne voineet sisältää sitä keskustelua, joka hänen poissaollessaan tapahtui kuninkaan ja hänen salaisen neuvonantajansa välillä. Hyväksi onneksi sisältää kuitenkin Hautlieun kirjasto käsinkirjoitetun kappaleen Jean de Troyes’n Chronique Scandaleuse’ä, joka on paljoa täydellisempi kuin painettu; ja onpa siihen vielä liitetty useampia merkillisiä muistiinpanoja, jotka – niin olisimme taipuvaiset luulemaan – Olivier itse luultavasti on kirjoittanut kuninkaansa kuoleman jälkeen ennenkuin hänelle sattui se onni, että hän sai jo kauan aikaa täydesti ansaitun hirsinuoran palkaksensa. Tästä käsikirjoituksesta on meidän onnistunut saada täydellinen tieto tuon halpasukuisen suosikin keskustelusta Ludvigin kanssa tässä tilaisuudessa, ja tämä keskustelu valaisee selvästi mainitun kuninkaan valtiovehkeitä, joista me muuten kenties olisimme turhaan koettaneet ottaa selkoa.

Tullessaan Roland’in saliin suosittu palvelija tapasi kuninkaan istumassa mietteissään sillä tuolilla, jonka hänen tyttärensä muutamia minuutteja aikaisemmin oli jättänyt. Olivier tunsi tarkoin herransa luonteen ja senvuoksi hän kuulumattomin askelin hiipi kunnes hän oli joutunut kuninkaan näkyviin ja siten saattanut hänet huomaamaan hänen läsnäolonsa; sen jälkeen hän taas nöyrästi peräytyi hänen silmiensä edestä, kunnes saisi käskyn puhua tai kuunnella. Kuninkaan ensimäiset sanat eivät kuuluneet hauskoilta: – »Kas niin, Olivier, sinun viekkaat tuumasi sulavat sulamistaan, niinkuin lumet etelätuulen puhaltaessa. – Embrun’in pyhä Neitsyt auttakoon meitä, etteivät ne vain olisi noiden lumivyöryjen kaltaisia, joista Sveitsin maamoukat aina kertovat niin kummia juttuja, ja romahtaisi meidän päähämme.»

»Mielipahakseni olen kuullut, kuninkaallinen majesteetti, ettei kaikki ole hyvin», vastasi Olivier.

»Ei ole hyvin!» huusi kuningas kavahtaen ylös ja ruveten kiireisin askelin astumaan edestakaisin salissa. – »Kaikki on pahoin, mies, – ja melkein niin pahoin kuin vain suinkin voi olla – ja se kaikki johtuu sinun hyvästä, romanttisesta neuvostasi, että minä, juuri minä, rupeaisin onnettomien neitosten suojelijaksi! Burgundi, kuules mies, varustelee sotaa ja on yhdistymäisillään liittoon Englannin kanssa. Ja Edvard kuningas, jonka väki on nyt joutilaana kotona, aikoo ryöpsäyttää meidän niskaamme kaikki nuo tuhannet onnettoman Calais’n portin kautta. Jos vain jompikumpi olisi itsekseen, niin saisin hänet leppymään mielistelemällä tai en pelkäisi häntä; mutta molemmat yhdessä liitossa, yhdessä liitossa – ja lisäksi vielä tuon Saint-Paul konnan tyytymättömyys ja uskottomuus! – Ja kaikki se on sinun syytäsi, Olivier, kun annoit minulle sen neuvon, että ottaisin nuo naikkoset turviini, ja käyttäisin kirottua mustalaista sanansaattajana kreivitärten ja heidän vasalliensa välillä.»

»Herra kuningas», virkkoi Olivier, »muistattehan mitkä syyt toin esiin. Kreivittären alusmaat ovat juuri Burgundin ja Flanderin rajalla – hänen linnaansa on melkein mahdoton rynnäköllä valloittaa – hänen oikeutensa useampiin läheisiin tiluksiin ovat sitä laatua, että kun niitä vain lujasti kannatetaan, siitä epäilemättä tulisi paljon kiusaa Burgundin herttualle, jos nimittäin tämä neito joutuisi naimisiin Ranskalle suosiollisen miehen kanssa.»

»Se oli, se oli todellakin viehättävä syötti», sanoi kuningas, »ja jos vain me olisimme voineet pitää hänet täällä salassa, niin olisimme voineet toimittaa tälle rikkaalle perijättärelle semmoisen avioliiton, joka olisi ollut suureksi hyödyksi Ranskalle. – Mutta tuo kirottu mustalainen – kuinka saatoit sinä ehdoittaa tuommoista pakanallista koiraa toimeen, johon luotettavaa miestä tarvittiin?»

»Olkaa niin hyvä ja muistakaa», vastasi Olivier, »että te itse, kuninkaallinen majesteetti, aivan liiaksi uskoitte häneen – paljon enemmän kuin mitä minä olin ehdoittanut. Hän olisi saattanut ehkä uskollisesti perille kirjeen kreivittären sukulaiselle, jossa häntä kehoitettiin pitämään puoltansa linnassaan, ja luvattiin joutuisaa apua. Mutta teidän, herra kuningas, piti kaiken mokommin koettaa hänen ennustustaitoansa; ja siten hän pääsi salaisuuksien perille, joita maksoi vaivaa ilmoittaa Kaarle herttualle.»

»Häpeäksi minulle, häpeäksi minulle!» sanoi Ludvig. »Mutta Olivier, kuuluvathan nuo pakanat olevan viisasten kaldealaisten sukua, jotka osasivat ottaa selvän tähtien salaisuuksista Schinar’in tasangoilla.»

Olivier tiesi, että hänen herransa, vaikka hän olikin järjeltään erittäin terävä ja neuvokas, oli sangen taipuvainen uskomaan ennustajien, tähtienselittäjien ja tietäjien valheita sekä koko tuota joukkiota, joka on tuntevinansa salaisia tieteitä; tiesipä Olivier senkin, että kuningas itsekin luuli olevansa taitava noissa asioissa. Hän ei siis uskaltanut sen enempää väitellä vastaan, huomauttipa vain, ettei mustalainen ollut kyennyt ennustamaan omaa kohtaloansa, koska hän muuten ei olisi palannut Tours’iin takaisin ja siten pelastanut itsensä ansaitusta hirsipuusta.

»Se sattuu sangen usein», vastasi Ludvig toimessaan, »että ne, joilla on profeetallinen ennustuskyky, eivät kuitenkaan voi ennakolta nähdä tapauksia, jotka koskevat heidän omaa persoonaansa.»

»Jos suvaitsette, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi suosikki, »niin sanoisin sen minusta näyttävän siltä, kuin mies ei näkisi kättänsä omassa kädessään olevan kynttilän valossa, vaikka hän näkeekin kaikki muut esineet kamarissa.»

»Mutta eipä hän voi nähdä omia kasvojaankaan sen kynttilän valossa, vaikka siinä kaikkien muiden kasvot näkyvätkin», vastasi Ludvig, »tämä vastaus sopii paremmin tähän seikkaan. – Mutta se ei kuulukaan siihen, mitä minulla nyt on mielessä. Mustalainen on saanut ansaitun palkkansa, rauha siis hänelle. – Mutta nuo kreivittäret! – Ei siinä kyllin, että Burgundi uhkaa sotaa sen johdosta, että olen heille suonut turvapaikan, vaan näyttääpä heidän olonsa täällä sitä paitsi tulevan esteeksi minun tuumilleni omassakin perhekunnassani. Minun typerä serkkuni, Orleans’in herttua, on tuskin vielä nähnyt muuta kuin vilahduksen tuosta tyttöletukasta, mutta tohdinpa ennustaa, että tämä vilahdus on tehnyt hänet vielä vähemmän taipuvaiseksi avioliittoon Johanna prinsessan kanssa.»

»Voittehan te, kuninkaallinen majesteetti», vastasi neuvonantaja, »lähettää kreivittäret takaisin Burgundin herttuan luo ja sillä hinnalla sopia hänen kanssaan. Moni kyllä saattanee mutista ja sanoa sellaista menettelyä epäkunnialliseksi; mutta jos pakko vaatii sellaista uhrausta.» – –

»Jos etuni vaatisi sitä uhrausta, Olivier, niin uhraus tehtäisiin ilman mitään epäilystä», vastasi kuningas. »Minä olen vanha, paljon kokenut lohi, enkä huoli tarttua onkijan koukkuun vain sen syyn nojalla, että se muka on peitetty tuolla »kunnia» nimisellä höyhenellä. Mutta pahempi kuin epäkunniallisuus olisi se seikka, että me, lähettämällä nuo neidot takaisin Burgundiin, luopuisimme kaikista niistä edullisista toiveista, joiden tähden me tarjosimme heille turvapaikan. Oikeinhan sydäntäni särkee ajatellessani, että täytyisi luopua tästä tilaisuudesta, jolloin me voisimme istuttaa jokun ystävämme ja Burgundin vihollisen aivan herttuan alusmaitten keskelle sekä niin lähelle tyytymättömiä Flanderin kaupungeita. Olivier, en voi päästää käsistäni niitä etuja, joita meidän tuumamme naittaa tämä tyttö jollekulle sukuni ystävälle, näkyy tarjoavan.»

»Voisittehan, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi Olivier hetken mietittyään, »suoda tytön käden jollekulle luotettavalle ystävälle, joka ottaisi kaiken moitteen päällensä ja salaa edistäisi teidän etuanne, vaikka te julkisesti saisittekin sanoa, ettei teillä ole mitään tekemistä itse asian kanssa.»

»Ja mistäpä minä semmoisen ystävän löytäisin?» sanoi Ludvig. »Jos minä antaisin tuon tytön jollekulle vallattomista ja tottelemattomista aatelisherroistani, niin enkö samalla tekisi häntä itsenäiseksi? Ja eivätkö kaikki minun valtiolliset hankkeeni monen vuoden kuluessa ole juuri sitä tarkoittaneet, että estäisin heitä itsenäisiksi pääsemästä? – Dunois tosin – häneen, häneen yksin voisin kenties luottaa. – Hän pitäisi Ranskan kruunun puolta, vaikka olisi missä paikassa hyvänsä. Mutta korkeat paikat ja rikkaus muuttavat ihmismielen – en huoli edes häneen luottaa.»

»Saattaisittehan te, kuninkaallinen majesteetti, löytää toisiakin», virkkoi Olivier laupeimmalla äänellänsä ja mielistelevämmin kuin mitä hänen tapansa enimmäkseen oli, koska kuningas salli hänen puhua jokseenkin vapaasti, miehiä, jotka kokonaan riippuvat teidän armostanne ja suosiostanne, ja jotka eivät teidän kannatuksettanne tule paremmin toimeen kuin auringotta ja ilmattakaan – miehiä, jotka ovat enemmän ymmärryksen kuin teon miehiä – miehiä, jotka» – –

»Miehiä, semmoisia kuin sinä itse, haa!» sanoi Ludvig kuningas. – »Ei, Olivier, niin totta kuin olen kristitty, sen nuolen sinä kovin hätäisesti ammuit! – Kuinka! Minä osoitan tosin sinulle sen armon, että luotan sinuun, ja annan sinun palkinnoksi siitä joskus hiukan höyhennellä alamaistani; mutta luuletko sillä ansainneesi puolisoksesi tuon ihmeen ihanan olennon, joka vielä päälle päätteeksi on krevitär kaikkein korkeinta lajia? – Sinäkö – sinä, sanon minä, joka olet halpa sukuperältäsi, ja vielä halvempi kasvatukseltasi, sinä, jonka viisaus, jos sitä kaikkein parhaimmaksikin arvioipi, on sukua viekkaudelle, ja jonka urhous on sangen epäillyttävää lajia?»

»Kuninkaallinen majesteetti, te syytätte minua rohkeudesta, johon en olekaan syypää, kun luulette minun niin korkealle pyrkivän», sanoi Olivier.

»Se on hauska kuulla, mies», vastasi kuningas; »ja totta puhuen, pidänpä sinun järkeäsi sitä suuremmassa arvossa kun sanot, ettei sinulla semmoista unelmaa ollut mielessäsi. Mutta soittipa minun ymmärtääkseni sinun puheesi kummallisesti sitä nuottia. – No niin, palatkaamme taas asiaan. – En uskalla naittaa tätä kaunotarta kellekään alamaisistani – en uskalla lähettää häntä takaisin Burgundiin – en uskalla toimittaa häntä Englantiin tai Saksaan, missä hän luultavasti joutuisi jonkun saaliiksi, joka olisi taipuvaisempi tekemään liiton Burgundin kuin meidän kruunumme kanssa, ja joka olisi halukkaampi masentamaan Gent’in ja Lüttich’in kunnon napisijoiden rohkeutta kuin antamaan heille sellaista terveellistä apua, että Kaarle Rohkea, lähtemättä oman maansa rajojen ulkopuolelle, aina voisi kylliksi käyttää sotaista urhouttaan. – Ovathan nuo porvarit, Lüttich’in miehet varsinkin, jo niin kypsät kapinaan, että he yksistäänkin kylliksi kiihoitettuina ja kannatettuina antaisivat rakkaalle serkullemme työtä pitemmäksi kuin vuoden ajaksi – varsinkin jos heillä vielä olisi joku sotaisa Croyen kreivi selkävarana. – Voi Olivier! tuo tuuma on siksi loistava, ettei siitä voi tuskatta luopua. – Eikö sinun kekseliäs pääsi voi keksiä, mitään keinoa?»

Olivier oli kauan aikaa vaiti – sitten hän vihdoin vastasi: »Mitä jos avioliitto saataisiin toimeen Isabella kreivittären ja nuoren Aadolfin, Geldern’in herttuan välillä?»

»Kuinka!» huudahti kuningas kummastuksella. »Uhraisinko lisäksi tytön, ja vielä niin suloisen tytön, tuolle hurjalle lurjukselle, joka syrjäytti vallasta ja heitti vankeuteen oman isänsä, vieläpä usein on häntä kuolemallakin uhannut! – Ei, Olivier, ei! – Se olisi liikaa, sanomatonta julmuutta meidänkin molempien työksemme, vaikka aina niin järkähtämättä pidämmekin hyvää tarkoitustamme, Ranskan rauhaa ja onnea, silmällä, ja niin vähän välitämme keinoista, joilla tarkoituksen perille pääsemme. Paitsi sitä on hänen herttuakuntansa kovin kaukana meistä, ja häntä vihataan Gent’issä sekä Lüttich’issä. – Ei, ei – en minä tahdo kuullakaan Geldern’in Aadolfista – keksi joku muu.»

»Minun keksimiskykyni on lopussa, kuninkaallinen majesteetti», sanoi neuvonantaja. »Ei minulle satu mieleen ainoatakaan, joka kelpaisi Croyen kreivittären puolisoksi, ja samalla sopisi teidän tarkoituksiinne. Hänellä pitäisi olla monta monituista avua: – hänen pitäisi olla teidän ystävänne – Burgundin vihollinen – tarpeeksi valtioviisas osataksensa taivuttaa lüttichiläisten ja gentiläisten suosion puoleensa, ja tarpeeksi urhokas voidakseen puolustaa pientä alusmaatansa Kaarle herttuan voimaa vastaan – korkeasukuinen sitä paitsi – pidättehän te, kuninkaallinen majesteetti, sitäkin välttämättömänä – ja erinomainen, nuhteeton tavoiltaan vielä kaiken päälliseksi.»

»Ei, Olivier», sanoi kuningas, »en minä – en minä niin kovin paljon, arvelin sanoa, pane painoa tavoille. Mutta mielestäni tulisi Isabellan puolison olla hiukkasen vähemmän yleisesti ja julkisesti inhottu kuin Geldern’in Aadolf. – Esimerkiksi, koska ei taida muu auttaa kuin että itse ehdoitan jotakuta – miksei Wilhelm de la Marck?»

»Niin totta kuin toivon autuaaksi pääseväni, herra kuningas», vastasi Olivier, »eipä minun sovi valittaa, että te vaaditte liian suurta kuntoa siltä onnelliselta mieheltä, jos teille tuo Ardennivuoriston hurja metsäkarju kelpaa. De la Marck! – Onhan hän julkisin rosvo ja murhamies koko rajaseudulla – paavin pannaan julistama tuhannen rikoksen tähden.»

»Kyllä me sen julistuksen saamme peruutetuksi, Olivier veikkonen – Pyhä Kirkko on armollinen.»

»Hän on melkein henkipatto», jatkoi Olivier, »ja Saksan keisarikunnan pannan alainen, jonka Regensburg’in oikeuskamari on julistanut.»

»Senkin pannan me saamme kumotuksi, Olivier veikkonen», jatkoi kuningas yhä samalla äänellä; »tottahan keisarillinen oikeuskamari tottelee järkisanoja.»

»Ja olkoon että hän on aatelista sukuperää», sanoi Olivier, »niin on hän kuitenkin tavoiltansa, kasvoiltansa ja koko ulkoasultansa sekä sydämeltänsäkin aivan kuin jokin flanderilainen teurastaja – tyttö ei ikänä häneen suostu.»

»Hänen kosimistapansa, jollen häntä väärin tunne», sanoi Ludvig, »on semmoinen, ettei tyttöselle suoda vapaata valintaa.»

»Väärässä vallan minä tosiaankin olin, kun luulin teidän, kuninkaallinen majesteetti, olevan kovin herkkätuntoinen tässä asiassa», virkkoi neuvonantaja. »Niin totta kuin elän, ovatpa Aadolfin rikokset hyviä töitä De la Marck’in tekojen rinnalla! – Ja missä hän saa nähdä morsiamensa? – Tiedättehän, herra kuningas, ettei hän uskalla liikahtaakaan omasta Ardenni-salostaan.»

»Siitä pidetään huoli», sanoi kuningas; »ja ensiksikin pitää noille molemmille neidoille antaa salaa tiedoksi, etten kauemmin voi pitää heitä täällä hovissani, koska siitä nousisi sota Burgundia vastaan, ja että minä, koska en tahtoisi antaa heitä rakkaan burgundilais-serkkuni käsiin, mielelläni soisin, että he salaa poistuisivat minun alusmaastani.»

»He varmaankin pyytävät silloin, että heidät lähetettäisiin Englantiin», sanoi Olivier, »ja sitten neiti Isabella tulee takaisin Flanderiin jonkun saarelaislordin seurassa, jolla on pyöreät, valkoveriset kasvot, pitkä keltainen tukka ja kolmetuhatta jousimiestä perässään.»

»Ei – ei», vastasi kuningas; »me emme tohdi (ymmärräthän) tehdä rakkaalle burgundilais-serkullemme sitä loukkausta, että antaisimme heidän lähteä Englantiin – siitä hän vihastuisi meihin yhtä pahasti kuin jos tytöt saisivat olla täällä. Ei, ei – ainoastaan kirkon suojaan me tohdimme heidät uskoa; ja suurin apu, minkä voimme antaa, on se, että sallimme neiti Hameline ja Isabella de Croyen salaa lähteä täältä pienen saattojoukon kera Lüttich’in piispan suojeluksen alaisiksi, joka joksikuksi ajaksi on toimittava kauniin Isabellan hyvään turvapaikkaan luostarin muurien taakse.»

»Ja jos luostarin muurit saavat tytön suojelluksi Wilhelm de la Marck’ilta, kun hän tietää että te, herra kuningas, olette hänelle suosiollinen, niin minä en miestä oikein tunne.»

»No niin», vastasi kuningas, »onhan De la Marck’ille, meidän salaisten rahanlähetystemme avulla, karttunut kourallinen sotureita, joilla on niin vähän omaatuntoa kuin suinkin kellään henkipatolla. Ja niiden avulla hän puolustaa paikkaansa noilla saloilla, ollen uhkana niin hyvin Lüttich’in piispalle kuin myös Burgundin herttualle. Ainoa, mikä häneltä puuttuu, on alusmaa, jota hän voisi omakseen sanoa; ja kun tässä tarjoutuu niin kelpo tilaisuus avioliiton kautta päästä vakavalle jalalle, niin luulisin – Pasques-Dieu! – sen pojan kyllä keksivän keinon saada morsian puoleensa taivutetuksi, jos hän vain saapi pienen viittauksenkin meidän puoleltamme. Silloin on Burgundin herttualla semmoinen oas kyljessänsä, ettei sitä mikään meidän ajan lääkärin veitsi helpolla saa leikatuksi. Kunhan tuo Ardennien metsäkarju, jonka herttua jo on henkipatoksi julistanut, saa kylliksi voimia kauniin neidon alusmaitten, linnojen sekä kreivinarvon välityksellä, ja kun siellä vielä päälliseksi ovat nuo tyytymättömät lüttichiläisetkin, jotka, niin totta kuin olen kristitty, eivät suinkaan liene vastahakoisia valitsemaan hänet tässä asiassa päällikökseen ja johtajakseen – niin suunnitelkoon vain Kaarle sotaa Ranskaa vastaan, jos hänen mielensä tekee, tai kiittäköön pikemmin onnellista tähteään, jollei Ranska käy hänen kimppuunsa. – Mitäs sinä siitä tuumasta arvelet, Olivier?

»Se on oivallinen», sanoi Olivier, »kaikin puolin, paitsi siinä suhteessa, että se tuomitsee neidon Ardennien hurjan metsäkarjun omaksi. – Niin totta kuin toivon autuutta, jollei ota lukuun hiukan ritarillisempaa ulkomuotoa, niin olisi Tristan, yliprovossi, paljoa soveliaampi sulhaseksi.»

»Ehdoitithan taannoin mestari Olivieriakin, parranajajaa», sanoi Ludvig. »Mutta Olivier veikkoni ja Tristan kummini, vaikka he ovatkin kelpo miehiä kumpikin, kun neuvoista ja toimeenpanoista on puhe, eivät ole sitä ainetta, joista kreivejä tehdään. Etkö tiedä, että Flanderin porvarit panevat suurta arvoa suureen sukuun juuri siitä syystä, että he itse ovat sitä vailla? – Alhainen kansanjoukko haluaa aina ylhäistä johtajaa itselleen. Tuo Ked tai Cade – tai mikä lieneekin hän ollut nimeltänsä – sai Englannissa helposti roistojoukon narratuksi sillä, että hän väitti olevansa Mortimer’ien sukua. Wilhelm, de la Marck’in suonissa on Sédan’in prinssien verta, yhtä jaloa kuin omani. – Mutta nyt toimeen. Minun pitää saada nuo neidot joutuisaan ja salaa täältä pakenemaan luotettavan saattajan suojassa. Se ei ole vaikeata – ei tarvitse muuta kuin puolella sanalla uhata, että meidän muuten täytyy antaa heidät Burgundin herttuan käsiin. Sinun pitää toimia siten, että Wilhelm de la Marck saa tietää heidän matkasuunnitelmansa, valitkoon hän itse milloin ja missä hän katsoo sopivaksi käydä kosimaan. Minä tiedän miehen, joka sopii heidän saattajakseen.»

»Onko lupa kysyä kenelle te, herra kuningas, uskotte niin tärkeän tehtävän?» kysyi parranajaja.

»Muukalaiselle tietysti», vastasi kuningas, »semmoiselle, jolla ei Ranskassa ole suvun eikä edun siteitä, jotka voisivat olla esteenä minun tahtoni täyttämiselle, ja joka tuntee kovin vähän tätä maata ja sen eri puolueita voidakseen aavistaa hankkeestani enempää kuin mitä katson hyväksi hänelle ilmaista – sanalla sanoen aion käyttää tähän toimen sitä nuorta skotlantilaista, joka sinut juuri ikään käski tänne.»

Olivier oli hetken aikaa vaiti, siten ikäänkuin osoittaen epäilevänsä tämän vaalin viisautta, mutta sitten hän lisäsi: »Te olette, herra kuningas, tälle nuorukaiselle osoittanut luottamusta aikaisemmin kuin mitä teillä muuten on tapana.»

»Minulla on siihen syyni», vastasi kuningas. – »Tiedäthän», hän risti samassa silmiänsä, »kuinka suuressa arvossa pidän autuasta pyhää Julian’ia. Rukoilinpa tuota pyhää miestä toissa yönä ja anoin nöyrästi (koska hän, niinkuin tiedät, on matkamiesten suojeluspyhimys), että hän lähettäisi henkivartijaväkeni lisäksi vielä useampia kuljeskelevia ulkomaalaisia, joiden avulla voin parhaiten saada kuningaskuntani ehdotonta kuuliaisuutta noudattamaan. Ja minä puolestani lupasin siitä hyvästä tälle hyvälle pyhälle miehelle, että ottaisin hänen nimessään heidät suosiooni, ja auttaisin sekä elättäisin heitä.»

»Ja Pyhä Julianko», kysyi Olivier, »toimitti teille, kuninkaallinen majesteetti, tuon pitkäsäärisen skotlantilaisen tulokkaan, täyttäen sillä keinoin teidän anomuksenne?»

Parranajaja tiesi hyvinkin, että hänen herrassaan oli yhtä paljon taikauskoa kuin todellisen jumalisuuden puutetta, ja että semmoisissa asioissa sangen helposti saattoi kuningasta loukata; hän, niinkuin sanottu, tunsi tämän Ludvigin heikkouden ja esitti siis kysymyksensä varovaisesti kaikkein hiljaisimmalla, viattomimmalla äänellään. Mutta Ludvig ymmärsi sittenkin yskän ja katsahti vihastuneena puhujaan.

»Lurjus», sanoi hän; »syystäpä oletkin saanut liikanimesi Olivier Perkele, kun täten tohdit yhtä aikaa tehdä pilaa herrastasi sekä autuaista pyhistämiehistä. Sen sanon sinulle, että jos olisit vain hiukan vähemmän tarpeellinen minulle, niin hirtättäisin sinut tuohon tammipuuhun linnan edustalle peloitteeksi kaikille pyhien asioiden pilkkaajille! – Kuules siis, sinä epäuskoinen orja, että minun silmäni tuskin olivat menneet umpeen, kun autuas pyhä Julian ilmestyi minulle taluttaen nuorta miestä. Hän esitti minulle hänet ja sanoi, että hänen kohtalonsa oli sellainen, että hän oli pelastuva miekan alta, hirsupuusta sekä vesivirrasta, ja tuottava onnea sille puolelle, jolle hän taipuisi sekä niille hankkeille, joihin hän ottaisi osaa. Seuraavana aamuna kävellessäni ulkona kohtasin, tämän nuorukaisen, jonka kuvan unessa olin nähnyt. Omassa maassaan hän on pelastunut miekan alta, koska koko hänen muu sukunsa oli joutunut surman omaksi, ja täällä niin lyhyessä ajassa kuin kahden vuorokauden kuluessa, on hän jo ihmeellisellä tavalla pelastunut sekä veteen hukkumisesta että myös hirsipuusta, ja on jo muutamassa tilaisuudessa, niinkuin sinulle äsken puolella sanalla kerroin, ollut minulle erinomaisen suureksi avuksi. Minä katson hänen siis tulleen tänne pyhiin Julian’in toimesta palvelemaan minua kaikkein vaikeimmissa, vaarallisimmissa, vieläpä toivottomimmissakin hankkeissa.»

Kuningas, näin puhuessaan, otti hattunsa päästään, valitsi monista pikkuisista lyijykuvista, jotka koristivat hattunauhaa, pyhän Julian’in kuvan, asetti sen pöydälle, niinkuin hänen tapansa oli, kun joku kiihkeämpi toive tai omantunnonvaiva iski häneen sydämeensä; hän laskeutui polvilleen kuvan eteen ja mutisi, siltä ainakin näytti, syvällä hartaudella: Sancte Juliane, adsis precibus nostris! Ora, ora pro nobis! (Pyhä Julianus, kuule meidän anomuksemme! Rukoile, rukoile puolestamme!)»

Tämä oli yksi niitä äkillisiä vilunväristyksen tapaisia taikauskoisen jumalisuuden puuskia, jotka välistä tempasivat Ludvigin valtaansa niin eriskummallisina aikoina ja niin eriskummallisissa paikoissa, että kuningas, joka oli kaikkein älykkäimpiä kruunattuja päitä mitä koskaan on ollut olemassa, näytti aivan hullulta tai ainakin sellaiselta ihmiseltä, jota syvä syyllisyyden tunto painostaa.

Hänen ollessaan tässä toimessa katseli suosikki häntä pilkallisella ylenkatseella, jota hän tuskin koettikaan peitellä. Se oli todellakin hyvin omituista tässä miehessä, että hän käytöksessään herraansa kohtaan ei koskaan käyttänyt imartelevaa, ikäänkuin kissankehräämisen tapaista, teeskenneltyä alamaisuutta ja nöyryyttä, jota hän seurustellessaan muiden ihmisten kanssa osoitti; ja jos hänellä kuninkaankin seurassa vielä jossakin määrin oli kissan tavat, niin hän silloin oli varoillaan oleva kissa – väijyvä, vilkas ja valmis äkillisiin liikkeisiin. Syynä tähän erilaiseen käytökseen oli luultavasti se, että Olivier tiesi herransa sellaiseksi teeskentelyn mestariksi, joka saattoi nähdä toistenkin teeskentelyn läpi.

»Ja tuo nuorukainen, jos saan luvan kysyä», sanoi Olivier, »on siis samannäköinen kuin se, minkä te ilmestyksessä näitte?»

»Täydellisesti ja tarkalleen», sanoi kuningas, joka, niinkuin ylimalkaan taikauskoiset ihmiset, helposti antoi mielikuvituksen pettää itseään. »Sitä paitsi on Galeotti Martivalle minun käskystäni tutkinut hänen kohtaloansa tähdistä, ja minä olen hänen havaintojensa samoinkuin omienikin kautta selvästi nähnyt, että tämän suvustaan yksin eloon jääneen nuorukaisen kohtalo riippuu monessa suhteessa saman tähden johdosta kuin minunkin onneni.»

Olivier, mitä ikänä hän muuten lieneekin arvellut näistä rohkeasti esiintuoduista syistä, jotka puolustivat kokemattoman nuorukaisen valitsemista, ei tohtinut kuitenkaan sen enempää väittää vastaan; sillä hän tiesi, että Ludvig, joka maanpakolaisuutensa aikana oli ahkerasti harrastanut tuota niin sanottua tähtien-ennustustiedettä, ei kärsinyt tehtävän pilaa tästä hänen taidostansa. Parranajaja vastasi siis vain toivovansa, että nuorukainen tulisi olemaan uskollinen niin arkaluontoisen asian toimittamisessa.

»Kyllä me siitä pidämme huolta, ettei hänellä ole edes tilaisuutta olla muuta kuin uskollinen», sanoi Ludvig. »Hän ei saa tietää mitään, paitsi että hänen tulee saattaa Croyen krevittäret Lüttich’in piispan luo. Wilhelm de la Marck’in mahdollisesta asiaan sekaantumisesta hän saa yhtä vähän tietää kuin itse neidotkin. Se salaisuus uskotaan vain oppaalle, ja siihen tarkoitukseen tulee sinun tai Tristan’in keksiä sopiva mies.»

»Mutta asian näin ollen», virkkoi Olivier, »tämä nuori mies, jos saa päättää hänen kotitavoistaan sekä ulkonäöstään, luultavasti tempaisee aseensa esiin niin pian kuin tuo hurja metsäkarju karkaa päälle, eikä hän taida silloin välttää karjun torahampaitten kosketusta yhtä helposti kuin tänä aamuna.»

»Jos ne katkaisevat hänen sydänjuurensa», lausui Ludvig huolettomasti, »niin pyhä Julian – siunattu olkoon hänen nimensä – voi lähettää minulle toisen sijaan. Ei siitä ole sen suurempaa vahinkoa, vaikka sanansaattaja saisikin surmansa sen jälkeen kun hänen tehtävänsä on toimitettu, kuin jos pullo särkyisi sen jälkeen kun viini on loppuun juotu. – Mutta meidän pitää nyt kiirehdyttää kreivittärien lähtöä ja sitten uskotella Crévecouer’in kreiville, että heidän pakonsa on tapahtunut meidän tietämättämme; me muka tahdoimme palauttaa heidät jälleen rakkaan serkkumme turviin, jonka aikomuksen äkillinen pako kuitenkin kovaksi onneksi on tyhjäksi tehnyt.»

»Entäs jos kreivi on liian älykäs ja hänen herransa liiaksi vihoissaan, uskoakseen sitä.»

»Pyhä Jumalan äiti!» sanoi Ludvig. »Niinkö uskomattomia kristityt miehet voisivat olla! Vaan ei, Olivier, heidän täytyy meitä uskoa. Me aiomme käytöksellämme rakasta serkkuamme, Kaarle herttuata kohtaan, osoittaa niin perinjuurista, niin rajatonta luottamusta, että hän olisi epäuskoista pakanaa pahempi, jollei hän uskoisi meidän olleen rehellisiä häntä kohtaan kaikissa suhteissa. Kuulepas, mies, olen niin varma siitä, että voin saada Burgundin Kaarlen kaikissa suhteissa minusta juuri niin ajattelemaan kuin itse tahdon, että, jos olisi tarpeellista hänen epäilystensä viihdyttämiseksi, menisin aseetonna ja naisen hevosella ratsastaen vieraisille hänen telttaansa, enkä veisi mukanani muuta henkivartijaa kuin sinun yksinkertaisen persoonasi, Olivier veikkonen.»

»Ja minä», sanoi Olivier, »vaikken suinkaan voi kehua osaavani käyttää muuta teräskalua paitsi partaveistä, mielemmin ryntäisin sveitsiläistä peitsimiesrintaa vasten, kuin lähtisin teidän, kuninkaallinen majesteetti, seurakumppaninanne tuommoiselle ystävälliselle vieraskäynnille Burgundin Kaarlen luoksi, jolla on yllinkyllin syytä olettaa, että teidän rinnassanne kytee salaviha häntä vastaan.»

»Oletpa oikea houkkapää, Olivier», sanoi kuningas, »vaikka luuletkin olevasi viisas. – Et huomaa, että syvimmän kavaluuden usein täytyy pukeutua yksinkertaisimman tyhmyyden hahmoon, samoinkuin miehuuskin joskus piiloittautuu nöyrän ujouden peitteen alle. Jos olisi tarpeellista, tekisin aivan varmaan mitä nyt sanoin – sillä ehdolla että pyhimykset olisivat antaneet siunauksensa hankkeelleni ja taivaan tähdet kulkiessaan olisivat sattuneet semmoiselle urhotyölle edulliseen asentoon.»

Näin sanoen kuningas Ludvig XI ensi kerran toi ilmi sen merkillisen päätöksensä, jonka hän sittemmin pani toimeen pettääkseen suurta kilpaveljeään, mutta joka vähällä oli tuottaa hänelle itselleen turmion.

Hän lähetti pois neuvonantajansa, ja heti sen jälkeen hän astui Croyen kreivittärien huoneeseen.

Niin pian kun he olivat kuulleet puolenkin sanan siitä, ettei heillä täällä ehkä enää olisi suojaa Burgundin herttuaa vastaan, olivat he heti valmiit lähtemään Ranskan hovista ilman minkäänlaisia kehoituksiakin, kunhan vain heille pelkkä lupa suotiin; mutta vaikeampi oli saada heidät valitsemaan Lüttich’in turvapaikakseen. He pyysivät ja rukoilivat, että heidät saatettaisiin Bretagneen tai Calais’hen, missä he voisivat Bretagnen herttuan tai Englannin kuninkaan suojelemina olla hyvässä turvassa, kunnes Burgundin herttua olisi luopunut armottomasta aikeestaan. Mutta nämät turvapaikat eivät kumpikaan sopineet Ludvigin hankkeihin, ja hänen onnistuikin vihdoin saada heidät suostumaan omiin tuumiinsa.

Siitä ei ollutkaan epäilystä, ettei Lüttich’in piispalla olisi ollut voimaa heitä suojella; sillä kirkollisella arvollansa hän saattoi turvata pakolaisia vaikka kaikkia kristikunnan hallitsijoita vastaan; ja hänen maallinen voimansa, vaikkei se niin ylen mahtava ollutkaan, riitti kumminkin suojelemaan hänen persoonaansa sekä kaikkia hänen turvissaan olevia äkillistä väkirynnäkköä vastaan. Vaikeus oli vain siinä miten päästä hyvissä turvin piispan pieneen hoviin; mutta siitä Ludvig lupasi pitää huolta levittämällä sellaisen huhun, että Croyen kreivittäret, peläten joutuvansa Burgundin lähettilään käsiin, olivat yön aikana Tours’ista paenneet Bretagneen päin. Kuningas lupasi myös heille pienen, mutta luotettavan saattojoukon, sekä kirjallisia käskyjä kaikkien läpikuljettavien linnojen komentajille, jotta kreivittäreltä oli kaikin tavoin suojeltava ja autettava heidän matkallaan.

Croyen neidot, vaikka he salaa olivatkin vihoissaan siitä, että Ludvig jälleen karkoitti heidät näin epäritarillisesti ja epäkohteliaasti hovistaan, jossa hän oli luvannut heille turvaa, eivät kuitenkaan yhtään vastustaneet tätä kiireistä lähtöä; päinvastoin he pyysivät varhemminkin kuin mitä hän oli ehdoittanut, vielä samana yönä, saada lähteä. Neiti Hameline oli jo kyllästynyt paikkaan, missä ei ollut ihailevia hoviherroja eikä myöskään mitään juhlapitoja; ja neiti Isabella mielestään oli nähnyt kylliksi voidaksensa päättää, että Ludvig XI, jos vain kiusaus tulisi hiukankin suuremmaksi, ei vain karkoittaisi heidät hovistansa, vaan omantunnon vaivoitta antaisi heidät heidän suuttuneen lääniherransa, Burgundin herttuan käsiin. Ludvig puolestaan suostui mielellään lähdön kiirehdyttämiseen, sillä hän oli kovasti peloissaan, että rauha Burgundin kanssa saattaisi rikkoutua ja että Isabellan kauneus voisi estää ja haitata hänen mielituumaansa, hänen tyttärensä Johannan naittamista Orleans’in herttualle.