Qventin Durward: XXXI Puhuttelu

XXX Epävarmuus

XXXI Puhuttelu Qventin Durward Kirjoittanut Walter Scott

XXXII Oikeudenistunto

Todessa pysy, nuori soturi! –

Ja, nuori tyttö, lupaukses pidä! –

Vanhoille juonet kaikki jättäkää

ja harmaahapsisille koukkutiet.

Te olkaa puhtaat, niinkuin aamutaivas,

ennenkuin päivä noussut korkeellen,

sumuja imettyä, tahraa sen.

Koetus.

Sinä vaarallisena, tärkeänä aamuna, jolloin molempien hallitsijain piti taas tavata toisensa Peronnen linnassa, oli Olivier le Daim herrallensa suureksi avuksi; hän liikkui kaikkialla toimellisena, taitavana asiamiehenä, oli läsnä jokapaikassa, taivutellen lahjoilla, lupauksilla mieliä Ludvigin puolelle, jotta kaikki läsnäolijat, jos herttuan vimma leimahtaisikin ilmituleen, olisivat halukkaat sammuttamaan tulipaloa, eikä kiihdyttämään. Hän hiiviskeli hiljaa kuin yö teltasta telttaan, huoneesta huoneeseen, hankkien ystäviä väärän mammonan avulla, joskaan ei juuri aivan samalla tarkoituksella kuin Vapahtaja käskee. Häneen sopivat samat sanat, joita kerta lausuttiin toisesta toimellisesta valtiomiehestä, että »hänen sormenpäänsä oli joka miehen kourassa, hänen suunsa joka miehen korvassa kiinni»; ja erilaisista syistä, joista jo on ollut ennen puhe, onnistui hänen taivuttaa suosiollisiksi monta Burgundin aatelisherraa, joilla oli jotakin toivottavaa tai pelättävää Ranskan puolesta, tai jotka arvelivat, että heidän oma herttuansa, jos Ludvigin valta tulisi liiaksi vähennetyksi, luultavasti oli rohkeasti ja vastustamattomasti pyrkivä itsevaltaan, johon hän luonnostaan oli sangen taipuvainen.

Olivier, milloin hän pelkäsi, että hänen oma persoonansa tai puheensa olivat vähemmän mieleisiä, uskoi toimia muille kuninkaan palvelijoille. Täten hän sai Crévecoeur’in kreivin suostumaan siihen, että Qventin Durward, jota siitä saakka kun hän oli tullut Peronneen, oli pidetty jonkunlaisessa vankeudessa, pääsi lordi Crawford’in ja enonsa Le Balafrén puheille. Yksityiset asiat pantiin tekosyyksi tätä yhtymistä pyydettäessä, mutta luultavaa on, että Crévecoeur, joka pelkäsi, että hänen herransa vihanvimmassa saattaisi kohdella epäkunniallisesti tai väkivaltaisesti Ludvigia, salli sangen mielellään Crawford’in tässä tilaisuudessa antaa nuorelle jousimiehelle muutamia neuvoja, joista saattoi olla apua kuninkaalle.

Erillään olleet kansalaiset tervehtivät toisiansa ystävällisesti ja liikutettuina.

»Oletpa sinä ihmeellinen poika», virkkoi Crawford, taputtaen Durward’ia päähän niinkuin vanha ukkovaari pojanpoikaansa. »Totta tosiaan, onpa sinulla ollut yhtä hyvä onni kuin jos olisit syntynyt onnenlakki päässä!»

»Kaikki johtuu vain siitä, että hän jo näin nuorena pääsi meidän jousimieskomppaniaamme», sanoi Le Balafré. »Minusta ei ole koskaan näin paljon melua nostettu, sisarenpoika kultani, syystä että olin jo viidenkolmatta vuoden vanha, ennenkun hovipojan virasta ylenin.»

»Ja ruma, vuorelaiskuvatus sinä olitkin hovipoikana, Ludvig», sanoi vanha päällikkö; »parta niinkuin leipurin luuta, ja selkä niinkuin Wallace Wight ukolla.»

»Pelkäänpä», sanoi Qventin, silmät maahan luotuina, »etten enää kauan kanna jousimiehen arvonimeä – sillä aikomukseni on luopua henkivartijakomppaniasta.»

Le Balafré hämmästyi aivan mykäksi, ja Crawford ukon kasvoille lensi mielipahan pilvi. – Edellinen sai vihdoinkin sanat suustansa. – »Vai aiot luopua skotlantilaisesta jousimieskomppaniasta! – Semmoista ei ole kukaan vielä unissaankaan kuullut! Minä en luopuisi paikastani, vaikka voisin päästä Ranskan yliconnetableksi.»

»Vaiti, Ludvig!» kielsi Crawford. »Tämä nuori herra osaa paremmin kääntää laivansa tuulta myöten, kuin me vanhan kansan miehet. Hän on matkallansa saanut onkeensa joitakuita kelpo juttuja Ludvig kuninkaasta, ja nyt hän kääntyy burgundilaiseksi, saadakseen itselleen sievän, pienen voiton kertomalla niitä juttuja Kaarle herttualle.»

»Jos sen uskoisin», sanoi Le Balafré, »niin leikkaisin häneltä kaulan poikki omalla kädelläni, vaikka hän olisi sata kertaa minun sisareni poika!»

»Mutta totta te toki ensin tutkisitte, olenko semmoisen rangaistuksen ansainnut, hyvä eno?» vastasi Durward. – »Ja te, jalo herra, uskokaa, kun sanon, etten ole mikään kielikontti. Ei mikään tutkinto eikä kidutuskaan ole pusertava minusta ainoatakaan Ludvig kuninkaalle vahingollista sanaa, joita ehkä lienen saanut kuulla hänen palveluksessaan. Siinä suhteessa uskollisuudenvalani sitoo kieleni. – Mutta en huoli kauemmin pysyä palveluksessa, missä paitsi vihollisten puolelta rehellisessä tappelussa tulevia vaaroja, vielä lisäksi täytyy olla salaväijymisille alttiina omain miesten puolelta.»

»No, jollei hän voi tottua väijyksissä olemiseen», virkkoi hidasajatuksinen Le Balafré, katsoen surullisesti lordi Crawford’in puoleen, »niin pelkäänpä, jalo herra, ettei hänestä enää ole mihinkään! Olenhan minä itsekin sen seitsemän kertaa joutunut väijyksistä esiinkarkaavien vihollisten kynsiin, ja kaksi kertaa useammin olen, luullakseni, itse ollut väijymässä, sillä sitä sotatapaa meidän kuningas aina erittäin mielellään harjoittaa.»

»Niin kyllä, Ludvig», sanoi lordi Crawford; »mutta ole sinä nyt vain ääneti, sillä minä, luullakseni ymmärrän tämän asian paremmin kuin sinä.»

»Neitsyt Maaria suokoon, että niin olisi, korkea-arvoinen herra!»» vastasi Ludvig; »mutta koskeepa minun keskimäisen kylkiluuni alle, kun ajattelen että sisarenpoikani pelkää väijymisiä.»

»Nuori mies», sanoi Crawford, »minä osaksi ymmärrän mitä tarkoitat. Sinua on petetty sillä tiellä, jota kuljit kuninkaasi käskystä, ja sinä arvelet itselläsi olevan syytä luulla häntä sen petoksen alkuunpanijaksi?»

»Minua uhkasi petos ollessani kuninkaan asialla», vastasi Durward, »mutta onnellisesti sain sen vältetyksi – kuningas viaton vai vikapää tähän asiaan, sen jätän Jumalan ja hänen omantuntonsa tuomittavaksi. Hän ruokki minua, kun olin nälässä – hän korjasi minut, kun olin maankuljeksija muukalainen. En siis aio koskaan lisätä hänen vastoinkäymisensä kuormaa syytöksillä, jotka kenties ovat perättömiä, koska kuulin ne vain halvimmista suista.»

»Poika kultani – oma poikani!» huudahti Crawford, likistäen häntä rintaansa vasten. »Sinä olet tosi skotlantilainen, joka tuumaa myöten! Sinä teet niinkuin se, joka unohti kaikki riidat ystävänsä kanssa, eikä muistanut mitään muuta kuin ennen kokemaansa ystävyyttä, kun hän näki ystävän ahdistuksessa.»

»Koska lordi Crawford halaa minun sisarenpoikaani», sanoi Ludvig Lesly, »halaan minäkin häntä – mutta tahtoisinpa kuitenkin sanoa sinulle, että soturille väijymisen taito on aivan yhtä tärkeä kuin käsikirjan lukemisen taito papille.»

»Ole sinä vaiti, Ludvig», sanoi Crawford; »sinä olet pölkkypää, veikkonen, etkä ymmärrä minkälaisen siunauksen Jumala sinulle soi, kun lähetti sinulle tämän kunnon pojan. – Ja nyt kerro minulle, Qventin poikaseni, onko kuninkaalla mitään tietoa tästä sinun kunnollisesta, miehuullisesta ja kristillisestä päätöksestäsi? Sillä hauska olisi hänen, mies paran, tietää kehen hän voi luottaa. Voi jospa hän olisi vain tuonut koko komppaniamme mukanansa! – Mutta Jumalan tahto tapahtukoon! – Tietääkö hän sinun päätöksestäsi – mitä luulet?»

»Sitä tuskin tiedän sanoa», vastasi Durward; »mutta kyllä minä hänen oppineelle tähtienennustajalleen, Martius Galeottille, ilmoitin päätökseni olla kertomatta mitään sellaista, mikä saattaisi kiihdyttää Burgundin herttuan vihaa kuningasta vastaan. Niitä seikkoja, jotka mielestäni ovat epäluulonalaisia, en huoli – älkää pahaksi panko – teillekään ilmoittaa, jalosukuinen herra; ja tuolle perinoppineelle herralle minä tietysti olin vielä vähemmän taipuisa avaamaan sydämeni salasopukoita.»

»Ahhaa – aivan oikein!» vastasi lordi Crawford. »Olivier tosiaankin kertoi minulle, että Galeotti syvänä tietäjänä oli ennustanut, kuinka sinä olit käyttävä itseäsi, ja kovinpa hauska minun on kuulla, että hänellä ennustaessaan oli varmempi tiedonlähde kuin taivaan tähdet.»

»Hänkö muka osaisi ennustaa!» nauroi Le Balafré; »eivätpä tähdet ole koskaan virkkaneet hänelle mitään siitä, että kelpo Ludvig Leslyllä on ollut tapana auttaa hänen mielitiettyään noita kirkkaita kultakolikoita kuluttamaan, joita oppinut herra sille tyttöselle syliin viskaa.»

»Hs, Ludvig», kielsi päällikkö, »hs, sinä mokoma aasi! Jollet pidäkään minun harmaita hiuksiani kunniassa siitä syystä, että itsekin aikoinani olen ollut tuommoinen vekkuli, niin tulisipa sinun toki pitää lukua tämän pojan nuoruudesta ja viattomuudesta, eikä raastaa korviamme semmoisilla rivoilla jutuilla.»

»Sanokaa mitä sanottekin, arvoisa herra», vastasi Ludvig Lesly; »mutta olipa, niin totta kuin minä olen kristitty, näkyjennäkijä Santeri Souplejaw, Glenhoulakin’in rajasuutari, kaksi vertaa parempi tietäjä kuin Gallotti eli Gallipotti, vai mikä hänen nimensä lieneekin. Hän ennusti, että kaikki minun sisarenilapset saisivat surmansa aikanansa – sen hän ennusti juuri samassa silmänräpäyksessä, kun nuorin syntyi, ja se oli tämä Qventin poika tässä, joka epäilemättä myös kerran on kuoleva ja toteuttava ennustuksen – surkea kyllä – koko tuo poikuus on jo mennyt menojaan, paitsi hän yksin. Ja ennustipa Santeri minullekin eräänä päivänä, että minusta avioliiton kautta tulisi rikas mies, mikä ei kuitenkaan vielä ole toteutunut – enkä tiedäkään kuinka ja koska se on tapahtuva, koska ei minun mieleni juuri teekään vihille, ja tämä Qventin tässä vasta on poikanulikka. Myöskin Santeri ennusti» – – –

»Ei,» keskeytti lordi Crawford; »jollei ennustus aivan läheltä koske tätä asiaa, niin täytyy minun keskeyttää puheesi, kunnon Ludvig; sillä sekä sinun että minun täytyy nyt erota sisarenpojastasi, rukoillen Neitsyt Maarialta apua, että hän pysyisi lujana nykyisessä päätöksessään; tämä näet on semmoinen asia, jossa ajattelematon sana voi saada enemmän pahaa aikaan, kuin mitä Parisin koko parlamentti voisi saada parsituksi. Jumala siunatkoon sinua, poikaseni; ja älä kovin hätäile ajatellessani eroa meidän komppaniastamme; sillä pian meille taidetaan tarjota kunnon kahakoita kirkkaassa päivänvalossa eikä pimeissä väijytyspaikoissa.»

»Jumala sinua siunatkoon, poikaseni, sanon minäkin», virkkoi Le Balafré; »sillä koska meidän jalo päällikkömme hyväksyy sinun käytöksesi, täytyy minun myöskin se hyväksyä, niinkuin kuuliaisen soturin ainakin.»

»Malttakaas, kunnianarvoinen herra», sanoi Durward ja vei lordi Crawford’in hiukan erilleen enostaan. »En voi jättää mainitsematta, että paitsi minua vielä eräällä toisellakin ihmisellä maailmassa on tietoa noista seikoista, joiden tätä nykyä Ludvig kuninkaan hengen turvallisuuden tähden pitäisi pysyä salassa; eikä sama side, joka minun kieltäni sitoo, koska olen Ranskan kuninkaan palveluksessa ja hänen kädestään saanut apua, voi ollenkaan olla minkäänlaisena siteenä sen naisen kielelle.»

»Sen naisen kielelle!» vastasi Crawford. »No, jos joku nainenkin sen salaisuuden tietää, niin sitten – Jumala armahtakoon! – olemme taas pahemmassa kuin pulassa!»

»Älkää sitä uskoko, jalo herra», sanoi Durward, mutta koettakaa taivuttaa Crévecoeur’in kreiviä päästämään minut Isabella kreivittären puheille; hän nähkääs, tuntee minun salaisuuteni, ja minä toivon varmaan saavani hänetkin lupaamaan pitämään salassa kaiken sen, mikä voisi kiihdyttää herttuan vihaa kuningasta vastaan.»

Vanha soturi mietti kauan aikaa – katsahti lakeen, sitten taas permantoon – pudisti sitten päätään – ja virkkoi vihdoin: »Tässä kaikessa on jotakin, jota, niin totta kuin olen kunniallinen mies, en voi ymmärtää. Kreivitär Isabella de Croye! – sinä pyrit neidon puheille, joka on korkeaa sukua ja jolla on avarat perintömaat! – sinä skotlantilainen poikanulikka lupaat varmaan saavasi hänet suostumaan pyyntöihisi? – Joko itserakkautesi on ihmeesti paisunut, poika kultaseni, tai sitten olet aika hyvin osannut käyttää hyväksesi tilaisuutta matkalla. Mutta – Pyhän Anteruksen ristin kautta sen lupaan! – minä puhun Crévecoeur’ille siitä, mitä vaadit; ja koska hän todella pelkää Kaarle herttuan vihan kuningasta vastaan voivan kiihtyä, niin luulen hänen suostuvan, joskin pyyntösi, niin totta kuin olen kunnian mies, minua naurattaa!»

Näin sanoen ja olkapäitään kohottaen vanha herra läksi ulos huoneesta, vieden Ludvig Leslynkin mukanansa, joka jäljitellen päällikön käytöstä koetti, vaikkei hän tiennyt mitään syytä ihmettelemiseen, näyttää yhtä umpimieliseltä ja syvämietteiseltä kuin Crawfordkin.

Muutamien minuuttien kuluttua Crawford palasi takaisin, tällä kertaa ilman seuralaistansa, Le Balafrétä. Vanha mies näkyi olevan erittäin hyvällä tuulella, nauraa hihitteli itsekseen, niin että hänen vakavat, jäykät kasvonsa oudosti vääntyivät, ja samassa pudisti päätänsä, niinkuin hän ei olisi voinut olla moittimatta asiaa, vaikka se samalla häntä vastustamattomasti nauratti. »No totta maar’, kansalaiseni», sanoi hän, »ei sinua sovi kovin kainoksi sanoa – sinulta ei, niinkuin sananlaskussa sanotaan, ’jää kaunis neito suutelematta sydämen arkailun tähden’. – Crévecoeur nielaisi ehdotuksesi ikäänkuin se olisi ollut kupillinen etikkaa, ja vannoi minulle kovilla sanoilla, että jollei hallitsijain kunnia ja valtakuntain rauha siitä nyt riippuisi, sinä et saisi nähdä sen vertaa kuin kreivitär Isabellan jalan jälkeä maassa. Jollei hänellä olisi oma puoliso, ja vieläpä kaunis puoliso, niin olisin melkein luullut, että häntä itseäänkin halutti käydä peitsileikkiin tämän ihanan palkinnon saamiseksi. Mutta kenties hän toivoo sitä tyttöstä veljenpojalleen, Tapani kreiville. – Kreivitär! – Vai ei vähempi riittänytkään meidän pojalle? – Mutta tule nyt pois – kauan et saa häntä puhutella – mutta osannethan lyhyessäkin ajassa saada suuria toimeen – hah, hah, haa! – No, niin totta kuin olen kristitty mies, tuskinpa saan sinua toruneeksikaan, kun minua niin naurattaa!»

Punoittaen kuin tuli, sekä närkästyneenä ja hämillänsä vanhan soturin peittämättömistä puheista, ja pahoilla mielin siitä, että kaikki maailman rantaa kauemmin kokeneet ihmiset pitivät hänen rakkauttansa niin mielettömänä, seurasi Durward ääneti lordi Crawford’ia siihen Ursulalais-luostariin, minne kreivitär oli majoitettu, sekä siihen vieraskamariin, jossa he tapasivat Crévecoeur’in.

»Vai niin, nuori keikari», lausui tämä tylysti, »vai pitää sinun välttämättömästi päästä vielä kerran sen puheille, joka oli kumppaninasi tuolla romanttisella retkellä?»

»Niin kyllä, herra kreivi», vastasi Durward lujasti; »vieläpä pitää minun saada puhutella häntä kahdenkesken.»

»Se ei saa koskaan tapahtua», ärjäsi Crévecoeur’in kreivi. – »Lordi Crawford, minä jätän asian teidän päätettäväksenne. Tuo nuori aatelisneito, vanhan ystäväni ja sotakumppanini tytär, rikkain perillinen koko Burgundin maalla, on tunnustanut jonkunlaista mitä arvelinkaan sanoa – sanalla sanoen, hän on hupsu, ja tämä teidän jousimiehenne on itserakas narri. – Sanalla sanoen, he eivät saa puhutella toisiansa kahdenkesken.»

»Mutta minä en aio sanoa sanaakaan kreivittärelle, niinkauan kun te olette läsnä», virkkoi Durward riemastuen. »Te olette sanonut minulle enemmän kuin mitä minä, niin uhkarohkea kuin lienenkin, olisin uskaltanut toivoa.»

»Niin, se on kyllä totta, kunnon ystäväni», virkkoi Crawford kreiville. »Te olette ollut varomaton puheissanne. Ja koska te jätätte asian minun päätettäväkseni, ja koska tässä kulkee kelpo vahva rautaristikko vieraskamarin poikki, niin neuvoisin, että siihen luottaisitte ja antaisitte heidän tehdä mitä ikänä tahtovat kielillänsä. Kuulkaa, hyvä herra, mitä maksaa kuninkaan hengen ja tuhannen muun miehen hengen pelastuksen rinnalla se, jos pari nuorta hupsua saakin soittaa toinen toisensa korviin lirinlorua muutamien minuuttien ajan?»

Näin sanoen hän talutti väkisin pois Crévecoeur’in, joka sangen vastahakoisesti seurasi häntä ja iski nuoreen jousimieheen monta vihaista katsetta, ennenkuin hän poistui huoneesta.

Kohta sen jälkeen ilmaantui ristikon toiselle puolelle Isabella kreivitär, joka, samassa kun hän näki Durward’in yksin seisovan vierashuoneessa, äkkiä seisahtui ja loi silmänsä hetkeksi maahan. »Mutta miksikä minä olisin kiittämätön,» virkkoi hän viimein, »vaikka toiset syyttä ovatkin epäluuloiset? – Ystäväni – pelastajani – ainoa uskollinen ystäväni – niinhän minun melkein sopii sanoa, koska petos ahdistaa minua kaikilta haaroilta.»

Näin sanoen hän ojensi kätensä ristikon läpi, vieläpä salli Durward’in pidellä sitä, kunnes hän oli peittänyt sen suuteloilla sekä kyyneleilläkin. Isabella vain virkkoi: »Durward, jos toisten vielä saamme nähdä toisemme, niin en salli tämmöistä hullutusta.»

Jos muistamme, että Durward oli ollut Isabellan suojelijana monessa monituisessa vaarassa – että hän todellakin oli ollut Isabellan ainoana uskollisena, hartaana suojelijana, niin kauniit lukijani, vaikka heidän joukossansa olisikin kreivittäriä ja rikkaita perillisiä, kenties antavat tämän alentumisen anteeksi.

Mutta vihdoin kreivitär irroitti kuitenkin kätensä, peräytyi askeleen vain rautaristikolta ja kysyi Durward’ilta sangen hämillään, mitä hänellä oli pyydettävänä. – »Sillä että te tahdotte jotain pyytää minulta, sen sain kuulla vanhalta skotlantilaiselta herralta, joka juuri ikään kävi täällä serkkuni Crévecoeur’in kanssa. Älkää vain mitään järjetöntä pyytäkö», lisäsi hän, »vaan ainoastaan semmoista, mitä Isabella parka saattaa, velvollisuuttaan rikkomatta ja kunniaansa loukkaamatta, suoda, ja älkää toivoko liian suuria vähäisestä vaikutusvoimastani. Mutta ah! älkää puhuko ajattelematta – älkää virkkako mitään» – hän katsahti arasti ympärilleen, »josta, jos sen toiset kuulisivat, voisi olla vahinkoa meille kumpaisellekin!»

»Älkää, jalo neiti, pelätkö», virkkoi Durward surullisesti. »Tämä ei ole semmoinen paikka, missä minä voisin unohtaa, kuinka leveällä juovalla kohtalo on erottanut meidät toisistaan, tai jossa minulle sattuisi mieleen saattaa teidät teidän ylpeän sukunne moitteitten alaiseksi, sen vuoksi että köyhempi ja vähemmän mahtava – joskaan ehkei sen vähemmän korkeasukuinen kuin he – teitä uskollisesti rakastaa. Olkoon se vain yöllinen unelma kaikille muille, paitsi sille yhdelle sydämelle, jossa tämä ajatus – olkoonpa se vain tyhjä unelma – täyttää kaikkien todellisuuksien sijan.»

»Vaiti, vaiti!» pyysi Isabella; »oman itsenne tähden – minun tähteni älkää puhuko semmoisia asioita. Sanokaa mielemmin, mikä pyyntö teillä on?»

»Että antaisitte anteeksi eräälle miehelle, joka, omia itsekkäitä tuumiansa silmällä pitäen, on käyttäytynyt teitä vastaan niinkuin vihollinen.»

»Minä voin toivoakseksi antaa anteeksi kaikille vihollisilleni», vastasi Isabella. »Mutta – voi Durward! – minkälaisten hirmutapausten läpi teidän miehuutenne ja neuvokkaisuutenne on minut eheänä saattanut! – Tuo verinen sali tuolla – tuo hyvä piispa – eilispäivään saakka en tietänyt puoliakaan niistä kauhistuksista, joissa tietämättäni olin läsnä!»

»Älkää muistelko niitä», sanoi Durward, joka huomasi heidän puhellessaan neidon poskipäihin nousseen punan jälleen lakastuvan kelmeimmäksi kalpeudeksi. – »Älkää katsoko enää taakse, vaan lujasti eteenpäin, niinkuin sen tulee, jolla on vaarallinen polku astuttavana. Kuulkaa mitä sanon. Ludvig kuningas ei ansaitsisi mitään parempaa teiltä eikä muilta, kuin että hänet julistettaisiin siksi viekkaaksi, kavalaksi valtiovehkeilijäksi, mikä hän on. Mutta jos te ilmoitatte, että hän kehotti teitä pakenemaan – ja jos vielä lisäksi syytätte häntä siitä, että hän oli aikonut saattaa teidät De la Marck’in käsiin – niin siitä on seuraava, että kuningas menettää kruununsa ja kenties henkensäkin; ja joka tapauksessa on siitä ainakin nouseva verisin sota, mikä ikänä on raivonnut näiden molempien valtakuntien välillä.»

»Ne onnettomuudet eivät saa tapahtua minun tähteni, jos vain voin sen estää», sanoi Isabella kreivitär; »ja teidän pieninkin pyyntönne saattaisi minut jo luopumaan kostostani, vaikka kostonhalulla olisikin syvemmät juuret sydämessäni. Kuinka olisi mahdollista, että tahtoisin enemmän muistella Ludvig kuninkaan häijyyttä minua vastaan, kuin teidän apuanne, jota en koskaan täydesti saa maksetuksi! – Mutta mitä minun tulee tehdä? – Jos minut käsketään läänitysherrani, Burgundin herttuan eteen täytyy minun joko vaieta tai ilmaista totuus. Edellinen olisi loukkaus herttuata vastaan, ja valheisiin te ette kuitenkaan käskene minua halventamaan kieltäni.»

»En millään muotoa», vastasi Durward. »Mutta rajoittukoon todistuksenne Ludvigin suhteen siihen, minkä itse varmaan tiedätte todeksi; ja kun mainitsette mitä toiset ovat sanoneet teille, olkoon se miten luultavaa hyvänsä, älkää tuoko sitä esiin muuna kuin huhuna, varoen ettette omilla sanoillanne vahvista semmoista, jonka totuudesta ei teillä voi olla mieskohtaista tietoa, vaikka sydämessänne uskoisittekin sen aivan todeksi. Täällä koossa oleva Burgundin neuvoskunta ei voi kieltää kruunupäältä kuninkaalta sitä oikeutta, joka meidän maassamme suodaan halvimmallekin syytteenalaiselle. Heidän täytyy pitää häntä syyttömänä, kunnes syyllisyys mieskohtaisilla, riittävillä todistuksilla on näytetty toteen. Ja mitä te omalla varmalla tiedollanne ette voi vakuuttaa todeksi, siihen tarvitaan muita lujempia todistuksia, kuin sivumennessä mainitsemanne huhut.»

»Kyllä minä jo luulen ymmärtäväni», sanoi Isabella kreivitär.

»Jospa kuitenkin koettaisin selittää asian vielä selvemmäksi», sanoi Durward ja alkoi esittää vielä useampia selityksiä, kun luostarinkello helähti.

»Kellonsoitto», virkkoi kreivitär, »on merkkinä, että meidän täytyy nyt erota – erota iäksi! – Mutta älkää unohtako minua, Durward – en minäkään koskaan unohda teitä – teidän uskollista apuanne» – – –

Hän ei saanut sen enempää sanotuksi; hän vain ojensi jälleen kätensä, johon Durward taas painoi huulensa; ja Jumala tiesi kuinka kävi, mutta yritellessään irrottaa kättänsä tuli kreivitär niin lähelle rautaristikkoa, että Durward sai rohkeuden painaa jäähyväissuutelon hänen huulillensa. Nuori neito ei moittinut häntä siitä – kenties hän ei ennättänytkään sitä tehdä; sillä Crévecoeur ja Crawford, jotka seinässä olevasta reiästä olivat katselleet, kenties myös kuunnelleet kaikkea, riensivät nyt sisään, edellinen vihan vimmassa, jälkimäinen nauraen ja pidätellen kreiviä.

»Pois kamariisi, nuori neito – pois kamariisi!» huusi kreivi Isabellalle, joka peitti kasvonsa hunnulla ja katosi kiireesti – »ja oikeastaan olisi sinut pantava vankikammioon vedelle ja leivälle! – Ja sinä, keikari, joka olet niin julkirohkea, onpa sekin aika tuleva, jolloin ei kuninkaitten ja valtakuntain turvallisuus riipu semmoisista kuin sinä; silloin saat kokea, mikä rangaistus sille tulee, joka uskaltaa kohottaa kerjäläissilmänsä» – – –

»Hs, hs, vaiti! – Jo riittää! – hillitkää – hillitkää itseänne!» kielsi vanha lordi. »Ja sinä, Qventin, älä vastaa mitään, minä käsken sen – mene vain asuntoosi. – Eihän tässä ole noin tulisen vimman syytä, herra kreivi Crévecoeur; sen voin suoraan sanoa, kun poika ei enää voi kuulla. – Qventin Durward on yhtä jaloa sukua kuin kuningaskin, vaikk’ei yhtä rikas, sovittaakseni tähän espanjalaisen puheenparren. Hän on yhtä jaloa sukua kuin minäkin, ja minä olen sukuni päämies. Hohhoo, hyvä herra, älkää toki meidän kaltaisille puhuko rangaistuksista.»

»Lordi Crawford», vastasi Crévecoeur, »näiden ulkomaalaisten palkkasoturien julkirohkeus on jo puheenparreksi tullut, ja teidän, joka olette heidän päällikkönsä, sopisi pikemmin sitä hillitä kuin vielä yllyttää.»

»Herra kreivi», vastasi Crawford, »minä olen toimittanut päällikönvirkaani viisikymmentä vuotta ranskalaisilta tai burgundilaisilta neuvoja siihen tarvitsematta; ja niin aion, jos sallitte, edelleenkin tehdä, niin kauan kun tämä virka on minun hallussani.»

»No, no, arvoisa lordi», sanoi Crévecoeur, »en aikonut teitä loukata. Teidän korkea sukunne ja ikänne antaa teille oikeuden hellittää närkästyksenne ohjat. Ja mitä noihin nuoriin tulee, niin minä mielelläni annan olleet ja menneet asiat anteeksi, sillä siitä minä aion pitää huolta, etteivät he koskaan enää saa tavata toisiansa.»

»Älkää panko autuuttanne siitä pantiksi, Crévecoeur», nauroi vanha lordi. »Sattuuhan vuoretkin joskus yhteen, niinkuin sanotaan, miksikä ei siis kuolevaiset olennot, joilla on jalat, ja henkeä sekä lempeä, jotka voivat panna jalat liikkeelle? Tuo muisku oli jokseenkin hellää laatua, Crévecoeur! – Se on paha tulevaisuudenenne, pelkään minä.»

»Te koetatte taas kiusata kärsivällisyyttäni», virkkoi Crévecoeur, »mutta ettepä saakaan sitä iloa, että näkisitte minun suuttuvan. – Kuulkaa! kellot kutsuvat jo linnaan – siellä on pelottava kokous tulossa, jonka loppupäätöksen Jumala yksin tietää.»

»Yhden loppupäätöksen minäkin jo voin ennustaa», lausui vanha skotlantilainen herra, »sen nimittäin, että jos kuninkaalle yritetään tehdä väkivaltaa, niin hän ei ole kaatuva yksin eikä kostotta, joskin hänen miehiänsä on vähän ja vihollisia ylt’ympärillä. Siitä vain olen pahoilla mielin, että hänen oma ankara käskynsä on estänyt minua tekemästä varustuksia semmoisen loppupäätöksen varalta.»

»Herra Crawford», sanoi burgundilainen, »semmoisten tapaturmien ennustaminen on jo varma keino niiden aikaansaamiseen. Totelkaa vain kuninkaallisen herranne käskyjä ja älkää antako aihetta väkivaltaan kovin hätäisellä tulistumisella, niin saatte nähdä, että tämä päivä on kuluva rauhallisemmin, kuin mitä te nyt luulette.»