Qventin Durward: XVII Vakoiltu vakooja

XVII Vakoiltu vakooja
Qventin Durward
Kirjoittanut Walter Scott

Vai tuo se taitamaton vainukoira on?

Vakooja itse vakoeltu? – Pois

hänestä kädet! – Liian hyvä sä

tok’ olet mokomalle moukalle.

Ben Jonson’in tarina Robin Hood’ista.

Rientäessään ulos luostarista Qventin näki joutuisasti juoksevan mustalaisen, jonka musta haamu kuutamossa kiiti piestyn koiran nopeudella luostarin lähellä olevan pienen kylän raittia myöten ja sitten sen takana leviävän tasaisen niityn poikki.

»Joutuun sinä juokset, veikkoseni», virkkoi Qventin itsekseen; »mutta pitäisipä sinun juosta vieläkin kovempaa vauhtia, jotta ei nopein jalka, joka ikänä on Glen-houlakin’in kanervikkoa tallannut, saisi sinua kiinni.»

Hyväksi onneksi hänellä ei sattunut olemaan päällysviittaansa eikä rautahaarniskaansa yllään; senvuoksi olikin meidän skotlantilaisella vuorelaisellamme täysi tilaisuus näyttää nopsuuttansa, jolle ei kukaan hänen kotilaaksoissansakaan vetänyt vertaa, ja jolla hän, joskin mustalainen juoksi aika vauhtia, pian olisi tämän saavuttanut. Mutta se ei ollutkaan Durward’in tarkoitus; hänestä oli tärkeämpää pitää Hairaddin’in liikkeitä silmällä kuin keskeyttää niitä. Tämä päätös vakaantui hänessä sitä enemmän, kun hän havaitsi, että mustalainen suoraan ja poikkeamatta riensi samaan suuntaan, ja että hän yhä edelleen jatkoi juoksuaan, vaikka väkivaltaisen poisajon vaikutuksen olisi jo pitänyt lakata. Se näkyi todistavan, että hänen juoksullansa oli joku varmemmin määrätty tarkoitusperä kuin se, mikä saattoi pälkähtää ihmisen päähän, joka äkkipikaa on hyvästä majapaikasta tullut karkoitetuksi yön selkään ja hakee toista lepopaikkaa. Mustalainen ei kertaakaan vilkaissut taakseen, ja Durward saattoi siis huomaamatta seurata häntä. Vihdoin viimeinkin, kun Hairaddin oli päässyt niityn poikki pienen puron rannalle, jonka reunoilla kasvoi leppiä ja raitoja, havaitsi Qventin, että hän seisahtui ja puhalsi torveensa, johon vähän kauempaa vastasi vihellys.

»Tämä on sovittu yhtymäpaikka», arveli Qventin; »mutta kuinka pääsisin niin likelle, että kuulisin mitä he puhuvat? Askelteni töminä sekä viidakon risahdukset, kun tunkeudun sen läpi, antavat minut ilmi, jollen ole varovainen – mutta kylläpä minä metsämiehen tavoin hiivin heitä likelle. – Pyhä Anterus auttakoon! – ikäänkuin he olisivat Glen-islan metsäkauriita – he saavat kokea, etten turhaan ole harjoitellut metsästystä. Tuolla he jo yhtyivät, molemmat haamut – kaksi heitä on – heillä on ylivoima puolellaan, jos tulisin keksityksi ja jos heidän hankkeensa on vihollismielinen, niinkuin on syytä pelätä. Ja silloin Isabella kreivitär menettäisi ystävä pahansa! – No niin! – eipä tämä ystävä ansaitsisikaan semmoista nimeä, jollei hän mielellään kävisi vaikka kahdentoista miehen kimppuun hänen tähtensä. – Enkö ole ollut miekan mittelyssä Dunois’n, Ranskan parhaan ritarin kanssa, ja pelkäisinkö koko heimokuntaa tuommoisia maankuljeksijoita? – Vielä vai! – Jumala ja pyhä Anterus avuksi! – saavatpa he nähdä, että olen sekä peloton että varovainen.»

Tämän päätöksen tehtyään Qventin astui varovaisesti, niinkuin metsämies ainakin, pieneen puroon, joka eri paikoilta oli eri syvyinen; joskus se tuskin peitti hänen kenkiänsäkään, joskus ylettyi polviakin myöten. Tällä tavoin hän hiipi eteenpäin, niin että veden yli riippuvat raidanoksat peittivät hänet alleen ja ettei hänen astumistaankaan voitu kuulla puron lorinan tähden. Huomaamatta hän pääsi viimein niin likelle, että selvään kuuli väijyttäviensä äänet, vaikkei hän sanoja voinut selittää. Hän sattui silloin juuri seisomaan muhkean raidan alasriippuvien oksien alla, jotka laahasivat melkein veden pintaa; yhteen näistä oksista hän tarttui kiinni ja keikahdutti itsensä sen avulla, pannen liikkeelle kaiken notkeutensa, nopsuutensa sekä voimansa, ylös puun tyvelle, jonka keskimäisten oksien välissä hän saattoi istua herättämättä toisten huomiota.

Tästä hän näki, että Hairaddin’in puheilla oleva mies myöskin oli mustalainen, ja samassa hän myös suureksi harmikseen huomasi, ettei hän voinut saada selvää heidän puheestansa, koska he puhuivat hänelle vallan outoa kieltä. Mutta he nauroivat paljon, ja kun Hairaddin hyppi sekä lopuksi hieroi kädellään hartioitansa, havaitsi Durward kuitenkin selvään, että mustalainen kertoi selkäsaunasta, jonka hän oli saanut ennenkuin hän pääsi luostarista karkuun.

Yht’äkkiäpä kuului taas vihellystä etempää, johon Hairaddin jälleen vastasi puhaltamalla pari kertaa hiljaa torveaan. Kohta sen jälkeen ilmestyi pitkä, harteva, soturinnäköinen mies, joka rotevuuteen ja jäntevyyteen nähden oli noiden pienten hienojäsenisten mustalaisten täysi vastakohta, keveästä olkavyöstä riippui miekka melkein poikittain hänen rintansa yli; hänen housuihinsa oli monta halkeamaa leikattu ja niihin ommeltu monivärisiä silkkitilkkuja; ne olivat vähintäin viidelläsadalla nauhapaulalla sidotut härännahkaiseen takkiin kiinni, jonka oikeanpuoliseen hihaan oli ommeltu hopeinen metsäkarjun pää, hänen päällikkönsä vaakuna. Hyvin pikkuinen lakki oli keikarin tavoin kallellaan toisella korvalla, ja tuuhea kiharainen tukka valui molemmin puolin leveätä naamaa yhdistyen yhtä leveän, noin neljä tuumaa pitkän parran kanssa. Kädessään oli miehellä pitkä peitsi, ja koko hänen puvustaan saattoi päättää, että hän oli tuollainen saksalainen retkeilijä, jotka olivat lanzknecht’ien (peitsimiesten) nimellä tunnetut ja kuuluisat sen ajan jalkaväen pelottavimpana osana. Nämät palkkasoturit olivat tietysti tuimaa, rosvomaista väkeä; heidän parissaan kulki sellainen tarina, että muka eräältä lanzknecht’iltä oli kielletty pääsö taivaaseen hänen syntiensä tähden, sekä myös helvettiin hänen pauhaavien, meluavien, vallattomien tapojensa vuoksi, ja he elivätkin pelottomasti ikäänkuin heillä ei olisi ollut mitään halua edelliseen paikkaan eikä pelkoa jälkimäisestä.

»Donner und Blitz (Tuli ja leimaus)!» kuului hänen ensimäinen tervehdyksensä saksansekaisella murteella. »Miksi olet juoksuttanut ja odotuttanut minua kokonaista kolme yötä?»

»En päässyt teidän puheillenne, mein Herr (hyvä herra)», vastasi Hairaddin hyvin alamaisesti; »sillä tuolla nuorella skotlantilaisella on valpas silmä kuin metsäkissalla, jolla hän vakoilee pienimpiäkin liikkeitäni. Hän epäilee jo minua, ja jos hän havaitsisi epäluulossaan olevan perää, olisin minä heti mennyttä miestä, ja hän veisi naiset Ranskaan takaisin.»

Was Henker (Mitä hittoja)!» virkkoi lanzknecht; »meitä on kolme – hyökätkäämme huomenna heidän kimppuunsa ja ryöstäkäämme naisväki sen enempää viivyttelemättä. Sanoithan molempien palvelijain olevan pelkureita – ne jääkööt sinun ja kumppanisi hallittaviksi, ja der Teuffel (piru) minut periköön, jollei minussa liene tuon skotlantilaisen metsäkissan kesyttäjää!»

»Saattepa kokea, että hän on uhkarohkea veitikka», sanoi Hairaddin, »sillä puhumatta siitä, ettei meistä molemmista ole suurtakaan apua taistelussa, on hän ollut miekan mittelössä Ranskan parhaan ritarin kanssa ja suoriutunut siitä jutusta kunnialla – olenpa minä puhutellut niitä, jotka näkivät hänen aika lailla ahdistavan Dunois’ta.»

»Hagel und Sturmwetter (Rakeita ja myrskyä)! Pelkuri vain sinun suustasi puhuu», virkkoi saksalainen soturi.

»En minä ole suurempi pelkuri kuin tekään», sanoi Hairaddin; »mutta tappeleminen ei kuulu minun virkaani. – Jos tulette sovittuun paikkaan, niin hyvä – jollette, niin saatan heidät hyvässä turvassa piispan luo, ja Wilhelm de la Marck saapi heidät helposti sieltä käsiinsä, jos hänellä vain on puoletkin siitä miesvoimasta, jolla hän kerskasi viikko takaperin.»

»Potz tausend (tuhat tulimmaista)!» sanoi soturi, »onhan meitä niin monta ja vielä enemmänkin. Muuten me olemme kuulleet, että sata Burgundin huovia on tulossa – das ist (se on) – viisi miestä jokaisen huovin peitsen perässä on yhtä kuin viisisataa miestä, ja niin ollen – piru vieköön! – on luultavampaa, että he käyvät meidän kimppuumme kuin me heidän; sillä piispallakin on kelpo joukko jalkaväkeä – on mar’ niinkin!»

»Käykää sitten väijyksiin Kolmen Tietäjän Ristin kohdalle, tai jättäkää koko hanke», sanoi mustalainen.

»Aufgeben – aufgeben (jättäisinkö) sikseen tämän rikkaan morsiamen hankkimisen meidän jalolle Hauptmann’ille (päällikölle). – Teufel! Ennen kävisin vaikka väkirynnäköllä helvetin tulen läpi! – Meine Seele (sieluni kautta), meistä tulee joka miehestä prinssejä ja herttuoita, ja me saamme siepata osamme hänen viinikellaristaan ja hänen homeisista Ranskan kruununkolikoistaan, ja kukapaties myös näistä sievistä tyttösistä, kunhan Partasuu on heistä kyllikseen saanut.«

»Kolmen Tietäjän Risti on siis sovittu väijytyspaikka?» kysyi mustalainen.

»Mein Gott (Herra Jumala), niin olkoon! – Vanno sinä vaan, että tuot heidät sinne; ja kun he ovat polvillaan ristin edessä käytyään alas hevosen selästä, niinkuin kaikilla ihmisillä on tapana paitsi mokomilla pirun pakanoilla kuin sinulla, niin me karkaamme päälle ja he ovat meidän kynsissämme.»

»Niin oikein; mutta minä suostun tähän juttuun ainoastaan yhdellä ehdolla», sanoi Hairaddin. – »Minä en salli, että katkaisette hiuskarvaakaan nuoren skotlantilaisen päästä. Jos sen vannotte Kölnin tuomiokirkkoon haudattujen kolmen pyhän Tietäjän kautta, niin vannon teille Seitsemän Kummituksen nimeen, että kaikessa muussa olen teille uskollisesti apuna. Ja jos te rikotte valanne, niin ne Seitsemän Kummitusta tulevat seitsemänä yönä peräkkäin herättämään teitä unesta yön ja aamun vaiheella, ja kahdeksantena yönä he kuristavat teidät kuoliaiksi ja syövät suuhunsa.»

»Mutta – Donner und Hagel! (Ukkosen ilma ja rakeita)! – mitä kummaa sinä välität tuon pojan hengestä, joka ei ole sinulle sukua eikä heimoa?» kysyi saksalainen.

»Samantekevää, kunnon Heinrich – muutamia ihmisiä huvittaa kaulan leikkaaminen, toisia niiden eheänä säilyttäminen. – Vannokaa siis minulle, että te ette vahingoita häntä hengen eikä ruumiin puolesta, tai – niin totta kuin tuolla kirkas Aldeboran-tähti pilkoittaa! – asiasta ei tule mitään. – Vannokaa, vannokaa Köln’in Kolmen Tietäjän kautta – siksihän te niitä nimitätte – minä tiedän, ettei teitä mikään muu vala sido.»

»Du bist ein komischer Mann (Oletpa lysti mies)», sanoi lanzknecht, »mutta vannonpa» – – –

»Ei vielä», keskeytti hänet mustalainen. »Käännös oikealle, lanzknecht veikkonen, ja silmät itäänpäin, muuten Tietäjät kenties eivät kuule sinua.»

Sotamies vannoi valansa sillä tavoin kuin oli käsketty, ja lupasi sitten olla valmiina määräpaikalla lisäten, että se hänen mielestään olisi varsin soveliasta, koska sinne oli tuskin 6–7 virstaa heidän nykyisestä leiristänsä.

»Eikö varmuuden vuoksi olisi kuitenkin parasta lähettää joku lippukunta ratsumiehiä toisellekin tielle, vasemmalle ravintolasta, jonka kynsiin he sattuisivat, jos he sitä kautta menisivät?»

Mustalainen tuumi hetken aikaa ja vastasi sitten: »Ei – niiden ilmestyminen sillä puolella voisi saattaa Namur’in linnaväen liikkeelle, ja silloin olisi epätietoinen taistelu tarjona varman menestyksen sijasta. Sitäpaitsi heidän täytyy välttämättömästi kulkea Maas-joen oikeanpuolista rantaa, sillä minä johdan heitä mieleni mukaan. Tuo samainen skotlantilainen vuorelainen, vaikka hän muuten on kylläkin älykäs, ei ole kertaakaan tien suhteen kysynyt neuvoa muilta kuin minulta. – Epäilemättä on joku luotettava ystävä käskenyt hänen kääntyä puoleeni, semmoinen ystävä, jonka sanaa ei epäillä, ennenkuin häntä vähän likemmältä tullaan tuntemaan.»

»Kuules, Hairaddin veikkonen», sanoi sotamies, »tahtoisinpa vielä kysyä sinulta jotakin. – Sinä ja sinun bruder’isi (veljesi) olitte, niinkuin itse väititte, taitavia Sternendeuter, se on tähtientietäjiä ja aaveittennäkijoitä. – Mikä hiisi esti teidät ennakolta näkemästä, että sinun veljesi Zamet joutuisi hirsipuuhun?»

»Sen sanon teille, Heinrich», virkkoi Hairaddin. –»Jos olisin tietänyt veljeni olleen niin hupsun, että hän meni ilmoittamaan Ludvig kuninkaan hankkeet Burgundin Kaarlelle, niin olisin voinut ennustaa hänelle surmaa yhtä varmaan kuin tiedän, että heinäkuussa tulee kaunis ilma. Ludvigilla on sekä korvia että käsiä Burgundin hovissa, ja Kaarlen neuvonantajien korvissa soi Ranskan kullan helinä yhtä mieluisalta kuin viinipullon kilahdus teidän korvissanne. – Mutta hyvästi nyt ja muistakaa tulla määräpaikalle. – Minun pitää mennä noin nuolen kannattaman päähän noiden laiskojen sikojen portilta odottamaan skotlantilaista, joka on varhainen aamukukko, ja jollei hän tapaa minua siellä, niin epäilee hän, että minä olen käynyt asialla, joka hänen matkansa menestykselle ei ennusta hyvää.»

»Otapas naukku sydämen karaistukseksi ensin», virkkoi lanzknecht, ojentaen hänelle pullon – »mutta unohdinpa sinun olevan mokoman järjettömän luontokappaleen, joka ei juo mitään muuta kuin vettä Mahom’in ja Termagund’in kurjana palvelijana.«

»Sinä itsepä olet viinituopin ja pullon palvelija», sanoi mustalainen. – »Enpä kummeksukaan, ettei sellaiselle uskota muita toimia kuin verenvuodatusta ja väkivaltaa, kun paremmat päät ovat ensin suunnitelleet hankkeen. – Se ei saa olla viinaan menevä, joka tahtoo ottaa selvän toisten ihmisten ajatuksista tai salata omansa. Mutta mitä minä saarnaan sinulle, jolla on yhtä sammumaton jano kuin kuivimmalla hiekka-arolla Arabiassa? – Hyvästi nyt vaan! – Vie kumppanini Tuisko mukanasi – siitä voisi herätä epäluuloa, jos hänet nähtäisiin luostarin ympäristöllä.»

Toiset kunnon pojat läksivät nyt tiehensä, vielä kerran luvattuansa sovinnon mukaan tulla Kolmen Tietäjän Ristille. Durward viipyi vielä väijymäpaikallaan, kunnes he olivat kadonneet näkymättömiin; sitten hän kiipesi alas puusta. Hänen sydämensä sykki levottomasti ajatellessaan kuinka vähällä hän sekä hänen suojaansa uskottu kaunotar olivat olleet joutua tuohon perin viekkaaseen salapaulaan – jos nimittäin siitä nytkään voisivat vapautua. Peläten, että hän palatessaan saattaisi kompastua makaavaan Hairaddin’iin, hän teki pitkän kierroksen huolimatta siitä, että hänen täytyi kulkea jonkun matkaa pahaa louhikkoa, ja palasi täten toiselta suunnalta kuin hän oli lähtenyt takaisin majapaikkaan.

Matkalla hän ajatteli huolellisesti päänsä ympäri, mikä keino olisi parhaimmaksi katsottava. Päästessään ensin Hairaddin’in kavaluuden perille, oli hän päättänyt surmata hänet niin pian kuin kokous olisi hajonnut ja muut konnat olisivat poistuneet tarpeeksi kauas. Mutta kun hän sitten kuuli Hairaddin’in niin hartaasti pitävän huolta hänen henkensä säilyttämisestä, tuntui hänestä kiittämättömältä, jos hän täydellä ankaruudella panisi toimeen rangaistuksen, joskin kavaltaja sen kyllä olisi ansainnut. Durward päätti siis säästää Hairaddin’in hengen, vieläpä edelleenkin käyttää häntä oppaanansa, kuitenkin niin suurella varovaisuudella, että hänen suojaansa uskottu kallis olento, jonka varjelemiseksi hän sydämessään olisi ollut altis vaikka henkensäkin uhraamaan, olisi täydessä turvassa.

Mutta minnekä heidän oli kääntyminen? Croyen kreivittärille ei ollut turvaa tarjona Burgundissa, josta he olivat lähteneet pakoon, eikä Ranskassakaan, mistä heidät tavallaan oli karkoitettu. Kaarle herttuan tuima väkivaltaisuus toisessa maassa oli tuskin sen pahempi kuin Ludvig kuninkaan armoton, itsevaltias valtioviisaus toisessa. Tarkkaan aprikoituaan ei Durward keksinyt mitään parempaa, turvallisempaa keinoa kuin, välttäen väijymäpaikan, kulkea Lüttich’iin Maas-joen vasenta rantaa myöten ja antautua, niinkuin kreivittärien alkuperäinen aikomus olikin, kunnon piispan turviin. Sitä ei sopinut epäilläkään, ettei vanhus mielellään soisi heille suojaansa; ja saatuansa nuo Burgundin huovit avukseen piti hänellä myös olla kyllin voimaa siihen. Kaikissa tapauksissa, jos Wilhelm de la Marck’in vihamielisyys sekä Lüttich’in kaupunkilaisten kapinallisuus näyttikin uhkaavan piispaa, niin saattoi hän ainakin sen aikaa suojella näitä kreivitär-parkoja, kunnes heidät voitaisiin tarpeeksi suuren saattojoukon turvissa lähettää Saksanmaalle.

Vihdoin viimein – sillä milloinka me mietimme jotakin tuumaa sovittamatta sitä jollakin lailla omaan persoonaamme – arveli Durward, että kuolema tai vankeus, johon Ludvig kuningas niin kylmäverisesti oli hänet tuominnut, vapautti hänet kaikista velvollisuuksista Ranskan kruunua kohtaan, jonka palveluksesta hän siis lujasti päätti luopua. Luultavasti, niin hän mietti, Lüttich’in piispa tarvitsi sotureita, ja hän toivoi kaunisten ystäviensä avulla, joista varsinkin vanhempi kreivitär kohteli häntä niinkuin vanhaa tuttavaa, saavansa jonkun päällikönviran, ehkäpä myös toimekseen saattaa Croyen neidit johonkuhun turvallisempaan paikkaan kuin mitä Lüttich oli. Ja lopuksi olivat kreivittäret, joskin pikemmin vain leikillä, puhuneet siitä, että heidän pitäisi nostaa aseisiin omat vasallinsa ja, samoin kuin muutkin noina myrskyisinä aikoina, vahvistaa linnaansa, jotta se saattaisi kestää vaikka kenenkä rynnäkköä. He olivat leikillä kysyneet Qventin’iltä, rupeaisiko hän heidän linnassansa voudin virkaan; ja kun hän kernaasti ja innostunein mielin oli suostunut tähän ehdotukseen, olivat he sallineet hänen suudella heidän käsiänsä tämän luottamusta ja kunnioitusta osoittavan sovinnon vahvistukseksi. Olipa hänestä tuntunut kuin kreivitär Isabellan käsi, joka muodoltaan oli kaunein ja ihanin, jolle ikänä joku uskollinen vasalli tällä tavoin oli kunniaa osoittanut, olisi vapissut, kun Durwardin huulet olivat painuneet sitä vastaan kauemmin kuin mitä asia olisi vaatinut, ja että neidon poskista ja silmistä saattoi huomata, että hän oli hiukan hämillään vetäessään kätensä pois. Jotakin saattoi kaikesta tästä tulla; ja kuka uljas Qventin’in ikäinen mies ei olisi ottanut huomioon näiden seikkojen nojalla heränneitä ajatuksia, kun hänen tuli päättää vastaisesta käytöksestään?

Päästyään tästä selville piti hänen lähinnä tuumia, missä määrin hänen tulisi tästä lähtien käyttää tuota uskotonta mustalaista oppaana. Hän oli hylännyt ensi aikomuksensa surmata hänet metsässä; mutta jos hän jätti hänet henkiin ja otti toisen oppaan, niin yhtä hyvin hän olisi voinut lähettää tuon petturin Wilhelm de la Marck’in leiriin antamaan tietoja heidän matkastansa. Durward tuumi myös ilmoittaa asian abotille ja pyytää tätä väkisin pidättämään mustalaista luostarissa, kunnes matkajoukkue olisi ennättänyt piispan linnaan. Mutta tarkemmin mietittyään hän ei uskaltanut tehdä semmoista ehdotusta miehelle, joka sekä ikänsä että virkansa puolesta oli pelkuri, jonka mielestä oman luostarin turvallisuuden valvominen oli pyhin velvollisuus ja joka vapisi, kun vain Ardenni-vuoriston Metsäkarjun nimeäkin mainittiin.

Viimeinkin Durward päätti noudattaa tuumaa, johon hän sitä paremmin saattoi luottaa, koska sen toimeenpano oli yksistään hänen omissa käsissänsä; ja niiden hyväksi, joita hän palveli, hän tunsi voivansa tehdä mitä tahansa. Hänen sydämensä pysyi lujana ja rohkeana, vaikka hän kylläkin tiesi, miten vaarallinen heidän tilansa oli; olisipa voinut verrata häntä kuormaa kantavaan mieheen, joka tuntee taakkansa raskauden, mutta sittenkin tietää, että hänessä on voimaa ja kestävyyttä sitä kantamaan. Juuri kun hänen päätöksensä oli vakautunut, saapui hän luostarin edustalle.

Hän koputti hiljaa porttia, jonka vartioiva munkki avasi, ilmoittaen että luostariveljekset aikoivat viettää yönsä kirkonkuorissa aamunkoittoon saakka rukoillakseen Jumalalta anteeksi kaikkea heidän keskuudessaan sinä iltana tapahtunutta pahennusta.

Arvoisa munkki antoi Qventin’illekin luvan ottaa osaa heidän jumalanpalvelukseensa. Mutta Durward’in vaatteet olivat niin lävitsensä kastuneet, että hänen täytyi antaa kieltävä vastaus; mutta sen sijaan hän pyysi lupaa saada istua kyökissä takkavalkean ääressä kuivatakseen vaatteensa ennen aamua; sillä hänen harras toiveensa oli, ettei mustalainen, heidän tullessaan taas yhteen, saisi mistään jäljestä havaita hänen käyneen yöllä ulkona. Munkki ei ainoastaan antanut siihen lupaa, vaan rupesi vielä itsekin hänelle seurakumppaniksi, ja se sopi erittäin hyvin, koska Durward halusi saada tietoja noista molemmista teistä, joita mustalainen puhellessaan sotamiehen kanssa oli maininnut. Luostariveli, joka hyvin usein sai hoitaa luostarin ulko-asioita, olikin koko munkkikunnasta soveliain mies antamaan pyydettyjä tietoja. Mutta hän huomautti, että vallasneitojen, joita Qventin saattoi, velvollisuus olisi oikeina toivioretkeläisinä kulkea Maas-joen oikeanpuolista vartta myöten Tietäjien Ristin sivuitse; sillä siellähän Casper’in, Melchior’in sekä Balthasar’in pyhät luut – näillä nimillä katolinen kirkko nimittää niitä kolmea Itämaan tietäjää, jotka toivat lahjansa Betlehem’iin – olivat levähtäneet ja tehneet paljon ihmeitä, kun niitä Köln’iin kuljetettiin.

Qventin vastasi, että kreivittäret olivat kylläkin aikoneet käydä kaikissa pyhissä paikoissa ja varmaan menisivät tätäkin ristiä kumartamaan, joko Köln’iin mennessään tai paluumatkalla. Mutta he olivat kuulleet huhuttavan, että joen oikeanpuolinen varsi ei tätä nykyä ollut turvallinen julman Wilhelm de la Marck’in sotamiesten tähden.

»Jumala varjelkoon», sanoi veli Franciscus, »että Ardenni-vuorien Metsäkarju taas olisi ottanut tyyssijansa niin lähelle meitä. – Mutta sittenkin onhan leveä Maas-joki kelpo muurina meidän välillämme, jos niin olisikin.»

»Mutta eipä se ole minään muurina minun kreivittärieni ja noiden rosvojen välillä, jos me menemme joen poikki ja kuljemme toisenpuolista vartta myöten», vastasi skotlantilainen.

»Jumala on suojeleva omiansa, nuori mies», sanoi munkki. »Eihän siunattu Köln’in kaupunki salli edes juutalaisen tai muun uskottoman päästä muuriensa sisäpuolelle. Kuinka voisi siis uskoa, että samassa kaupungissa asuvat Kolme Tietäjää pitäisivät niin vähän huolta heidän arkkunsa luo vaeltavista uskovaisista toivioretkeläisistä, että he sallisivat tuommoisen uskottoman koiran kuin Ardenni-vuorien Metsäkarjun ryöstää ja pahoin pidellä heitä; pahempihan tuo mies on kuin kokonainen erämaa täynnä saraseniläis-pakanoita ja kaikki Israelin kymmenen heimokuntaa vielä päälliseksi.»

Qventin, niin paljon kuin hän totisena katolilaisena lieneekin pitänyt velvollisuutenaan luottaa Melchior’in, Casper’in ja Balthasar’in erikoiseen suojelukseen, muisti kuitenkin, että kreivittäret olivat ainoastaan maallisen viisauden kehoituksesta pukeutuneet toivioretkeläisvaatteihinsa ja että he siis tuskin saattoivat toivoa Tietäjiltä mitään apua tässä tilaisuudessa. Hän päätti siis niin paljon kuin mahdollista estää, etteivät hänen kreivittärensä tulisi sellaiseen tilaan, jossa pelastus ihmeen kautta olisi tarpeen. Hän puolestaan, uskonsa yksinkertaisuudessa, lupasi myöhemmin itse tehdä toivioretken Köln’iin Kolmen Tietäjän haudalle, kunhan vain nämät yhtä järkevät ja kuningasmieliset kuin pyhät miehet soisivat toivottua menestystä heidän aikeillensa.

Tehdäkseen tämän lupauksen kaikella juhlallisuudella hän pyysi, että munkki saattaisi hänet sivukappeliin, jommoisia oli koko joukko luostarikirkon päärakennuksen kyljissä, ja siellä hän polvillansa hartaassa rukouksessa vahvisti jo aikaisemmin sydämessään annetun lupauksensa. Kirkkovirren kaukaa kuuluva humina, rukousta varten valitun sydänyön hetken juhlallisuus, hämärästi kytevä lamppu, joka valaisi pientä gotilaistyylistä rakennusta – kaikki tuo yhdessä saattoi Qventin’in mielen sellaiseen tilaan, jolloin me nöyrimmin tunnustamme inhimillisen heikkoutemme ja pyydämme apua ja suojaa ylhäältä, jota ei mikään uskonto lupaa, jollemme kadu syntiämme ja lupaa parannusta vastaisen varalta. Että hänen rukouksensa esine oli väärä, siihen ei Qventin ollut syypää; ja koska sen tarkoitus oli totinen, niin tuskin meidän tarvitsee ajatella, ettei se olisi kelvollinen ainoan totisen Jumalan mielestä, joka katsoo rukoilijan tahtoon eikä rukouksen muotoon, ja jonka silmissä pakanan totinen hartaus on suuremman arvoinen kuin fariseuksen teeskennelty ulkokultaisuus.

Heitettyään itsensä sekä turvattomat kumppaninsa pyhien miesten ja Jumalan huomaan, Qventin viimein meni levolle ja läksi munkin luota, joka oli ollut hyvin liikutettu hänen rukouksensa hartaudesta ja totisuudesta.