Qventin Durward: XXXVI Lüttich’in edustalla

XXXV Kunniapalkinto

XXXVI Lüttich’in edustalla Qventin Durward Kirjoittanut Walter Scott

XXXVII Rynnäkkö

Kuoloonkin tuomittu se ei

viel’ luovu toivoistaan,

vaikk’ yksin tuska hälle jäi,

eteenpäin katsoo vaan.

Tien meille toivo hauskuutta,

kuin kirkas kynttilä,

se kirkkaamman vain valon saa,

kosk’ yö on pimeä.

Goldsmith.

Muutamien päivien perästä liehahti Ludvigin suun ympärille tyydytetyn kostonhimon ilkkuileva hymy; hän oli näet saanut sen sanoman, että hänen suosikkinsa ja neuvonantajansa, kardinaali Balue nyt jo huokaili rautaisessa häkissä, joka oli niin laitettu, ettei siinä juuri missään asennossa, paitsi pitkällään ollessa, saattanut mukavasti ojentautua; – ja siinä paikassa, olkoon tämä sivumennen sanottu, sai herra kardinaali sitten kenenkään surkuttelematta viettää melkein kaksitoista vuotta. Apulaissotajoukko, jota herttua oli Ludvigilta vaatinut, oli myös nyt jo tullut; ja kuningas lohdutti itseään sillä, että ainakin siinä tulisi olemaan riittävä turva hänen persoonalleen kaikkea väkivaltaa vastaan, vaikkei hän näin vähällä voimalla voinut, joskin hänen mielensä olisi tehnyt, ruveta kiistaan Burgundin suuren armeijan kanssa. Hänellä oli nyt myös vapaa valta, kunhan sopiva aika ilmaantui, ryhtyä uudestaan avioliittohankkeeseensa tyttärensä ja Orleans’in herttuan välillä. Ja vaikka hänen sydämessään tuntuikin häväistykseltä marssia täten parhaitten aatelisherrojensa kanssa oman vasallinsa lipun jäljessä samaista kaupunkia vastaan, jonka puolta hän aina oli pitänyt, ei hän kuitenkaan ollut tästä seikasta juuri milläänkään, toivoen vain että joku vastainen päivä oli kallistava onnen taas hänen puolelleen. »Sillä sattumus», virkkoi hän luotettavalle Olivierilleen, »voipi tosin saattaa yhden hyvän kortin käsiin, mutta kärsivällisyys ja viisaus kuitenkin viimein pelissä voiton vievät.»

Tämmöiset olivat kuninkaan mietteet, kun hän eräänä kauniina aamuna elonkorjuun lopulla nousi hevosensa selkään. Hän oli tässä pikemmin ikäänkuin voittajan riemusaaton jatkona kuin itsenäisenä hallitsijana, joka kulkee henkivartijainsa ja ritaristonsa etupäässä; mutta sitä surematta Ludvig ratsasti huoletonna ulos Peronnen gootilaisesta portista yhtyäkseen burgundilaiseen armeijaan, joka juuri silloin läksi marssimaan Lüttich’iä vastaan.

Useimmat korkeasäätyiset naiset istuivat komeimpiin vaatteisiinsa puettuina portin kaarilla sekä ympärysmuurilla ihastellen tälle retkelle lähtevien soturien loistavia joukkoja. Tänne oli Crévecoeur’in kreivinna Isabellankin tuonut. Jälkimäinen oli ollut siihen sangen vastahakoinen; mutta Kaarlelta oli tullut ankara käsky, että sen, joka oli tässä kilpataistelussa tuleva voitoksi, piti näyttäytyä taisteluun lähteville ritareille.

Heidän virratessaan esille portista näkyi hyvinkin monessa kilvessä ja lipussa uusia kirjoituksia jä kuvia, joilla niiden kantajat ilmaisivat hartaan halunsa käydä kilpailemaan ihanasta voitosta. Yhteen lippuun oli maalattu kilpatantereen loppupäätä kohti kiitävä hevonen – toiseen nuoli, joka lensi pilkkatauluun – eräällä ritarilla oli kilvessään verta vuotava sydän, muka hänen rakkautensa merkkinä – toisella pääkallo ja laakeriseppel osoitteena, että hän oli päättänyt joko kuolla tai voittaa. Monta muutakin sellaista vertauskuvaa näkyi siellä, muutamat niin mutkikkaita ja salaisia, että niistä olisi ollut työtä älykkäämmällekin selittäjälle. Jokainen ritari myös, senhän arvaa, karahutti ratsunsa tulisimpaan juoksuun ja ojensi sitten itsensä jaloimpaan asentoon, kun hän ajoi ihanien rouvien ja neitosten silmien sivuitse, saaden heiltä urhoutensa kehotukseksi suloisia hymyjä sekä tervehdyksiä nenäliinojen ja olkavöitten heilutuksin. Ludvigin jousimies-komppania, joka oli ikäänkuin valitsemalla valittu Skotlannin kansan parhaista miehistä, herätti erittäinkin yleistä ihastusta loistavalla ja uljaalla ulkomuodollansa.

Ja yksi näistä muukalaisista uskalsi osoittaa tuttavuuttansa kreivitär Isabellalle tavalla, johon ei korkeimmillakaan Ranskan aatelismiehillä ollut uskallusta ollut. Se oli Qventin Durward, joka, kun hän rivissään ratsastaen ajoi naisten sivuitse, ojensi peitsensä kärjessä Croyen kreivittärelle hänen tätinsä kirjeen.

»No, niin totta kuin olen kunniallinen ritari!» tiuskasi Crévecoeur’in kreivi, »onpa hän aika hävytön, tuo kunnoton maankuljeksija!»

»Älkää häntä siksi sanoko, Crévecoeur», vastusti Dunois. »Minulla on tukeva syy todistaa hänen urhouttansa – erittäinkin juuri tämän neidon puolustuksessa.»

»Te nostatte melua tyhjästä» virkkoi Isabella punastuen häpeästä ja osaksi myös harmista. »Tämä kirje on täti-paraltani – hän, kirjoittaa iloisesti, vaikka hänen tilansa varmaankin on kauhistava.»

»Antakaa kuulla, antakaa kuulla mitä Metsäkarjun morsian kirjoittaa», pyysi Crévecoeur.

Isabella kreivitär luki kirjeen, jossa hänen tätinsä näytti koettavan kaunistella huonoa kauppaansa niin paljon kuin mahdollista. Hän lohdutteli itseänsä sopimattomasta ja liian hätäisestä häitten pitämisestä sillä, että hän kehui onneansa, kun muka oli joutunut yhden aikakauden uljaimpien miesten puolisoksi, miehen, joka urhoudellansa juuri oli päässyt hallitsevaksi ruhtinaaksi. Hän pyysi, ettei Isabella suinkaan tuomitsisi hänen Villeänsä (sitä nimeä hän käytti) toisten ihmisten juorujen perusteella, vaan viivyttäisi päätöstänsä, kunnes persoonallisesti tutustuisi häneen. Oli Villelläkin kenties vikansa, mutta ne kuuluivat välttämättömästi senlaatuisten miesten luonteeseen, joita Hameline aina oli pitänyt erittäin suuressa arvossa. Ville oli vähän liiaksi viinille ahne; mutta samanlainenhan myös oli ollut urhea ritari Gottfried, Hamelinen isän-isä – hän oli hiukan liiaksi tuittupäinen ja verenhimoinen luonteeltaan, mutta samanlainen oli myös Hamelinen oma veli Reinhold ollut – Jumala suokoon hänen sielulleen autuuden! – hän oli vähän raa’anlainen puheessaan, mutta niinhän oli melkein kaikkien saksalaisten tapa; – myöskin hän oli vähän liiaksi oikullinen ja käskeväinen, mutta hallitahan kaikki miehet aina tahtovat. Seurasi sitten vielä muitakin samanlaisia puolustuspuheita; ja lopuksi Hameline ilmoitti pyyntönsä ja toivonsa, että Isabella koettaisi sanansaattajan avulla päästä pakoon tyranninsa, Burgundin herttuan vallasta, ja tulla rakkaan sukulaisensa luoksi Lüttich’in hoviin. Siellä heidän välillään olevat pienet eripuraisuuden aiheet, jotka kenties voisivat nousta sen johdosta, että heillä kumpaisellakin oli perintöoikeus kreivikuntaan, saataisiin helposti sovitetuiksi avioliiton kautta Isabellan ja Kaarle Eberson’in välillä. Sulhanen oli tosin nuorempi aiottua morsiantaan, mutta semmoinen seikka, sen hän (neiti Hameline) kenties saattoi oman kokemuksensa nojalla vakuuttaa, oli epäkohta, jota sopi kärsiä paljoa helpommin kuin mitä Isabella saattoi arvatakaan.

Tähän Isabella kreivitär lopetti lukemisensa; sillä abbedissa huomautti teeskennellyllä inholla, että nunnaksi aikovalle jo siinä oli aivan kylliksi tämän maailman turhuuksista, ja Crévecoeur’in kreivi huudahti: »Hiiten tuo kavala noita-akka! – Aivanhan tämä neuvo maistuu härskiltä, niinkuin paistettu juusto hiirensatimessa! – Hyi, ja vieläkin hyi tuota vanhaa viekoituslintua!»

Crévecoeur’in kreivinna torui vakavasti puolisoansa näiden liian kovien sanojen johdosta. »De la Marck», sanoi hän, »on varmaankin viekoitellut Hamelinea jollakin teeskennellyllä kohteliaisuudella.»

»Hänkö muka olisi teeskennellyt kohteliaisuutta!» nauroi kreivi; »ei, kaiken semmoisen teeskentelemisen syytöksestä minä tuomitsen hänet aivan vapaaksi. Yhtähyvin voisi kohteliaisuutta toivoa todelliselta metsäkarjulta – yhtähyvin voisi koettaa silata vanhaa ruosteista hirsipuukahletta levykullalla. Ei – hupsu tuo naikkonen kyllä on, mutta eipä hän kuitenkaan ole semmoinen lampaanpää, että hän olisi todella rakastunut suteen, joka hänet on ryöstänyt, vieläpä lisäksi, kun hän on nähnyt hänet omassa luolassansa. Mutta semmoisia te naiset kaikki olette – koreat sanat teidät heti voittavat – onpahan, sen uskallan sanoa, tämäkin ihana serkkuni varmaan tulisesti halukas lentämään tuonne tätinsä hullunparatiisiin, porsas-prinssin morsiameksi.»

»Ei, semmoinen hullutus on kaukana minun mielestäni», vakuutti Isabella. »Päinvastoin soisin nyt kahta vertaa hartaammin vielä kostoa noille kunnon piispan murhaajille, koska samalla tätini pelastuisi konnan kynsistä.»

»No, kas kerrankin minä taas kuulin tosi Croyen äänen!» huudahti kreivi; ja siihen päättyi kaikki puhe siitä kirjeestä.

Mutta meidän on huomauttaminen, että Isabella, lukiessaan kirjettä ystävilleen, ei katsonut tarpeelliseksi mainita erästä jälkikirjoitusta, jossa rouva Hameline, naisten lailla, kertoi töistään ja toimistaan. Hän antoi veljentyttärelleen tiedoksi, että hän juuri oli heittänyt kesken päällysnutun ompelemisen, jota hän valmisti puolisolleen, tikkaellen siihen välinauhan liittäminä yhteen – Croyen ja La Marck’in vaakunat rinnan. Tämän työn hän oli täksi kertaa jättänyt kesken sen vuoksi, että hänen Wilhelminsä valtiollisista syistä oli päättänyt puettaa toisia miehiä omaan rautapaitaansa ja itsellensä valita Orleans’in vaakunalla koristetun asun, sanalla sanoen Dunois’n puvun. Kirjeeseen oli myös liitetty toisella käsialalla kirjoitettu lippu, jonka sisältöä kreivitär ei myöskään katsonut tarpeelliseksi kertoa; siinä olivat vain nämät sanat: »Jollette pian saa kuulla minusta Maineen torven kautta, niin päättäkää siitä, että olen kuollut, ja kunniallisella tavalla kuollut.»

Ajatus, jonka Isabella tähän asti aina oli karkoittanut sydämestään hurjana, mahdottomana ajatuksena, kiiti nyt kaksinvertaisella kirkkaudella hänen sielunsa läpi. Ja koska naisen älyltä harvoin jäävät tarpeelliset keinot keksimättä, sai hän niin toimitetuksi, että Durward niin pian kuin koko sotavoima oli täydessä marssissa, sai tuntemattoman käden kautta neiti Hamelinen kirjeen takaisin merkittynä jälkikirjoituksen kohdalla kolmella kruunulla ja seuraavalla lisäyksellä: »Se, joka ei pelännyt Orleans’in vaakunaa, kun se paistoi uljaan omistajansa rinnassa, ei suinkaan voi pelätä sitä, kun se peittää tyrannin ja murhamiehen rintaa.» – Tuhannet kerrat suuteli nuori skotlantilainen tätä kehotusta ja painoi sitä rintaansa vasten – sillä se viittasi hänelle tietä, jonka päässä Kunnia ja Rakkaus molemmat seisoivat, palkitseva seppele kädessä; ja paitsi sitä se antoi hänelle tiedon muille tuntemattomasta salaisuudesta, minkä avulla Durward saattoi saada selvän tuosta miehestä, jonka kuolemasta yksin hänen toivonsa elossa pysyminen riippui. Tämän salaisuuden hän viisaasti kyllä päätti kätkeä omaan sydämeensä.

Mutta sitä vastoin Durward älysi, ettei samalla lailla tullut kätkeä Hairaddin’in salaista ilmoitusta De la Marck’in aiotusta rynnäköstä. Sillä tämä, jollei oltu tarkasti varoillaan, voisi saattaa koko piiritysarmeijan perikatoon; sangen vaikeaa näet oli, koska siihen aikaan sodittiin vielä jokseenkin huonossa järjestyksessä, tointua yöllisestä arvaamattomasta päällekarkauksesta. Asiaa mietittyänsä hän tuli viimein siihen päätökseen, ettei hän ilmoittaisi asiaa muuten kuin suoraan omalla suullaan ja molemmille hallitsijoille yhdessä; hän pelkäsi näet, että näin hyvin keksityn ja menestystä lupaavan hankkeen ilmoittaminen Ludvigille erikseen voisi saattaa kovin suureen kiusaukseen tämän kuninkaan häilyvän rehellisyyden, ja kenties pikemmin olla vain suuremmaksi avuksi kuin esteeksi De la Marck’in rynnäkölle. Durward päätti siis odottaa tilaisuutta, jolloin Ludvig ja Kaarle olisivat yhdessä, jota tilaisuutta ei luultavasti kuitenkaan kovin pian tarjoutuisi, koska yhdessäollessa tarpeellinen sydämen tunteitten hillitseminen ei ollut kummallekaan mieleen.

Sillä välin jatkettiin yhä marssia ja liittolaiset saapuivat pian Lüttich’in alueelle. Täällä Burgundin sotaväki, ainakin osa heistä, nimittäin Nylkyrien nimellä tunnetut joukot, rupesivat kaikin tavoin nylkemään asukkaita sillä tekosyyllä, että muka piti kostaa piispan murha, siten todistaen saaneensa kunnianimensä täydellä syyllä. Tämä heidän käytöksensä oli suureksi vahingoksi Kaarlen asialle, sillä tuskastuneet talonpojat, jotka muuten luultavasti eivät olisi sekaantuneet riitaan, tarttuivat nyt aseisiin omaksi puolustuksekseen ja haittasivat sotavoiman marssia sillä, että he telottivat pienempiä partiokuntia ja, yhä peräytyen kaupungille päin pääarmeijan edeltä, enensivät niiden lukua ja vimmaa, jotka olivat päättäneet siellä pitää puoltansa. Ranskalaiset, joita oli vähäinen joukko, mutta erittäin valituita sotureita, pysyivät kuninkaansa käskystä aina riveissään, kukin lippunsa takana, ja noudattivat ankarinta sotakuria. Mutta tämä käytöksen erilaisuus kiihdyttti taas Kaarle herttuan epäluuloja, joka ei voinut olla sanomatta, että Ludvigin soturit käyttäytyivät enemmän lüttichiläisten ystävien kuin Burgundin liittolaisten tavalla.

Viimeinkin, mitään kovempaa vastarintaa kohtaamatta, saapui armeija viljavaan Maas-laaksoon ja suuren kansakkaan Lüttich’in kaupungin edustalle. Schönwald’in linnan he tapasivat perinjuurin hävitettynä, ja saivat kuulla, että Wilhelm de la Marck, joka sotapäällikkönä, joskin vain siinä ainoassa suhteessa, ansaitsi kehumista, oli vienyt kaiken voimansa kaupunkiin; hän oli nähtävästi päättänyt väistää tappelua tasaisella tantereella Ranskan ja Burgundin ritaristoa vastaan. Mutta päällekarkaajat saivat pian kokea, kuinka vaarallinen rynnäkkö suurta kaupunkia vastaan voi olla, vaikkakaan sen vallit eivät ole eheät, kunhan vain asukkaat puolustavat sitä epätoivon vimmalla.

Osa burgundilaisista etujoukoista, nähdessään vallien olevan murrettuina, täynnä suuria ruhjoja, luulivat, ettei ollutkaan muuta estettä, vaan että he voisivat mukavasti marssia sisään. He ryntäsivät siis etukaupunkiin huutaen: »Burgundi, Burgundi! Tappakaa, tappakaa! Kaupunki on meidän vallassamme! Muistakaa Ludvig Bourbon’ia!» Rivien järjestys rikkoutui ahtailla kaduilla, osaksi hajosikin kokonaan, kun moni riensi ryöstämään. Silloinpa yhtäkkiä karkasi itse kaupungista suuri lüttichiläisjoukko ulos, kävi vimmatusti heidän kimppuunsa ja sai aikaan melkoisen telotuksen. De la Marck osasi myös käyttää hyödykseen vallinruhjoja, joiden kautta sopi eripaikoista päästä ulos; hän lähetti väkeänsä eri teitä riidanalaista etukaupunkia kohti, niin että viholliset saivat nyt yht’aikaa kimppuunsa hyökkäyksiä sekä edestä että myös sivuilta ja takaa. Hämmästyneinä tästä arvaamattomasta, kaikinpuolisesta, vimmaisesta vastarinnasta burgundilaiset tuskin jaksoivat pitää paikkaansa. Iltahämäräkin enensi myös heidän häiriötänsä.

Kaarle herttua, saadessansa tämän sanoman, vimmastui silmittömäksi, eikä hänen vihansa siitä hiukkaakaan viihtynyt, että Ludvig kuningas kysyi, eikö hän saisi lähettää ranskalaisia huovejansa tuohon etukaupunkiin burgundilaisia auttamaan ja noutamaan takaisin. Kaarle hylkäsi tämän tarjoumuksen ja tahtoi itse henkivartijainsa etupäässä rientää sinne, varomattomasti liian kauas hyökännyttä etujoukkoaan pelastamaan. Mutta Crévecoeur ja D’Hymbercourt pyysivät sitä tehtävää itselleen; he kiirehtivät tappelutantereelle kumpikin eri haaraltansa paremmassa järjestyksessä ja sovitellen siten, että toisella olisi apua toisesta. Siten onnistuikin näiden molempien kuuluisien sotapäällikköjen saada lüttichiläiset takaisin ajetuiksi ja päästää etujoukkonsa pulasta; mutta tämä oli jo kuitenkin, paitsi vangeiksi joutuneita, menettänyt koko kahdeksansataa miestä kaatuneita, joista toista sataa huovia. Vankeuteen ei ollut kovinkaan monta joutunut, sillä useimmat oli D’Hymbercourt jälleen vapauttanut, joka nyt valloitti myös tuon riidanalaisen etukaupungin ja asetti vartijoita kaupunginpuoliseen päähän; tämän etukaupungin ja itse kaupungin välillä oli näet noin 5–600 levyinen aukea tanner, rakentamatta jätetty juuri siksi, että kaupungin muuria olisi helpompi suojella. Vallihautaa ei ollut etukaupungin ja kaupungin välillä tässä paikassa, sillä maaperä oli kalliota. Vastapäätä olevassa kaupungin muurissa näkyi portti, mistä oli helppo rynnätä ulos, ja paitsi siitä näkyi pari, kolme ruhjottua kohtaa, jotka Kaarle herttua oli revittänyt St. Tron’in tappelun jälkeen ja jotka nyt hät’hätää olivat tuketut hakulilla. D’Hymbercourt asetti kaksi tykkiä porttia vastapäätä, toiset kaksi suurimpaa vallinruhjoa kohti, esteeksi ulos hyökkäyksiä vastaan kaupungista, ja palautui sitten burgundilaisen pääjoukon luo, jonka hän tapasi suuressa häiriössä.

Herttuan lukuisan armeijan pää- ja takajoukko olivat näet yhä vielä jatkaneet marssia eteenpäin, vaikka masennettu ja karkoitettu etujoukko jo peräytyi; näin olivat ne kaikki yleiseksi hämmennykseksi sekaantuneet. Häiriö oli siitä tullut vieläkin suuremmaksi, että ylimajoittaja D’Hymbercourt oli poissa. Kaiken muun pahan lisäksi tuli nyt myös yökin, pilkkoisen pimeä niinkuin suden vatsassa; taivaasta alkoi myös virrata rankkaa, kovaa sadetta, ja paikka, mihin piiritysarmeijan piti leirinsä laittaa, oli lietteinen, täynnä ristiin, rastiin käyviä ojia. Tuskin on mahdollista täydesti käsittää minkälaiseen hämminkiin Burgundin armeija oli joutunut; päälliköt olivat eksyneet erilleen väestään, sotamiehet lipuistaan ja johtajistaan. Jokainen, niin alhainen kuin ylhäinenkin, pyrki vain suojaan ja lepoon, tyytyen siihen, jos itse vain sai paikan. Tappelusta palaavat uupuneet ja haavoitetut soturit saivat turhaan pyytää suojaa ja virvoitusta. Toiselta puolen taas ne, jotka eivät heidän väelleen tulleesta vahingosta vielä tienneet mitään, tunkivat eteenpäin, rientäen muka saamaan osaansa ryöstöstä, jota heidän, luulonsa mukaan par’aikaa aika hauskasti harjoitettiin kaupungissa.

Takaisin tultuansa oli D’Hymbercour’illa sanomattoman vaikea työ tehtävänään, ja se muuttui vielä kiusallisemmaksi herttuan nuhdesanojen kautta; sillä tämä ei yhtään ottanut korviinsakaan sitä puolustusta, että vielä tärkeämpi tehtävä oli pidättänyt D’Hymbercourt’ia muualla. Viimeinpä loppui kun loppuikin kelpo soturin maltti kuunnellessaan herttuan järjettömiä soimauksia. »Minä läksin täältä», virkkoi hän, »etujoukkoamme kutakuinkin järjestämään, jättäen pääarmeijan teidän oman johtonne alle, armollinen herttua; ja nyt, takaisin tultuani, en voi löytää mitään eturintamaa, en mitään kylkijoukkoja, en mitään takajoukkoja, niin perinjuurin ovat kaikki hämmentyneet.»

»Sitä enemmän olemme sillitynnyrin kaltaisia», tokaisi Le Glorieux joukkoon, »joka onkin flanderilaisen armeijan luonnollisin vertauskuva.»

Hovinarrin puhe saattoi herttuan nauramaan ja kenties sai pitemmän riidan hänen ja loukatun sotapäällikön välillä vältetyksi.

Suurella vaivalla saatiin pieni, jollekulle rikkaalle lüttichiläiselle kuuluva huvila tyhjennetyksi muista majaanpyrkijöistä ja varustetuksi herttuaa sekä hänen läheisintä seuraansa varten; ja D’Hymbercourt ynnä Crévecoeur kokosivat viimein myös läheisyyteen pienen vahtijoukon, noin neljäkymmentä huovia, jotka siihen paikkaan virittivät itselleen suuren nuotiovalkean alaspurettujen ulkohuoneitten hirsistä.

Vähän enemmän vielä vasemmalla, tämän huvilan ja kaupungin portin vastapäätä olevan, burgundilaisten etujoukon käsiin joutuneen etukaupungin välillä oli toinenkin huvila, jonka ympärillä oli puutarha sekä piha, ja niiden takana pari, kolme aidattua pellonsarkaa. Tämän huvilan Ranskan kuningas valitsi pääkortterikseen. Ludvig ei ollut juuri itse suuri soturi, ainoastaan sen verran kuin luontainen pelottomuus vaaran kohdatessa ja terävä järki saattoivat hänet siksi tehdä; mutta hän valitsi aina huolellisesti palvelukseensa taitavimmat siinä ammatissa ja soi heille sen luottamuksen, jonka he ansaitsivat. Niinkuin jo sanottu, majaili hän lähimpien seuralaistensa kanssa tässä toisessa huvilassa; osa hänen skotlantilaisista henkivartijoistaan oli saanut sijansa pihalla, jossa heillä ulkohuoneissa sekä vajoissa oli pahan ilman suojaa; loput heistä oli puutarhassa. Muilla Ranskan huoveilla oli kortterinsa hyvin likekkäin hyvässä järjestyksessä, ja vahteja oli asetettu useampiin paikkoihin, kenties tapahtuvan päällekarkauksen ilmoittamista varten.

Dunois ja Crawford, revittämällä alas välimuureja, laittamalla aukkoja pensasaitoihin, täyttämällä ojia ynnä muulla semmoisella pitivät huolta siitä, että eri sotajoukot helpommin voisivat päästä toinen toisensa avuksi ja että koko heidän sotavoimansa olisi hyvässä yhteydessä keskenään, jos hätä tulisi. Tässä työssä oli heillä useita vanhempia upseereja sekä sotamiehiä apuna, erittäinkin teki Le Balafré ahkeruudellansa itsensä huomatuksi.

Kuningas puolestaan katsoi hyväksi kursastelematta lähteä Burgundin herttuan majapaikkaan tiedustelemaan, mihinkä keinoihin nyt aiottiin ryhtyä ja mitä apua häneltä vaadittiin. Hänen tulonsa johdosta kutsuttiin sotaneuvoskunta kokoon, joka asia muuten ei olisi juolahtanut Kaarlen mieleenkään.

Nyt Durward hartaasti pyysi päästä molempien hallitsijain puheille, sanoen itsellään olevan jotain tärkeää ilmoitettavana. Hänen pyyntöönsä suostuttiinkin helposti, ja suuri oli Ludvigin kummastus, kun hän kuuli Qventin’in vakavasti ja selvin sanoin ilmoittavan, että Wilhelm de la Marck aikoi yön aikana, ranskalaisiin vaatteisiin puettuna, ranskalaisten lippujen kera, karata piirittäjien leiriin. Ludvig olisi luultavasti paljon mielemmin suonut, että tämä tärkeä sanoma olisi tullut yksistään hänen tietoonsa. Mutta kun nyt koko juttu oli tullut näin julkisesti kerrotuksi Burgundin herttuan kuullen, ei hän voinut tehdä muuta kuin virkkaa: »Tämä sanoma, lienee se sitten totta tai valhetta, on meille sangen tärkeä.»

»Eipä rahtusenkaan vertaa – eipä rahtusenkaan vertaa!» vastasi herttua huolimattomasti. »Jos siinä hankkeessa, josta tämä nuori mies puhuu, todella olisi perää, niin eipä olisi skotlantilaiseen henkivartijakomppaniaan kuuluva jousimies saattanut sitä minun tietooni.»

»Olkoon miten tahansa», sanoi Ludvig, »mutta joka tapauksessa pyytäisin teitä, serkku kulta, ja niin myös teidän upseerejanne, huomaamaan, että minä, estääkseni tämmöisen, kenties äkkiarvaamatta päällemme tulevan ryntäyksen harmilliset seuraukset, käsken soturieni sitoa valkeat olkavyöt haarniskojen yli. – Dunois pitäköön huolen, että se käsky heti annetaan – jos nimittäin», lisäsi hän, »meidän veljemme ja ylipäällikkömme siihen suostuu.»

»Enpä siinä mitään pahaa näe», vastasi herttua, »jollei vain Ranskan ritareita pelottane saada kuulla sanottavan itseänsä »piianpaidan hihan ritareiksi».

»Sehän olisikin tässä tilaisuudessa vallan sopiva liikanimi, Kaarle veikkoseni», tokaisi Le Glorieux, »koska piikanen on aiottu urhokkaimman palkinnoksi.»

»Oikein puhuttu, herra Viisaus», virkkoi Ludvig. »Ja nyt hyvästi, serkku, minä lähden aseisiin pukeutumaan. – Mutta, sivumennen, kuinka käy, jos minä omalla kädelläni voittaisin Isabella kreivittären?»

»Kuninkaallinen majesteetti», vastasi herttua muuttuneella äänellä, »teidän pitäisi silloin tulla minun uskolliseksi flanderilaiseksi.»

»Enpä voisi», vakuutti Ludvig totisinta ystävyyttä ilmaisevalla äänellä, »tulla uskollisemmaksi kuin mitä jo olen, ja soisin vain, että voisin myös saada teidät, serkku kulta, sitä uskomaan.»

Herttua vastasi lausumalla jäähyväiset äänellä, joka kuului melkein aran hevosen korskahdukselta, kun se hypähtää, säikähtyen hyväilyä yrittävää ratsumiestä, joka pyrkii sen selkään ja siksi koettaa saada sen hiljaa seisomaan.

»Antaisin minä hänelle vaikka kaiken hänen viekkautensa anteeksi», virkkoi herttua sitten Crévecoeur’ille; »mutta sitä en voi suoda anteeksi, kun hän luulee minut semmoiseksi pölkkypääksi, että uskoisin hänen puheensa todeksi.»

Ludvig puolestaan, tultuaan takaisin majapaikkaansa, puheli myös suosikkinsa Olivier le Daim’in kanssa. –»Tuossa skotlantilaisessa», sanoi hän, »on viekkautta ja suorasukaisuutta niin sekaisin, etten oikein saa selvää hänestä. Pasques-Dieu! että hänen piti tehdä sellainen hullutus, jota en ikänä voi antaa anteeksi, ja ilmaista kelpo De la Marck’in rynnäkkötuuma herttuan, Crévecoeur’in sekä kaikkien muiden kuullen, kun hänen olisi tullut kuiskata se minun korvaani, antaen minulle ainakin tilaisuutta valita, tahdoinko sitä auttaa vai estää?»

»Parempi on näin kuin on, kuninkaallinen majesteetti», sanoi Olivier. »Onpa tässä nyt monta teidän seuralaisjoukossanne, joiden omatunto ei sallisi burgundilaisten kimppuun käymistä ilman syytä, eikä myöskään liittoa De la Marck’in kanssa.»

»Oikein puhut, Olivier. «Onhan semmoisia hupsuja maailmassa, eikä minulla nyt ole aikaa viihdyttää heidän omantunnonvaivojansa pienoisella oman edun pulverilla. Meidän täytyy siis kaikkien pysyä rehellisinä miehinä, Olivier, ja Burgundin uskollisina liittolaisina; tänä yökautena kumminkin – aika kenties kerta tuonnee tilaisuutta parempaan leikkiin. – Mene käskemään, ettei yksikään mies saa riisua aseita päältään, ja että he, jos siksi tulee, lennättävät luotinsa niihin, jotka huutavat ’Ranska!’ tai ’pyhä Denis!’ aivan kuin jos kuulisivat huudettavan ’Helvettiä ja Perkelettä!’ Minä itsekin käyn levolle täydessä asussa. – Ja Crawford asettakoon Qventin Durward’in vahtirivimme perimmäiseen paikkaan, lähimmäksi kaupunkia. Tulkoon hänen osakseen ensimäinen siunaus tuosta rynnäköstä, jonka hän meille on ilmoittanut – jos hänen onnensa häntä siinäkin suosii, sitä parempi hänelle. – Mutta pidä erittäin huolta Martius Galeottista, ja katso että hän pysyy varajoukossa, aivan turvallisessa paikassa. Hän on kovin uhkarohkea, ja hupsu kuin onkin, hän tahtoo yht’aikaa muka olla sekä filosofi että miekkamies. Pidä huolta kaikista näistä, Olivier, ja nyt hyvästi. – Cleryn pyhä Neitsyt ja Tours’in pyhä Martti suokoot minulle rauhallista unta!»