Qventin Durward: XXVIII Epätietoisuus
| XXVII Räjähdys | XXVIII Epätietoisuus Qventin Durward Kirjoittanut Walter Scott |
XXIX Molemminpuolisia syytöksiä |
- Te halvat miekkoset, te levätkää!
- Levoton kruunun painama on pää.
- Henrik IV. Toinen osa.
Neljäkymmentä sotamiestä, joka toisella miehellä paljastettu miekka, joka toisella palava tulisoihtu kädessä, seurasi saattojoukkona tai, paremmin sanoen, vahtina Ludvig kuningasta Peronnen kaupungin raatihuoneesta linnaan. Ja kun hän astui tämän vahvan paikan pimeävarjoisten, synkkien muurien sisäpuolelle, tuntui ikäänkuin joku ääni olisi hänen korvaansa kuiskannut sen varoituksen, jonka firenzeläinen runoniekka runoelmassaan on pannut Manalan portin otsakkeeksi: »Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.»
Sillä hetkellä kenties olisi joku pistos voinut tuntua kuninkaan omassatunnossa, jos hänen mieleensä olisivat muistuneet ne monet sadat, jopa tuhannetkin, jotka hän syyttä tai aivan mitättömän epäluulon tähden oli lähettänyt vankitorniensa syvyyksiin, missä he saivat kitua ilman vapauden toivoa, kiroten elämäänsäkin, johon kuitenkin eläimellinen vaisto heitä kiinnitti.
Tulisoihtujen kirkas loiste, joka kalpean kuunkin paisteen voitti – tämä oli näet hämärämpi kuin edellisenä yönä – ja punertava valo, minkä ne loivat noiden vanhojen rakennusten yli, teki paksun, kreivi Herbert’in torniksi nimitetyn tornin sitä synkemmän näköiseksi. Se oli sama torni, jota Ludvig edellisenä iltana oli pahoin aavistuksin katsellut ja johon hänen nyt täytyi asettua asumaan, sydän täynnä pelkoa, sillä näissä tyranniuden salaisissa lymypaikoissa saattoi hänen ylen mahtavaksi paisunut vasallinsa, kostonhimonsa villitsemänä, tehdä hänelle mitä väkivaltaa hyvänsä.
Ja yltyipä kuninkaan tuska vieläkin tukalammaksi, kun hän linnanpihan poikki astuessansa huomasi maassa pari ruumista, joiden yli hät’hätää oli heitetty sotamiehen viitta. Hän huomasi heti, että ne olivat hänen skotlantilaisen henkivartijakomppaniansa kaatuneita jousimiehiä. Ne eivät – niin kreivi Crévecoeur hänelle selitti – olleet totelleet heille annettua käskyä eivätkä lähteneet pois vartijapaikaltaan kuninkaan huoneitten edustalta; kahakka oli noussut heidän ja herttuan vallonilaisten henkivartijain välillä, ja ennenkun molemminpuoliset päälliköt sen olivat saaneet viihdytetyksi, olivat jo useat miehet saaneet surmansa.
»Minun uskolliset skotlantilaiseni!» virkkoi kuningas, kun hän näki tämän surullisen näyn; »jos teille olisi tullut mies miestä vastaan, niin ei koko Flanderista, eipä koko Burgundin valtakunnankaan alueelta olisi löydetty teille vertoja vetäviä urhoja.»
»Niin juuri, älkää pahaksi panko, kuninkaallinen majesteetti», sanoi Le Balafré, joka seurasi heti kuninkaan perästä. »Väen paljoudella niityt niitetään – harva mies kestää taistelussa useampaa kuin kahta vastaan kerrallaan. – Enpä itsekään juuri huolisi saada kolmea kerrallaan kimppuuni, paitsi virantoimituksessani, jolloin ei ole asia pysähtyä päitä laskemaan.»
»Oletko sinä täällä, vanha ystäväni?» sanoi kuningas, taaksensa katsahtaen. »Sitten on kumminkin yksi luotettava alamainen vielä seurassani.»
»Onpa täällä vielä toinenkin uskollinen palvelija, olkoon sitten puhe valtiollisista neuvotteluista tai teidän kuninkaallisen persoonanne palvelemisesta», kuiskasi Olivier le Daim.
»Me olemme kaikki uskollisia», lisäsi Tristan Erakko yrmeästi; »sillä jos he teidät, kuninkaallinen herramme, surmaavat, niin eipä ole meissä yhtäkään, jonka he sallisivat jäädä eloon teidän kuoltuanne, vaikka itse tahtoisimmekin.»
»Kas sitä voi sanoa lujaksi persoonalliseksi uskollisuuden takaukseksi», virkkoi Le Glorieux, joka, niinkuin jo mainittiin, heikkopäisten omituisella levottomuudella oli tunkeutunut heidän seuraansa.
Sillä aikaa äkkipäätä paikalle kutsuttu linnanvouti väänteli kaikin voimin, joskin turhaan sitä raskasta avainta, jonka tuli avata paksun gootilaistornin vastahakoisen oven, ja viimein hänen täytyi pyytää avukseen yhtä Crévecoeur’in sotamiehistä. Kun lukko lopulta oli saatu auki, astui kuusi miestä tulisoihtuineen sisään, näyttäen tietä ahdasta, mutkallista käytävää myöten, jossa tulijoita vastaan vähä väliä ammotti ampumareikiä paksujen muurien taakse tai sisään laitetuista holveista ja komeroista. Tämän käytävän päässä kohosi yhtä suunnattomat, suurista kallionlohkareista tehdyt portaat, jotka olivat erikorkuiset ja vain kömpelösti vasaralla hiukan tasoitetut. Kun oli päästy näiden portaitten yläpäähän, astuivat he raudoitetun oven kautta tornin muinaiseen isoon saliin, jossa valo päivälläkin oli hämärä (sillä valoa antavat lävet, jotka muurien suunnattoman paksuuden vuoksi tuntuivat pienemmiltä kuin mitä ne olivat, näyttivät pikemmin vain raoilta kuin ikkunoilta); ja nyt yöllä ilman tulisoihtujen paistetta, olisi täällä ollut pilkkosen pimeä. Kaksi, kolme yölepakkoa ynnä muuta pahanenteistä lentäjää, jotka tavaton valo oli herättänyt, pyrähti soihtuja vastaan, jotta vähällä olivat ne sammuttaa, linnanvouti kursaili ja pyysi anteeksi kuninkaalta, ettei isosali ollut oikeassa kunnossa, sillä vast’ikään hän oli saanut käskyn; ja hän lisäsi vielä, että tätä huonetta ei ollutkaan käytetty koko kahteenkymmeneen vuoteen, ani harvoinpa ennenkään, sen verran kuin hänen tietoonsa oli tullut, aina kuningas Kaarle Tyhmän ajoista saakka.
»Kuningas Kaarle Tyhmänkö!» toisti Ludvig. »Sittenhän minä tämän tornin historian tunnenkin. – Kaarle sai tässä surmansa uskottoman vasallinsa Herbert’in, Vermandois’n kreivin kädestä. – Niin meidän aikakirjat kertovat. Kylläpä minä tiesin muistojeni kätkössä olevan jotain Peronnen linnaa koskevaa, vaikkei itse tapaus johtunut minulle mieleen. – Tässä siis minun edeltäjäni sai surmansa!»
»Eipä juuri tässä, ei aivan tässä paikassa, älkää pahaksi panko, kuninkaallinen majesteetti», virkkoi vanha linnanvouti, astuen kiireesti, niinkuin hänen ammattilaisensa ainakin, kun he näyttävät hoidettavansa paikan merkillisyyksiä. – »Ei juuri tässä, vaan tuossa sivukamarissa hiukan edempänä, minne päästään teidän makuukammiostanne, armollinen kuningas.»
Hän avasi kiireesti salin perällä olevan pienen oven, jonka kautta päästiin makuukamariin; se oli pieni, niinkuin vanhoissa rakennuksissa tavallisesti, mutta juuri siitä syystä hauskempi kuin tuo avara, autio sali, jonka läpi oli tultu. Tätä huonetta oli jollakin lailla hät’hätää varustettu kuningasta varten. Tapetteja oli ripustettu seinille, valkea viritetty takan ruostuneen rautaristikon taakse, missä sitä ei ollut moneen, monituiseen aikaan nähty, ja lava laitettu permannolle niitä seuralaisia varten, joiden, niinkuin siihen aikaan oli tapana, tuli maata samassa kamarissa herransa kanssa.
»Teidän muille seuralaisillenne, kuninkaallinen majesteetti, me laitamme vuoteita saliin», sanoi puhelias äijä, »mutta me saimme käskyn niin ylen äkkiä, älkää pahaksi panko, armollinen herra kuningas! – Ja jos te, kuninkaallinen majesteetti, sitten tahtoisitte olla niin hyvä ja katsella tätä pientä ovea tässä tapetin takana, niin siitä käy tie siihen pieneen, vanhaan kammioon muurin sisässä, jossa Kaarle kuningas murhattiin. Ja tuossa on alhaalta tänne ylös johtava salakäytävä, jota myöten hänen kimppuunsa hyökänneet miehet lähestyivät. Ja te, armollinen herra kuningas, jolla varmaankin on paremmat silmät kuin minulla, voitte vielä eroittaa veripilkut tammisessa lattiassa, vaikka siitä ilkityöstä jo on viisisataa vuotta kulunut.»
Näin puhellessaan hän kopeloi yhä sitä ovea, josta hän kertoi, yrittäen saada sitä auki, kunnes kuningas sanoi hänelle: »Anna olla, vanha mies – anna vaan olla vielä hiukkasen aikaa, kunnes kenties saat uudemman tarinan kertoaksesi ja vereksempiä veriä näyttääksesi. – Herra Crévecoeur, mitä te tähän sanotte?»
»Sen vain voin sanoa, herra kuningas, että nämät molemmat sisäkamarit tässä ovat yhtä paljon teidän vallassanne kuin huoneet teidän omassa Plessis’n linnassanne, ja että Crévecoeur, jonka sukunimeä ei koskaan vielä mikään kavaluus eikä murha ole tahrannut, vartioitsee tänne johtavia ulko-ovia.»
»Mutta tuo salakäytävä tuossa, joka vie kammioon, mistä tämä vanha mies puhuu?» Sen Ludvig kuningas sanoi matalalla, tuskallisella äänellä, pitäen toisella kädellään kiinni Crévecoeur’in käsivarresta ja toisella viitaten pikku oveen.
»Se mahtaa olla Mornayn mielikuvitelmia», vastasi Crévecoeur, »tai joku vanha, perätön tarina – mutta voihan sitä asiaa tutkia.»
Hän tarttui oveen, avatakseen sen, mutta Ludvig esti häntä: »Ei, Crévecoeur, ei – teidän kunnianne on minulle riittävä takuu. – Mutta mitähän herttua aikoo tehdä minulle? Eihän hän toki voi toivoa saavansa pitää minua kauan vankeudessa, ja – sanalla sanoen, virkkakaa minulle, mitä te siitä ajattelette, Crévecoeur.»
»Herrani ja kuninkaani», sanoi kreivi, »kuinka tulisesti Burgundin herttua on suuttunut hänen läheiselle sukulaiselleen ja liittolaiselleen osaksi tulleesta julmasta kohtalosta, sen te itsekin, kuninkaallinen majesteetti, ymmärtänette; ja onko perää hänen luulossaan, että teidän käskyläisenne ovat olleet siihen yllyttämässä, sen te, armollinen herra, yksin voitte tietää. Mutta minun herrani on jalo luonteeltaan, eikä silmittöminkään vimma voi saattaa häntä salavehkeihin ryhtymään. Mitä ikänä hän tehneekin, se tulee tehtäväksi päivän kirkkaassa valossa ja molempien kansojen silmien edessä. Ja sen vielä voin lisätä, että jokainen hänen neuvonantajistaan – yhtä kenties vain lukuunottamatta – on toivova, että hän tässä asiassa osoittaisi myös leppeyttä ja jalomielisyyttä yhtä hyvin kuin oikeutta.»
»Voi Crévecoeur!» virkkoi Ludvig, tarttuen häntä käteen, ikäänkuin joku synkkä muisto olisi rasittanut hänen mieltänsä, »kuinka onnellinen se hallitsija, jolla on ympärillään sellaisia neuvonantajia, joilla on voimaa varjella häntä hänen oman vihansa seurauksia vastaan! Heidän nimensä tulevat piirrettäviksi kultakirjaimin, silloin kun hänen hallituksensa historia kirjoitetaan. – Jalo Crévecoeur, jospa minulle olisi suotu nähdä teidän kaltaisianne minunkin ympärilläni.»
»Siinä tapauksessa olisitte te, kuninkaallinen majesteetti, ollut varsin halukas pääsemään niistä niin pian kuin mahdollista», tokaisi Le Glorieux.
»Hei! Herra Viisaus, oletteko tekin täällä?» sanoi Ludvig, käännähtäen ympäri; samassa hän heti muutti tuntehikkaan äänensä, jolla hän Crévecoeur’iä oli puhutellut, tekeytyen ilman mitään vaikeutta iloisemmaksi. »Oletko sinäkin seurannut meitä tänne?»
»Olenpa, kun olenkin, herra kuningas», vastasi Le Glorieux. »Viisauden täytyy seurata kirjavassa puvussa jäljestä, kun hulluus, purppuraan puettuna, käy edeltä.»
»Kuinka se on ymmärrettävä, herra Salomon», kysyi Ludvig; »tahtoisitko vaihtaa asemaa minun kanssani?»
»En maar’, niin totta kuin toivon autuaaksi pääseväni», vastasi Le Glorieux; »vaikkapa vielä antaisitte minulle viisikymmentä kruununkolikkoa väliin.»
»Ja miksikä niin, sanopas se? – Minä luullakseni olisin sangen tyytyväinen – siihen nähden minkälaiset tavallisesti hallitsijat ovat – jos saisin sinut kuninkaakseni.»
»Niin oikein, herra kuningas», vastasi narri. »Mutta tässäpä onkin kysymys siitä, eiköhän minulla, päättäen teidän älystänne, joka on saattanut teidät tähän majaan, olisi syytä hävetä niin pölkkypäistä narria.»
»Vaiti, mies!» käski kreivi Crévecoeur; »sinun kielesi jo liikkuu liian liukkaasti.»
»Antakaa sen vain liikkua», virkkoi kuningas. »Ei tietääkseni ole mitään sopivampaa pilkanaihetta, kuin ihminen, joka tekee hullutuksia, vaikka hänellä pitäisi olla enemmän älyä. – Kas tässä, älykäs ystäväni, ota tämä kukkarollinen kultaa ja lisäksi vielä se neuvo, ettet koskaan olisi niin suuri narri, että rupeaisit luulemaan itseäsi viisaammaksi muita ihmisiä. Teepäs vain minulle, ole niin hyvä, se ystäväntyö ja lähde tiedustelemaan tähtienennustajaani, Martius Galeottia, ja käske hänet heti tänne.»
»Sen teen, läänitysherrani, ilman mitään laiminlyöntiä», vastasi narri, »ja arvaanpa hyvin, että tapaan hänet Jan Dopplethur’in luona; sillä filosofitkin, yhtähyvin kuin narrit, osaavat kyllä saada selville siitä, missä parasta viiniä on kaupan.»
»Sallikaa tämän oppineen miehen vapaasti päästä vartijain läpi, herra kreivi Crévecoeur», anoi Ludvig.
»Sisään hän pääsee, siitä ei puhettakaan», vastasi kreivi; »mutta ikäväkseni minun, armollinen herra kuningas, täytyy lisätä, että minulle annetut käskyt eivät salli minun päästää ketään pois teidän huoneistanne. – Hyvää yötä, kuninkaallinen majesteetti», näin hän päätti puheensa, »heti paikalla annan varustaa kaikki ulkosalissa siten, että niillä herroilla, joiden tulee siellä asua, olisi mukava.»
»Älkää vaivatko heidän tähtensä itseänne, herra kreivi», sanoi kuningas; »he ovat tottuneet kovaa kärsimään; ja totta puhuakseni, lukuunottamatta sitä, että tahtoisin Galeottin puheilleni, olisi minulle hyvin mieleen, jos saisin ulkomaailman kanssa olla niin vähän tekemisissä kuin teille annetut käskyt vain suinkin sallivat.»
»Minun tulee», vastasi Crévecoeur, »jättää nämät huoneet teidän yksinomaiseen valtaanne, herra kuningas. Semmoinen on minun herrani käsky.»
»Teidän herranne, kreivi Crévecoeur», vastasi Ludvig, »jota minun nyt myös sopii sanoa herrakseni, on sangen armollinen herra. – Minun valtakuntani rajat», lisäsi hän, ovat kutistuneet hiukan ahtaiksi, nyt kun niiden sisäpuolelle ei enää mahdu muuta kuin vanha sali ja makuukamari. Mutta on siinä kuitenkin vielä tilaa kyllin koko sille alamaisjoukolle, jota tätä nykyä voin omakseni kehua.»
Crévecoeur’in kreivi sanoi nyt jäähyväiset, ja pian sen jälkeen kuulivat tornin asukkaat paikoilleen saapuvien vartioiden melun, päällikön komentosanat sekä poispääsevien vartijoiden jalankopinan. Sitten kaikki hiljeni, ja ainoa ääni, joka vielä kuului, oli hiljainen lorina Sommejoesta, joka syvänä ja mutaisena hiipi linnan muurien juuritse.
»Menkää saliin, hyvät kumppanini», sanoi Ludvig seuralaisilleen; »mutta älkää käykö nukkumaan. Olkaa valveilla ja valmiina, sillä meillä on vielä yksi tehtävä tänä yönä ja se on hyvin tärkeä.»
Olivier ja Tristan menivät siis saliin, johon Le Balafré sekä molemmat provossin apulaiset olivat jääneet, silloin kun muut astuivat kuninkaan makuuhuoneeseen. Ulostulijat näkivät, että salissa olijat olivat runsaasti viskanneet puita uuniin, niin että niistä yht’aikaa tuli tarpeeksi valoa sekä lämpöä, ja että he, päällysviittoihinsa kääriytyneinä kykkivät permannolla asemissa, jotka mikä milläkin tavalla ilmaisivat heidän mielensä synkkyyttä ja alakuloisuutta. Olivier ja Tristan eivät myöskään keksineet mitään parempaa neuvoa kuin seurata esimerkkiä. He eivät olleet koskaan erikoisen hyviä ystävyksiä hovionnensa aikoina, eivätkä nytkään, kun onni näin oudosti ja äkkiä oli keikahtanut nurin, he olleet taipuvaiset luottamaan toisiinsa. Koko seura istui siis synkässä äänettömyydessä.
Sillä aikaa heidän herransa oli yksinään kamarissaan kärsien kovia sydämentuskia, jotka täysin hyvittivät monet tuskat, joihin hänen käskynsä olivat saattaneet toiset ihmiset. Hän astui edestakaisin kamarissa lyhyin, epätasaisin askelin, usein pysähtyen ja laskien kätensä ristiin; sanalla sanoen, hän päästi valloilleen mielensä rauhattomuuden, jota hänellä, muiden ihmisten seurassa ollessaan, oli ollut voimaa täydellisesti hillitä. Viimein hän seisahtui, käsiänsä väännellen, sen pienen oven eteen, jota Mornay ukko oli näyttänyt ja jonka hän oli sanonut johtavan siihen kamariin, missä yksi kuninkaan edeltäjistä oli tullut murhatuksi. Ja täällä alkoivat nyt Ludvigin tunteet vähitellen puhjeita ilmi katkonaisin lausein, joita hän itsekseen lausui.
»Kaarle Tyhmä – Kaarle Tyhmä! – Minkähän liikanimen vastamaailma on keksivä Ludvig Yhdennelletoista, jonka veri luultavasti on verestävä sinun veripilkkusi? Ludvig Houkkapää – Ludvig Hätäkello – Ludvig Pyöräpää – ne nimet kaikki eivät vielä ole tarpeeksi voimallisia ilmaistaksensa minun perinpohjaista hulluuttani! Mitenkä saatoin uskoa, että nuo tuittupäiset lüttichiläiset, joille kapina on ikäänkuin jokapäiväistä leipää, pysyisivät alallaan? – Mitenkä saatoin uneksia, että tuo Ardennivuoriston hurja peto silmänräpäykseksikään saattaisi keskeyttää väkivaltaista ja petomaista verenjanoista juoksuansa? – Mitenkä saatoin olettaa, että järkipuheilla ja syitten esittämisellä voisin tulla toimeen Burgundin Kaarlen kanssa? Silloin vasta tuollainen usko olisi ollut paikallaan, jos minun ensin olisi onnistunut hillitä tämmöisillä keinoilla vimmaista härkää! – Voi minua hupsua ja perinhullua! Mutta eipä tuo ilkimys Martius Galeottikaan ole pääsevä tästä eheänä! – Hän on tämän verkon kutonut, hän ja tuo kunnoton pappismies, inhottava Balue. Jos vain pääsen tästä pulasta, niin repäisen kardinaalinhatun hänen päästänsä, vaikkapa kaikki hänen hiuksensa samassa irtaantuisivat! Mutta onpa kumminkin toinen niistä kavaltajista jo nyt käsissäni – vielä minulla on sen verran kuninkaan voimaa – vielä on minulla sen verran valtakuntaa tässä, jotta voin saada rangaistuksi tuon silmiälumoavan, mahtisanojansa kaupittelevan, tähtien puoleen kurkottelevan, valheita kutovan petturin, joka on saattanut minut sekä vangiksi että narriksi! – Tähtien keskinäinen asema – niin, keskinäinen asema muka – hän syötti minulle joutavia loruja, joihin kolmesti keitetty pässinpää tuskin olisi haukannut kiinni, mutta minun piti olla niin hupsun, että luulin käsittäväni nuo syvät sanat! Mutta saammepa heti nähdä mitä tuo tähtien asema todentodella on ennustanut. Mutta kaikkein ensiksi tulee minun suorittaa rukoukseni.»
Pienen oven yläpuolella, kenties muistomerkkinä sen takaisessa kamarissa tehdystä pahanteosta, oli kömpelösti uurrettu komero ja siinä kivestä hakattu ristiinnaulitun kuva. Tähän kuvaan kuningas loi silmänsä ja oli laskeutumaisillaan polvilleen, mutta epäröi, ikäänkuin hän olisi nähnyt tarpeelliseksi Vapahtajan kuvaankin nähden noudattaa maailmallisen viisauden ohjeita ja arvellut liian suureksi rohkeudeksi lähestyä sitä, ennenkuin oli saanut jonkun hänen oletetuista suosikeistaan puolestaan puhumaan. Hän kääntyi siis pois ristiinnaulitun kuvasta, niinkuin se, joka ei pidä itseänsä mahdollisena sitä katselemaan, ja valitsi niiden pyhien kuvien parista, joilla, niinkuin jo usein on kerrottu, hänen hattunsa oli reunustettu, Cleryn Neitsyt Maarian. Sen eteen hän kävi polvilleen ja luki nyt seuraavan eriskummallisen rukouksen, jossa, huomattakoon tämä seikka, hän raa’an taikauskoisuutensa vallassa jossakin määrin näytti eroittavan Cleryn pyhän Neitsyen Embrun’in Maariasta, hänelle myös sangen mieleisestä kuvasta, jolle hän usein teki toiviolupauksia.
»Suloinen Cleryn Neitsyt», huudahti hän laskien kätensä ristiin ja lyöden rintaansa puhuessansa, »autuas armon äiti! Sinä, jolla on kaikki valta Kaikkivaltiaan yli, armahda minua syntistä! Totta on, että olen hiukan laiminlyönyt sinua, ja enemmän suosinut sinun autuasta Embrun’in sisartasi; mutta minä olen kuningas, minun valtani on suuri, minun rikkauteni ääretön. Ja jollei niin olisikaan, määräisin mielemmin kaksinkertaisen suolaveron alamaisilleni kuin jättäisin suorittamatta sen, mitä olen teille molemmille velkaa. Avaa nämät rautaovet – täytä nämät hirvittävät vallihaudat – ohjaa minut, niinkuin äiti lastansa taluttaa, ulos tästä läheisestä ja uhkaavasta vaarasta! Jos olenkin sisarellesi lahjoittanut Boulognen krevikunnan iänikuiseksi läänitykseksi, niin eikö minulla olisi vielä varoja kyllin, jotta voisin sinullekin hartauttani osoittaa? Sinä saat avaran ja rikkaan Champagnen maakunnan; sen viinamäkien yltäkylläisyys on virtaava sinun luostariisi. Sen maakunnan olen luvannut veljelleni Kaarlelle; mutta hän, senhän tiedät, on kuollut – hänet on myrkyttänyt ilkeä St. Jean D’Angelyn abotti, jota, jos vain elämäni jatkuu, aion rangaista! – Sen lupasin jo sinulle kerran ennen, mutta tällä kertaa varmasti pidän sanani. – Ja jos minulla olikin hiukan tietoa siitä rikoksesta, niin usko minua, suojeluspyhäni armas, että siihen oli syynä se, etten keksinyt muuta keinoa valtakuntani rauhoittamiseksi. Voi, älä lue tuota vanhaa velkaa nykyiseen tilintekooni, vaan ole, niinkuin aina olet ollut, lempeä, leppeä ja rukouksille myöntyisä! Suloinen Neitsyt, puhu pojallesi, että hän minulle antaisi anteeksi kaikki entiset syntini, vieläpä yhden lisäksi – yhden pienoisen synnin, joka minun olisi tehtävä tänä yönä – ei, eipä se olekaan mikään synti, armas Cleryn Neitsyt – ei se ole mikään synti, ainoastaan salaa täytäntöön saatettava oikea rangaistus. Sillä rangaistava pahantekijä on pahin petturi, joka ikänä on valanut valheita jonkun hallitsijan korvaan, ja sitä paitsi hän kallistuu kreikkalaisten saastaisen vääräuskoisuuden puoleen. Hän ei ansaitse sinun suojaasi; heitä hänet minun huostaani ja katso hyväksi työksi, että vapautan maailman semmoisesta – sillä se mies on loitsija ja noita, joka ei ansaitse sinun huolenpitoasi ja murhettasi – hän on koira, jonka hengen sammuttamisen ei pitäisi sinun silmissäsi olla suurempi asia, kuin lampusta pirahtavan tai liedestä sirahtavan kipinän sammuttaminen. Älä huoli tuosta mitättömästä seikasta, leppein Neitsyt, vaan ajattele ainoastaan kuinka parhaiten saisit minut päästetyksi tästä pulasta! Ja tässä nyt sidon kuninkaallisen sinettini sinun kuvaasi merkiksi, että aion pitää lupaukseni Champagnen maakunnan suhteen, ja että nyt vihoviimeisen kerran kiusaan sinua veritöillä, koska tiedän kuinka lempeä ja rakastavainen ja helläsydäminen sinä olet.»
Tehtyänsä tämän eriskummallisen sovinnon palvelemansa pyhänkuvan kanssa, Ludvig luki ainakin ulkonaisella syvällä hartaudella kaikki seitsemän katumuspsalmia latinankielellä, sekä vielä lisäksi useampia Ave’ja ja muita erittäin pyhää Neitsyttä koskevia rukouksia. Sitten hän nousi, lujasti uskoen, että hän oli suosiolliseksi taivuttanut sen pyhimyksen mielen, jonka puoleen hän rukouksillaan oli kääntynyt. Tätä hän toivoi sitä varmemmin, koska – niin hän viekkaasti mietti mielessänsä – useimmat synnit, joiden tähden hän edellisissä tilaisuuksissa oli rukoillut pyhän Neitsyen puolustusta, olivat olleet ihan toista laatua; Cleryn Neitsyt ei siis yhtä helposti voinut luulla häntä paatuneeksi, alinomaiseksi verenvuodattajaksi kuin muut pyhimykset, joille häh useammin oli uskonut senlaatuisia rikoksiaan.
Näin puhdistettuaan omantuntonsa tai, pikemmin sanoen, valkaistuaan sen päältäpäin niinkuin haudan, josta raamattu puhuu, pisti kuningas päänsä ovesta saliin ja käski Le Balafrén kamariinsa. »Kunnon soturini», virkkoi hän, »sinä olet jo palvellut minua kauan, vaan et ole päässyt korkealle virka-arvossa. Me olemme tässä semmoisessa tilassa, josta minulle voi koitua yhtä hyvin kuolema kuin elämäkin; mutta en tahtoisi mielelläni kuolla kiittämättömänä miehenä; en tahtoisi, sen verran kuin vain pyhät miehet antanevat minulle siihen tilaisuutta, jättää yhtään ystävää enkä vihollista kostamatta. Ystävä, joka olisi vielä palkittava, olet juuri sinä – vihollinen, joka ansion mukaan olisi rangaistava, on tuo kelvoton, häijy kavaltaja, Martius Galeotti, joka petoksillaan sekä koreilla valhepuheillaan on houkutellut minut tänne veriviholliseni kynsiin, yhtä varmasti tarkoittaen minun kuolemaani kuin teurastaja tarkoittaa kuolemaa elukalle, jonka hän teräshuoneeseen viepi.»
»Kyllä minä vaadin hänet kaksintaisteluun sen johdosta, koska hänen sanotaan olevan miekkamiehen, vaikka hän näyttääkin jokseenkin kömpelöltä», sanoi Le Balafré. »Tottahan, tiedän minä, Burgundin herttua on sen verran miekkamiesten ystävä, että hän on suova meille jonkun tasaisen tantereen kohtuullisen matkan päässä. Ja jos teille, armollinen kuningas, on sen verran elämän jatkoa ja vapautta suotu, niin saatte nähdä minun taistelevan puolestanne ja antavan tuolle filosofille niin ankaran koston kuin teidän sydämenne suinkin vain haluaa.»
»Kiitoksia urhoudestasi ja uskollisuudestasi minun palveluksessani», lausui kuningas. »Mutta tuo häijy kavaltaja on vankka miekkamies, ja minä en mielelläni tahtoisi saattaa sinun henkeäsi vaaraan, kunnon soturini.»
»Enpä minä olisikaan kunnon soturi, älkää pahaksi panko, kuninkaallinen majesteetti», vastusteli Le Balafré, »jollen uskaltaisi käydä vankemmankin miehen kimppuun. Somaapa olisikin tosiaan, jos minä, joka en osaa lukea enkä kirjoittaa, pelkäisin tuommoista pönkkävatsaista lurjusta, joka koko elinaikansa tuskin on mitään muuta tehnyt!»
»Siitä huolimatta», virkkoi kuningas, »ei minun aikomukseni ole saattaa sinua vaaralle alttiiksi, Balafré. Tuo kavaltaja on käskystäni tuleva tänne. Tahtoisinpa, että silloin, niin pian kuin vain tilaisuutta saat siihen, astuisit aivan hänen lähelleen ja pistäisit häntä viidennen kylkiluun alapuolelle – ymmärrätkös?»
»Kyllä maar’ ymmärrän», vastasi Le Balafré; »mutta, älkää pahaksi panko, kuninkaallinen majesteetti, tämä tämmöinen tehtävä ei ollenkaan kuulu minun virkaani. Minä en ottaisi surmatakssni koiraakaan muuten kuin tulisessa tappelussa, tai pakenevaa takaa-ajaessa, tai kun minua on ärsytetty tai muussa semmoisessa tapauksessa.»
»Mitä vielä, ethän sinä toki tahdo tekeytyä arkatuntoiseksi!» sanoi kuningas, »sinä, joka aina olet ollut etumaisia piirityksissä ja väkirynnäköissä, ja kiivaimpia, niin minulle ainakin on kerrottu, nauttimaan niitä etuja, joita tämmöisissä tilaisuuksissa tarjoutuu kovalle sydämelle ja veriselle kädelle?»
»Armollinen herra», vastasi Le Balafré, »en ole koskaan pelännyt enkä säästänyt teidän vihollisianne, kun niillä on ollut miekka kädessä. Ja väkirynnäkkö on hurjaa työtä, joka kuohuttaa ihmisen veren, niin että – pyhä Anterus auttakoon! – se ei tunnissa eikä kahdessakaan tahdo asettua, ja se, minun arveluni mukaan, on kohtuullinen ryöstöaika rynnäkön perästä. Ja Jumala armahtakoon meitä sotamiesparkoja, jotka ensin hurjistumme vaaran uhatessa, ja vielä enemmän hurjistumme voitosta. On minulle kerrottu, että taivaassa on kokonainen rykmentti pyhiä miehiä, ja minun luullakseni mahtaa niillä olla tarpeeksi työtä rukoillessa ja puhuessa muiden sotajoukkojen ja kaikkien niiden puolesta, joilla on sulka hatussa ja miekka kupeella, ja jotka käyvät rautaisissa rintapaidoissa ja nahkaisissa nutuissa. Mutta se työ, jota te, armollinen herra kuningas, ehdoitatte, ei kuulu niihin, mitä minulla on ollut tapa tehdä, vaikka en voikaan kieltää, että niidenkin piiri on ollut sangen avara. Mitä tuohon tähtienennustajaan tulee, niin, jos hän on ollut kavaltaja, kuolkoon hän myös kavaltajan lailla, minä en siihen huoli puuttua enkä sekaantua. Onhan teillä, armollinen herra, täällä provossinne, vieläpä kaksi hänen apulaistansa lisäksi, joille semmoinen tehtävä sopii paljoa paremmin kuin minun sukuiselleni ja arvoiselleni skotlantilaiselle aatelismiehelle.»
»Oikein puhut», virkkoi kuningas; »mutta kuitenkin kuuluu sinun virkavelvollisuuksiisi vartioida, ettei mikään estä minun oikean tuomioni täyttämistä.»
»Sen teen, vaikkapa koko Peronnen kaupunki ryntäisi tänne estämään», sanoi Le Balafré. »Älkää, kuninkaallinen majesteetti, epäilkö uskollisuuttani kaikessa, mikä sopii yhteen minun omantuntoni kanssa, ja sen, minun mukavuudekseni ja teidän hyväksi hyödyksenne, voin vannoa olevan sangen väljän – kumminkin olen teidän palveluksessanne, armollinen herra, tehnyt yhtä ja toista, jonka johdosta arvelen, että mielemmin olisin tahtonut niellä pari tuumaa omasta väkipuukostani, kuin tehdä ne teot jonkun muun puolesta.»
»Annetaan niiden asioiden olla», virkkoi kuningas, »ja kuules nyt vaan. – Kun Galeotti on tullut sisään ja ovi on hänen jälkeensä sulkeutunut, niin ota aseesi ja vartioitse ovea sisäpuolelta. Älä päästä ketään sisään – se on kaikki mitä vaadin. Mene nyt saliin ja lähetä yliprovossi luokseni.»
Le Balafré meni ulos, ja minuutin kuluttua astui Tristan Erakko salista makuukamariin.
»Tervetultuasi, kummi», sanoi kuningas; »mitäs arvelet tilastamme?»
»Että olemme samassa tilassa kuin kuolemaan tuomitut ainakin», vastasi yliprovossi, »ellei herttua lykkää tuomion täytäntöä toistaiseksi.»
»Lykättäköön se tai ei, mutta hänen, joka meidät on tähän satimeen viekoitellut, tulee ensiksi lähteä toiseen maailmaan meille majaa valmistamaan», sanoi kuningas julmalla, pelottavalla naurulla. »Tristan, sinä olet monta kelpo oikeudentyötä toimittanut, ja finis – funis arvelinkin sanoa – coronat opus[1] – sinun tulee loppuun saakka olla apunani.»
»Niin teen, kun teenkin, herrani ja kuninkaani», vastasi Tristan, »minä en ole mikään koreapuheinen mies, mutta kiitollinen olen. Olen valmis täyttämään velvollisuuteni niin hyvin näiden muurien sisäpuolella kuin muuallakin; ja niin kauan kuin minä elän, on teidän kuninkaallisesta suustanne lähtevä tuomio oleva yhtä voimallinen ja tuleva yhtä tyystin puustaavin mukaan täytetyksi kuin silloin, kun te istuitte omalla valtaistuimellanne. Seuraavassa silmänräpäyksessä tehtäköön minulle mitä tahansa – yhdentekevä minulle!»
»Sitäpä minä juuri toivoinkin sinulta, kummi kultani», sanoi Ludvig; »mutta onko sinulla tarpeeksi apua? – tuo kavaltaja on väkevä ja vahva ruumiiltaan, ja on epäilemättä huutava apua. Skotlantilainen ei lupaa mitään muuta kuin vartioida ovea, ja hyvä että hänet siihenkin olen mielistelylläni ja leikkipuheillani saanut. Olivier’ista ei ole muuksi kuin valehtelijaksi, imartelijaksi ja vaarallisten neuvojen antajaksi, ja – Ventre Saint Dieu![2] – pikemminpä hän joskus vielä saanee hirsinuoran omaan kaulaansa kuin auttaa toista hirttäessä. Onko sinulla, mitäs arvelet, kyllin väkeä ja välikappaleita tyystin ja tarkan työn aikaansaamiseksi?»
»On minulla täällä Trois-Eschelles ja Petit-André mukanani», vastasi Tristan, »virassaan niin vikkeliä molemmat, että he saisivat yhden miehen kolmesta hirtetyksi, ennenkuin molemmat toiset sen kerkiäisivät huomatakaan. Ja me olemme kaikki päättäneet viimeiseen asti olla teille, armollinen herra, uskolliset, sillä me tiedämme, että meillä teidän mentyänne tulee olemaan juuri yhtä vähän aikaa vetää henkeämme kuin kellä tahansa, joka on joutunut meidän kynsiimme. – Mutta kuka tässä nykyisessä tilassamme on otettava käsiteltäväksi, jos armollisesti tahtoisitte sen sanoa, kuninkaallinen majesteetti? Minä tahtoisin olla ihan varma miehestäni; sillä välistä, herrani ja kuninkaani, te muistutatte minua siitä, että toisinaan olen hiukan erehtynyt ja oikean pahantekijän sijasta pannut roikkumaan jonkun kunnon maanmoukan, joka ei ole teitä millään lailla pahoittanut.»
»Aivan oikein», virkkoi kuningas. »Olkoon siis sinulle tiedoksi, Tristan, että tuomittu mies on Martius Galeotti. – Sinä hämmästyt, mutta onpa kun onkin asia niinkuin sanon. Se ilkimys on houkutellut meidät kaikki tänne valheellisilla, petollisilla neuvoillansa, siksi että me aivan suojattomina joutuisimme Burgundin herttuan käsiin.»
»Mutta eipä toki kostamattomina!» sanoi Tristan. »Jospa se olisikin vihoviimeinen tekoni tässä elämässä, niin pistäisin häntä niinkuin kuolemaatekevä ampiainen, vaikka minut tallattaisiinkin heti sen jälkeen mäsäksi!»
»Kyllä minä sinun uskollisuutesi tunnen», sanoi kuningas, »ja tiedän myös kuinka suuri huvitus sinulla, niinkuin kunnon miehellä ainakin, on velvollisuutesi täyttämisestä; sillä hyvä teko, niinhän koulumiehet sanovat, on jo itsessäänkin oma palkkansa. Mutta lähde ja varusta uhripapit, sillä uhri on tulossa.»
»Tahdotteko te sitä tehtäessä olla läsnä, armollinen herra?» kysyi Tristan.
Ludvig ei huolinut tästä tarjouksesta; hän vain käski yliprovossin pitää kaikki varalla, niin että hänen käskynsä tulisi tyystin täytetyksi, samassa kun tähtienennustaja olisi makuuhuoneesta tullut ulos. »Sillä», lisäsi kuningas, »minä tahdon vielä kerran nähdä sen ilkiön, juuri vain nähdäkseni miltä hän on näyttävä kuninkaansa edessä, jonka hän on saattanut tähän paulaan. Minusta on hauska nähdä kuinka uhkaavan kuoleman pelko on poistava punan tuosta verevästä poskesta ja tummentava tuon silmän, joka valehdellessaan niin ystävällisesti loisti. – Voi, jospa täällä nyt olisi se toinenkin, joka neuvoillaan avusti tämän petturin ennustuksia! Mutta jos vain elävin hengin pääsen täältä – niin kavahtakaa purppurahattuanne, herra kardinaali! Roomastakaan teille tuskin lienee apua – olkoon se sanottu pyhän Pietarin suosiolla ja perinlaupiaan Cleryn Neitsyen luvalla. – No, miksikä viivyskelet? Mene varustamaan apulaisesi. Se ilkimys taitaa heti paikalla tulla. Suokoon vain Jumala, ettei hän säikähtyisi ja jäisi tulematta! – Se vasta olisi pettymys. Mene, Tristan – ethän ennen ollut niin hidas, kun jotain oli toimitettavana.»
»Päinvastoin, älkää pahaksi panko, armollinen kuningas, on teillä aina tapana sanoa, että olen kovin hätäinen, ja että monasti olen väärin ymmärtänyt teidän tarkoituksenne ja kaapannut väärän henkilön kynsiini. Olkaa siis nyt hyvä, kuninkaallinen majesteetti, ja antakaa minulle, sanoessanne Galeottille jäähyväiset, joku merkki, onko työ tehtävä vai ei. Olen nähnyt teidän, armollinen herra, joskus muuttavan mieltänne kerran, jopa kahdestikin, ja sitten olette torunut minua liiasta kiireestä.»
»Sinua epäluuloista luontokappaletta!» vastasi kuningas. »Minä en nyt muuta mieltäni, sen sanon sinulle. Mutta, jotta vastaansanomisesi loppuisivat, niin huomaa – jos tuolle konnalle hyvästijättäessäni sanon: ’Elää toki Jumala tuolla ylhäällä!’ silloin anna vain huilata. Mutta jos sanon: ’Mene rauhassa!’ niin tiedät siitä, että mieleni on muuttunut.»
»Minun pääni ori. jokseenkin tyhmä muissa paitsi omaan virkaani kuuluvissa asioissa», virkkoi vielä Tristan Erakko. »Antakaa minun toistaa läksyni. – Jos te sanotte hänelle: ’Mene rauhassa!’ käynkö silloin hänen kimppuunsa?»
»Ei, ei – sinä pölkkypää, ei!» sanoi kuningas; »siinä tapauksessa annat hänen vapaasti mennä tiehensä. Mutta jos sanon: ’Elää toki Jumala tuolla ylhäällä!’ – niin keikahduta hänet kyynärää tai paria likemmäksi tähtiä, joiden kanssa hän on niin hyvä tuttava.»
»Kunhan vain meillä olisi kaikki värkit täällä», virkkoi provossi.
»Sitten keikahtakoon alas, jollei sovi ylös, ei sillä väliä», sanoi kuningas julmasti nauraen.
»Entäs ruumis», kysyi vielä provossi, »mihinkä sen saatamme?»
»Annas kun hiukan arvelen», virkkoi kuningas. – »Salin ikkunat ovat kovin kapeat – mutta tuo ulospistävä kaari-ikkuna on tarpeeksi leveä. Lennättäkää hänet siitä Sommejokeen ja kiinnittäkää hänen rintaansa paperi, jossa on päällekirjoitus: ’Antakaa kuninkaan oikeuden tullitonna kulkea sivutse.’ – Ottakoot herttuan virkamiehet sen sitten takavarikkoon, jos tohtivat.»
Yliprovossi läksi ulos kuninkaan kamarista ja kutsui molemmat apulaisensa neuvotteluun yhteen salin ikkunakomeroista, missä Trois-Eschelles kiinnitti tulisoihdun seinään, niin että heillä olisi valoa. He keskustelivat kuiskaten, eikä Olivier, joka näytti olevan alakuloisuuteen vaipunut, yhtä vähän kuin Le Balafrékään, joka nukkui sikeästi, kiinnittäneet heihin mitään huomiota.
»Veikkoset», virkkoi yliprovossi käskyläisilleen, »te olette kenties luulleet meidän virantoimituksemme jo olevan lopussa, tai olette ainakin arvelleet luultavimmaksi, että me itse pikemmin joutuisimme toisten miesten virantoimituksen alaisiksi kuin että saisimme tilaisuutta vielä virkaamme toimittaa. Mutta ei hätää, pojat. Meidän armollinen herramme on määrännyt meille vielä yhden jalon virkatyön tehtäväksi, ja se meidän tulee mestarin tavalla suorittaa, niinkuin miesten, jotka tahtovat nimensä iäti muistettaviksi historiassa.»
»Ahaa, jopa arvaan asian», sanoi Trois-Eschelles. »Meidän herramme on samanlainen kuin muinaiset Rooman keisarit, jotka, kun heillä oli viimeinen loppu käsissä, tai, meidän tavalla puhuen, kun he jo olivat hirsipuun juuressa, tavallisesti valitsivat omien oikeudenpalvelijoittensa parista jonkun kokeneen miehen, niin ettei heidän pyhä persoonansa joutuisi jonkun ensikertalaisen tai hutiluksen kömpelöiden kopeloimisten alaiseksi. Se olikin sievä tapa pakanain tavaksi; mutta pelkäisinpä kuitenkin hyvänä kristittynä hiukan omantunnon vaivoja, jos minun täytyisi hyppysilläni tarttua Kaikkein Kristillisimmän Kuninkaan kaulaan!»
»No, veli veikkonen, oletpa toki kovinkin arka omaltatunnoltasi», sanoi Petit-André. »Jos hän omalla suullaan ja sanallaan antaa meille käskyn hirttää hänet, niin en ymmärrä miten meidän velvollisuutemme sallisi olla sitä tottelematta. Sen, joka Roomassa asuu, tulee paavia totella – provossin apulaisten tulee totella päällikköänsä ja hänen taas kuningasta.»
»Hs, te roistot!» sanoi yliprovossi. »Eihän tässä ole puhetta kuninkaasta, vaan ainoastaan kreikkalaisesta vääräuskoisesta pakanasta ja muhamettilaisesta noidasta, Martius Galeottista.»
»Vai Galeottista!» vastasi Petit-André; »sehän sitten on ihan luonnollista. En ole vielä koskaan nähnyt, että yksikään noista silmänkääntäjistä, jotka, niin sanokseni, viettävät kaiken ikänsä ikäänkuin tiukan köyden päällä tanssien, eivät lopulta olisi keikahtaneet tanssimaan köyden päähän – hupsis!»
»Minua vain se huolettaa», virkkoi Trois-Eschelles taivaaseen päin katsahtaen, »että ihmisparan täytyy kuolla ripityksettä.»
»Hui hai!» sanoi yliprovossi, »hän on peripakana ja noita – eipä kokonainen pappiskokouskaan voisi hänelle suoda synninpäästöä ja vapauttaa häntä ansaitusta tuomiostaan. Sitä paitsi, jos hänen semmoista tekee mieli, niin onpa sinulla, Trois-Eschelles se lahja, että voisit itse toimia hengellisenä isänä. Mutta tärkeämpi on se, pojat, että teidän, pelkään minä, tulee turvata väkipuukkoihinne; sillä teillä ei ole täällä virantoimitukseenne tarvittavia värkkejä.»
»Parisin saaren pyhä Neitsyt varjelkoon», vastusti Trois-Eschelles, »että olisin ilman työaseitani, kun kuningas jotain käskee! Minulla on aina vyölläni pyhän Franciscuksen nuoravyö, nelin kerroin ympärikäärittynä, ja soma solmupaula toisessa päässä. Sillä minä kuulun St. Franciscuksen veljistöön, ja saan hänen päähineensä panna päähäni, kun olen in extremis (viimeisilläni) – olkoon siitä kiitos Jumalan ja Saumur’in kunnon munkkien.»
»Ja minulla puolestani», sanoi Petit-André, »on aina kapineitteni joukossa väkipyörä sekä vahva ruuvi, jolla voin sen kiinnittää mihin tahdon siltä varalta, että sattuisimme semmoiseen maahan, missä puut ovat harvassa tai myös korkeaoksaiset. Sen olen havainnut hyvin mukavaksi apukeinoksi.»
»Se sopii vallan hyvin», virkkoi yliprovossi; »ruuvaa nyt vain väkipyöräsi tuohon hirteen oven yläpuolelle ja kiinnittäkää köysi siihen. Minä vien miehen sen paikan läheisyyteen ja puhuttelen häntä siellä, kunnes saatte paulan punotuksi hänen leukansa alle, ja sitten –»
»Ja sitten me tempaisemme nuoran toisesta päästä», sanoi Petit-André, »ja – hopsis! – sitten onkin meidän tähtienennustajamme jo niin korkealla taivaassa, ettei hän enää varpaillaankaan kosketa maata.»
»Mutta nuo herrat tuolla», kysyi Trois-Eschelles, vilkkuen takkaan; eivätkö ne rupeaisi apulaisiksemme ja siten ottaisi pestiä meidän ammattiimme?»
»Hm! Eipä niinkään», vastasi provossi. »Parranajaja vain päässänsä keksii kaikki vehkeet, mutta jättää niiden toimeenpanemisen muille. Ja skotlantilainen on luvannut vartioida ovea, sill’aikaa kun me toimitamme tämän tehtävän, johonka hänellä ei ole kyllin rohkeutta eikä sukkeluutta tehokkaammin osaa ottamaan – kukin pysyköön virassansa.»
Sanomattomalla vikkelyydellä, vieläpä jollakin ilolla, joka tunne näkyi lieventävän heidän oman vaarallisen tilansa synnyttämää huolta, kiinnittivät provossin arvoisat käskyläiset väkipyörän sekä nuoran paikoilleen, valmistautuen täyttämään sitä tuomiota, jonka vangittu kuningas oli langettanut Galeottista; – näytti siltä kuin he olisivat iloinneet siitä, että tämä viimeinen tehtävä tulisi vielä olemaan heidän edellisen elämänsä mukainen. Tristan Erakkokin katseli heidän puuhaansa tyytyväisyydellä; Olivier puolestaan ei huomannut heitä ollenkaan; ja Ludvig Lesly, jos hän kolkuttamisesta hetkeksi heräsikin ja katsahti heidän puoleensa, taisi luulla heidän työtänsä semmoiseksi, ettei se millään lailla koskenut hänen virkaansa ja josta hän ei siis ollut tavalla eikä toisella edesvastuussa.