Qventin Durward: XX Kirje

XIX Kaupunki

XX Kirje Qventin Durward Kirjoittanut Walter Scott

XXI Linnanryöstö

Rohkeutta! Onnesi on taattu, jos itse

vain tahdot; jos et, niin ole iäti käskyläinen,

palveliain toveri ja kelvoton koskettelemaan

onnettaren sormenpäitä.

Loppiaisaatto.

Kun ateria oli loppunut, niin kappalainen, joka näytti mieltyneen Durward’in seuraan, tai kenties tahtoi onkia häneltä vielä lisätietoja aamullisesta tapauksesta, vei hänet sivukamariin, jonka ikkunat toiselta puolelta antoivat puutarhaan päin; ja nähtyään kumppaninsa silmän halukkaasti vilkaisevan sinne, hän ehdoitti Qventin’ille, että mentäisiin katsomaan niitä ihmeellisiä ulkomaalaisia pensaita, joilla piispa oli koristanut kukkastarhansa sarat.

Durward esteli, ei sanonut väkisin tahtovansa tunkeutua sinne, ja kertoi kuinka hänet aamulla oli sieltä karkoitettu. Kappalainen vastasi hymyillen, että oleskelu piispan yksityisessä puutarhassa vanhastaan oli tosin tavallansa kielletty. »Mutta se kielto», lisäsi hän, »on niiltä ajoilta, jolloin meidän arvoisa isämme oli nuori, tuskin kolmenkymmenenvuotias, prinssillinen kirkonylimys ja jolloin kauniita naisia tiheään kävi tässä linnassa hakemassa hengellistä lohdutusta. Ja pitihän toki», virkkoi kappalainen silmät maahan luotuina ja puoleksi yksinkertaisella, puoleksi veitikkamaisella hymyllä, »noilla tunnonvaivoja kärsivillä naisilla, jotka aina asuivat samoissa huoneissa, joissa tätä nykyä piispan jalosukuinen sisar, olla joku paikka, missä he saattoivat saada raitista ilmaa, maallikkojen häiritsemättä heitä. Mutta viime aikoina tämä kielto, vaikkei se ole tullut nimenomaan peruutetuksi, on joutunut kokonaan pois käytännöstä, ja on säilynyt vain tyhjänä taikaluulona ikivanhan palvelijan aivoissa. Jos teitä siis haluttaa», lopetti hän puheensa, »niin voimme heti mennä katsomaan, onko siellä kummituksia vai ei.»

Ei mikään tietysti olisi voinut olla Durward’ille sen hauskempaa kuin vapaa pääsö puutarhaan, jolla keinoin hän, jos onni yhä edelleen, niinkuin tähän asti, suosisi hänen rakkauttansa, hän toivoi saavansa puhutella armastaan tai ainakin vilahdukselta nähdä hänet jossakin tornin ikkunassa, parvekkeella tai jossakin muussa ulkonevassa rakennuksen osassa, samoinkuin Liljan ravintolassa lähellä Plessis’in linnaa, ja Dauphin’in tornissa itse Plessis’in linnassa. Näyttihän siltä kuin Isabellan, mihin ikänä hän tulikin asumaan, pitäisi aina olla tornineitona.

Kun Durward uuden ystävänsä kanssa oli astunut puutarhaan, olisi voinut luulla tätä maalliseksi filosofiksi, jonka mieli oli kokonaan kiintynyt maallisiin asioihin. Qventin’in silmät sitä vastoin, jolleivät ne lentäneetkään ympäri taivaita, kiitelivät kumminkin pitkin kaikkia ikkunoita, parvekkeita sekä varsinkin torneja, jotka ulkonivat vanhan linnanrakennuksen kaikista kulmista; hänen silmänsä koettelivat keksiä, mikä niistä voisi olla häntä opasteleva otava.

Näissä toimissansa ollen nuori rakastaja aivan välinpitämättömästi, jos ollenkaan, kuunteli arvoisan seuralaisensa selityksiä kaikista kukista, ruohoista sekä pensaista, joista monet olivat erinomaisen hyödyllisiä lääkkeenä, toiset vieläkin mainiompia siitä syystä, että ne antoivat ruualle hienon ma’un, ja jotkut kaikkein mainioimpia, vaikkei niillä ollutkaan muuta ansiota kuin että ne olivat erinomaisen harvinaisia. Kuitenkin oli välttämätöntä osoittaa edes jonkunmoista huomaavaisuutta; mutta se oli nuorukaiselle niin vaikeaa, että hän koko sydämestään toivoi hiiteen sekä tuon ylen kohteliaan luonnontutkijan että koko kasvikunnan päälle päätteeksi. Tästä pulasta pelasti hänet vihdoin kellon helähdys, joka kutsui kappalaisen johonkin virkatoimeen.

Arvoisa hengellinen herra pyysi tarpeettomasti anteeksi, kun hänen täytyi jättää uusi ystävänsä, ja vakuutti hänelle lopuksi, että hän saattaisi hyvin illalliseen saakka kävellä puistossa pelkäämättä mitään häiriötä.

»Tässä paikassa», sanoi hän, »minä aina mietin omia saarnojani, koska täällä saa parhaiten olla turvassa vieraitten käynneiltä. Olen juuri menossa saarnaamaan kappeliin, ja kenties teitä haluttaisi kunnioittaa minua läsnäolollanne. On sanottu että minulla on hiukan saarnalahjoja – mutta kunnia sille, jolle se on tuleva!»

Qventin pyysi anteeksi, ettei hän tänä iltana voinut tulla; hänellä oli muka kova päänsärky, jolle raitis ilma ulkona varmaankin olisi hyvänä lääkkeenä; ja vihdoin viimeinkin hyväntahtoinen pappi jätti hänet yksin.

Helppo on ymmärtää, että kun hänellä nyt oli paremmin aikaa tarkastella kaikkia puutarhaan päin antavia ikkunoita ja aukkoja, hän tarkasteli etupäässä niitä, jotka olivat lähinnä tuota pientä ovea, mistä hän oli nähnyt Marthon’in päästävän Hairaddin’in sisään silloin kun tämä sanoi olevansa kutsuttu kreivittärien huoneisiin. Mutta siellä ei liikahtanut eikä näkynyt mitään, joka olisi kumonnut tai vahvistanut mustalaisen väitettä. Näin tuli jo hämärä, ja Qventin alkoi pelätä tietämättä itsekään mistä syystä, että noin pitkällinen kuljeskeleminen puistossa saattaisi suututtaa tai nostaa epäluuloja.

Juuri kun hän oli päättänyt lähteä ja tämän päätöksensä mukaan viimeisen kerran kiersi vielä noiden ikkunoiden sivuitse, jotka niin suuresti vetivät häntä puoleensa, kuuli hän ylhäältä hiljaista, varovaista ääntä, niinkuin rykäisemällä olisi tahdottu herättää huomiota, vaikka samalla salata sitä muilta. Kun hän iloisen hämmästyksen vallassa katsahti ylös, aukeni ikkuna, ja naiskädestä putosi kirje seinän juurella kasvavaan rosmarinipensaaseen. Tämän kirjeen pudottaminen vaati yhtä suurta varovaisuutta ja salaisuutta kuin sen lukeminen. Puiston ympärillä oli, niinkuin jo kerrottu, kahden puolen palatsin rakennuksia, ja sinne saattoi siis nähdä monenkin huoneen ikkunoista; mutta siellä oli myös jonkunlainen kivistä kyhätty luola, jonka kappalainen suurella ihastuksella oli näyttänyt Durward’ille. Qventin sieppasi siis kirjeen käteensä, pisti sen povellensa ja riensi tuohon piilopaikkaan – se oli vain silmänräpäyksen työtä. Siellä hän aukaisi kalliin käärön ja siunasi samalla Aberbrothick’in munkkeja, joiden opetusta hän sai nyt kiittää siitä, että hän kykeni ottamaan selvää sen sisällyksestä.

Ensimäisellä rivillä oli kehoitus: »Lue tämä salaa!» – ja sitten seurasivat näin kuuluvat sanat: »Minkä sinun silmäsi ovat rohkeasti ilmoittaneet, sen minun silmäni ovat ehkä hyvinkin ajattelemattomasti ymmärtäneet. Mutta syytön vaino tekee uhrinsa rohkeiksi, ja minun olisi parempi antautua yhden miehen kiitollisuuden turviin, kuin edelleen olla niin monen pyydettävänä. Onnen valtaistuin on jyrkällä kalliolla; mutta urhokasta miestä ei peloita sinne kiipeäminen. Jos uskallat tehdä jotain naisen puolesta, joka paljon alttiiksi panee, niin tule aamun koittaessa huomenna tähän puistoon sinivalkoinen sulka lakissasi; mutta älä odota mitään muuta sanomaa. Tähdet taivaalla, niin sanotaan, ovat määränneet sinulle korkean arvon, ja tehneet luonteesi kiitollisuuteen taipuvaksi. – Hyvästi – ole uskollinen, valmis ja neuvokas, äläkä epäile hyvää onneasi.» Tämän kirjeen sisässä oli sormus, jonka kantakiveen Croyen kreivisuvun vanha vaakuna oli piirretty suippokaaren muotoon.

Qventin’in ensimäinen tunne tässä tilaisuudessa oli pelkkä ihastus – ylpeys ja riemu kohottivat hänen mielensä tähtien tasalle. Hän päätti lujasti täyttää tämän käskyn tai kuolla, ja sen vuoksi hän ylenkatsoi niitä tuhansia esteitä, jotka olivat hänen toivonsa ja hänen itsensä välillä.

Tämän ihastuneen mielialansa vallassa ja sallimatta minkään häiritä itseänsä, joka olisi voinut riistää hänen ajatuksensa, vaikkapa vain silmänräpäyksenkin ajaksi, niin hurmaavasta aineesta, Durward palasi linnaan ja vetosi jälleen entiseen estelyynsä, että muka hänen päätänsä kivisti, saadaksensa olla erillään piispan virkamiesten seurasta näiden syödessä illallista, sytytti kynttilänsä ja läksi hänelle määrättyyn makuukamariin, missä hän luki ja yhä uudelleen luki rakasta kirjettänsä, suudellen tuhat kertaa yhtä rakasta sormusta.

Mutta nämät kiihtyneet tunteet eivät voineet kauan pysytellä näin korkealla. Eräs ajatus masensi ne pian matalammalle, ajatus, jonka hän tosin koetti työntää luotaan kiittämättömyytenä, vieläpä rikoksena kaikkein pyhintä vastaan, – se nimittäin, että tämän tunnustuksen suoruus osoitti vähemmän kainouden määrää kuin mitä ylevä romanttinen rakkaus, joka hänessä tähän asti oli palanut Isabella neitiä kohtaan, olisi sallinut. Mutta tuskin oli tämä vastenmielinen ajatus iskenyt hänen päähänsä, niin hän kiireesti musersi sen ikäänkuin kähisevän, ilkeän kyykäärmeen, joka oli madellut hänen läheisyyteensä. Pitikö hänen, jolle onni oli tullut osaksi ja jonka tähden Isabella oli alentunut korkeudestaan, moittia sitä armollista tekoa, jota paitsi Durward ei koskaan olisi uskaltanut kohottaa silmiänsä niin korkealle? Eikö juuri Isabellan korkea sukuperä ja sääty antanut syytä kumota sitä tapaa, joka kieltää neitoa puhumasta, kunnes rakastaja on lausunut ensimäisen sanan? Näihin puolusteluihin, jotka hän rohkeasti laati järkkymättömiksi periaatteiksi ja tunnusti itsellensä, lisäsi kenties vielä itserakkaus yhden lisäksi, jota hän ei edes itselleen uskaltanut yhtä suoraan sanoiksi pukea – sen nimittäin, että rakastetun miehen etevyys kenties saattoi sallia, että neito hiukkasen poikkesi tavallisista säännöistä; ja olihan kaikissa tapauksissa, niinkuin Malvolion tarinasta voi nähdä, tämmöisiä esimerkkejä myös aikakirjoissa luettavana. Halpasäätyinen knaappi, josta hän nykyään oli lukenut, olihan sekin, niinkuin hän itse, maaton, mannuton nuorukainen, ja kuitenkin oli jalomielinen Unkarin prinsessa epäröimättä osoittanut hänelle paljon suurempaa rakkautta kuin tämä kirje, jonka Durward juuri oli saanut:

”Oi terve”, hän virkkoi, ”mun knaappisein,

mun sieluni toivo, mun kaipauksein!

Sä suukkosta kolme nyt multa saat

viissataa kultaa ja kruununi maat.”

Ja sitten samassa tarinassa Unkarin kuningaskin myönsi:

”Mont’ olen ennenki knaappia nähnyt,

joista on rakkaus prinssejä tehnyt.”

Ja näin Qventin jalosti ja ylevämielisesti soi anteeksi kreivittären teon, josta hänellä oli niin paljon etua.

Mutta tämän epäilyksen perästä seurasi toinen, jota oli vaikeampi poistaa. Tuo kavaltaja Hairaddin oli ollut kreivittärien huoneissa, sen verran kuin Durward tiesi, neljä tuntia, ja kun otti huomioon ne puolinaiset sanat, joilla hän oli vakuuttanut voivansa Qventin’in sydäntä läheisesti koskevassa asiassa vaikuttaa hänen kohtaloonsa, niin kukapa voi ta’ata, ettei tämä ollut joku hänen virittämänsä paula? Ja jos niin oli, eikö ollut luultavaa, että tuo valheellinen kavaltaja oli keksinyt sen peittääkseen siten jonkun uuden kavaluuden – kenties hän tahtoi viekoitella Isabellan pois piispan turvista? Tämä oli tarkoin mietittävä seikka, sillä Qventin’in inho tuota miestä kohtaan oli yhtä suuri kuin hävyttömyys, jolla Hairaddin oli petollisuutensa tunnustanut; ja Qventinin oli mahdotonta toivoa, että mikään hanke, jossa tuolla konnalla olisi osansa, voisi päättyä kunniallisesti ja onnellisesti.

Nämät vaihtelevat mietteet vierivät Qventin’in mielessä sumupilvien tavoin, sekoittaen ja pimentäen sitä ihanaa kuvaa, jonka hänen mielikuvituksensa ensiksi oli luonut, ja sinä yönä uni ei tahtonut lähestyä hänen vuodettansa. Päivän koittaessa, jopa tuntia ennenkin, hän oli linnan puutarhassa, missä ei kukaan estänyt hänen pääsyään eikä oleskeluaan, ja lakissaan hänellä oli määräyksen mukaan niin loistava sinivalkoinen sulka kuin hän vain kiireessään oli voinut hankkia. Kahteen tuntiin ei kukaan näyttänyt huomaavan häntä; viimein hän kuuli harpun säveliä; heti sen jälkeen ikkuna avautui juuri sen pienen takaoven yläpuolella, josta Marthon oli päästänyt Hairaddin’in sisään, ja Isabella ilmaantui neitseellisessä ihanuudessaan, tervehti häntä puoleksi lempeästi, puoleksi ujosti, punastui, kun Durward vastasi tervehdykseen syvällä, merkitsevällä kumarruksella, sulki ikkunan ja katosi.

Valkeneva päivä ei tuonut sen enempää mukanaan. Kirjeen todellisuus oli kuitenkin nyt todistettu – nyt tuli vain odottaa mitä tämän jälkeen seuraisi; vaan siihen ei kaunis kirjoittaja ollut antanut minkäänlaista viittausta. Ei mikään vaara nyt kuitenkaan uhannut; kreivitär oli vahvassa linnassa, prinssin suojassa, jolla oli suuri maallinen valta sekä myös kunnioitusta herättävä hengellinen. Ihastuneella nuorella ritarilla ei nyt tällä kertaa ollut tilaisuutta tarjota apuaan; siinä kyllin, että hän oli valmiina täyttämään Isabellan käskyjä niin pian kun ne hänelle ilmoitettaisiin. Mutta kohtalo olikin päättänyt vaatia hänet tekoon pikemmin kuin hän aavistikaan.

Oli neljäs ilta sen jälkeen kun oli saavuttu Schönwald’iin, ja Qventin oli aamulla lähettänyt pois Ludvig kuninkaan hoviin toisenkin niistä miehistä, jotka olivat seuranneet heitä matkalla. Tämän lähettilään mukana hän oli lähettänyt kirjeitä enollensa sekä lordi Crawford’ille luopuen Ranskan palveluksesta, jota sekä kunnia että varovaisuus häneltä vaati, koska Hairaddin’ille annetut salakäskyt milt’ei olivat saattaneet hänet petollisiin pauloihin. Ja nyt kun hän taas meni levolle, liehuivat hänen ajatuksissaan kaikki ne ruusunpunaiset mielikuvitelmat, mitkä lähenevät nuorukaista, joka rakastaa hellästi ja luulee voittaneensa vastarakkautta.

Qventin’in unennäköihin alussa vaikuttivat samat onnelliset ajatukset, jotka nukahtaessa olivat olleet hänellä mielessä, mutta sitten ne saivat pelottavamman luonteen.

Hän oli kävelevinään Isabella kreivittären kanssa tyynen järven rannalla, semmoisen, jotka ovat Skotlannin laaksojen omituisimpia kaunistuksia. Hän puhui neidolle rakkaudestaan tietämättä mitään heidän välillään olevista esteistä. Isabella kuunnellessaan hymyili ja punastui – niinkuin Qventin’illä olikin syytä toivoa kirjeestä päättäen, joka sekä valvoessa että nukkuessa aina oli lähinnä hänen sydäntään. Mutta maisema äkkiä muuttui kesäisestä talviseksi, tyynestä myrskyiseksi; tuulet ja laineet kuohahtivat ja nousi semmoinen maininkien ja vihurien taistelu, ikäänkuin ilman ja veden haltijat kadehtien toisiansa olisivat ruvenneet kiistelemään pauhaavista valtakunnistaan. Paisuvat vedet näyttivät estävän heitä sekä eteenpäin että taaksepäin menemästä; yhä kiihtyvä rajuilma, joka heitteli heitä toisiaan vastaan, näytti myös tekevän paikalleen jäämisen mahdottomaksi; ja tästä uhkaavasta vaarasta nousseet rauhattomat tunteet herättivät hänet unesta.

Hän oli hereillä; mutta vaikka unennäkö oli haihtunut ja antanut sijaa todellisuudelle, niin melu, joka tuon unennäön luultavasti oli synnyttänyt, kuului yhä vielä Durward’in korvissa.

Ensi työkseen hän kavahti istualleen vuoteessaan ja kuunteli ihmetellen tuota pauhua, joka, jos se ilmaisi myrskyä, olisi voittanut hurjimmankin Grampian-vuoristossa ikänä raivonneen vihurin. Mutta hetken kuluttua olikin Durward jo käsittänyt, ettei tuo pauhu ollutkaan luonnonvoimien, vaan ihmisten vimman nostama.

Hän hyppäsi ylös vuoteeltaan ja katsahti ulos kamarinsa ikkunasta; mutta se antoi puutarhaan päin, ja sillä puolen oli kaikki rauhallista, vaikka ikkunan avattuaan hänen korviinsa kaikuvat huudot vielä selvemmin todistivat hänelle, että lukuisa ja rohkea vihollinen oli piirittänyt linnan ja yritti väkirynnäköllä päästä sisään. Kiireesti hän kokosi vaatteensa sekä aseensa ja puki ne ylleen niin joutuisasti kuin pimeys ja hämmästys vain suinkin sallivat. Juuri kun hän oli näissä toimissaan, herätti kolkutus kamarin ovelle hänen huomiotansa. Kun hän ei heti paikalla vastannut, temmattiin ovi, joka oli heikonlainen, väkisin auki, ja väkivallantekijä, jonka Durward murteestaan tunsi mustalaiseksi Hairaddin Maugrabin’iksi, riensi sisään. Pullosta, joka hänellä oli kädessä ja johon hän sytyttimellä koski, leimahti hämärä, punertava valkea; sen avulla hän sytytti lampun, minkä hän otti esiin poveltansa.

»Teidän tähdissä ennustettu kohtalonne», virkkoi hän painavalla äänellä Durward’ille tervehtimättä millään muulla tavalla, »riippuu nyt siitä, että te silmänräpäyksessä teette päätöksenne.»

»Koira!» vastasi Qventin. »Meidän ympärillämme riehuu kavaluus, ja missä kavaluutta on liikkeellä, siinä sinulla tietysti on osasi.»

»Te olette hullu!» sanoi Maugrabin. »Minä en koskaan ole pettänyt ketään muussa tarkoituksessa kuin hyötyäkseni siitä. Ja miksikä pettäisin teidät, koska teidän pelastuksenne on tuottava minulle enemmän etua kuin teidän surmanne? Kuunnelkaa toki silmänräpäyksen aika, jos se teille on mahdollista, järkisanaa, ennenkuin perikadon surmapasuna soittaa sen teidän korviinne. Lüttichiläiset ovat kapinassa – Wilhelm de la Marck joukkoineen johtaa heitä. – Jos täällä olisikin suojelusväkeä, niin he pääsisivät voitolle sekä ylivoimansa että vimmansa nojalla; mutta täällä ei ole suojelijoita juuri nimeksikään. Jos tahdotte pelastaa kreivittären sekä omat toiveenne, niin seuratkaa minua sen nimeen, joka lähetti teille kantasormuksen, johon kolme porttia oli piirretty!»

»Käy päälle!» sanoi Qventin kiireesti. »Hänen nimeensä uskallan heittäytyä vaikka mihin vaaraan!»

»Kunhan minä asian hoidan», sanoi mustalainen, »niin ei tässä tulekaan mitään vaaraa, jos vain te voitte pysytellä erillänne taistelusta, joka ei teitä liikuta. Sillä mitä se teihin koskee teurastaako piispa – siksihän häntä nimitetään – laumansa vai lauma paimenensa? – Hah, hah, hah! – Seuratkaa minua, mutta varovasti ja maltilla. Hillitkää rohkeuttanne ja luottakaa minun varovaisuuteeni – siten saan kiitollisuudenvelkani maksetuksi, ja te saatte kreivittären puolisoksenne. – Tulkaa jäljessäni!»

»Kyllä tulen», sanoi Qventin paljastaen miekkansa; »mutta samassa silmänräpäyksessä, kun huomaan vähimmänkin kavaluuden merkin, lentää pääsi kolmen kyynärän päähän rungostaan.»

Sanaakaan sen enempää virkkamatta mustalainen, nähdessään että Durward oli nyt täysissä aseissa ja varusteissa, juoksi portaita alas hänen edellään kierrellen kiireesti useampia syrjäkäytäviä myöten, kunnes he saapuivat pieneen puutarhaan. Tuskin mitään valoa näkyi sillä puolella, tuskin mitään melua kuului; mutta heti kun Qventin oli astunut ulos, niin pauhu linnan toisella puolella kiihtyi kymmenen vertaa kuuluvammaksi ja korvia särkevämmäksi, ja hän saattoi selittää eri sotahuudot: »Lüttich! Lüttich!» ja »Metsäkarju! Metsäkarju!» jotka kajahtivat ryntääjien suusta. Sitä vastoin ne piispan sotamiehet, jotka, vaikka rynnäkkö olikin niin äkkiarvaamaton ja vaikka heidän puolellaan oli niin vähän voimaa, olivat rientäneet suojelemaan muuria, huusivat: »Pyhä Neitsyt piispan avuksi!» Mutta heidän huutonsa oli paljoa heikompi ja heidän äänensä raukea, vapiseva.

Mutta vaikka Qventin olikin luonteeltaan sodanhaluinen, ei hän välittänyt nyt vähääkään taistelusta; hän ajatteli vain Isabella neidon kohtaloa, joka, niinkuin hänellä oli syytä pelätä, tulisi hirveäksi, jollei hänet saisi pelastetuksi tuon irstaan, armottoman rosvon käsistä, joka näytti nyt yrittävän murtaa linnan portteja. Durward taipui käyttämään mustalaisen apua samalla lailla kuin ihmiset toivottomassa sairaudessa eivät ylenkatso puoskarien ja poppamiesten määräämiä lääkkeitä. Hän seurasi Hairaddin’ia puutarhan läpi sillä päätöksellä, että hän käyttäisi häntä oppaanansa kunnes hän keksisi jonkun kavaluuden merkin, jolloin hän aikoi lävistää hänet miekallaan tai hakata häneltä pään poikki. Hairaddin näytti tietävän, että hänen henkensä riippui hiuskarvasta, sillä siitä hetkestä saakka, jolloin he olivat tulleet ulos, hän jätti kaikki totutut pila- ja kokkasanansa sikseen ja näytti vannoneen kerrankin käyttäytyvänsä nöyrästi, urhoollisesti ja toimekkaasti.

Heidän tultuaan sille ovelle, josta päästiin kreivittärien kamariin, antoi Hairaddin hiljaa merkin, ja silloin ilmaantui kaksi naista, päät käärittyinä sellaisiin mustiin silkkihuntuihin, joita Alankomaan naisilla silloin, niinkuin vielä nytkin, oli tapana käyttää. Qventin tarjosi käsivartensa toiselle heistä, joka tarttui siihen vapisevalla kiihkolla ja painoi sitä niin kovasti, että jos hän olisi ollut raskaampi, siitä olisi ollut haittaa paolle. Mustalainen, joka talutti toista naista, astui suoraan porttia kohti, josta päästiin linnankaivannolle, samalle paikalle mihin pieni ruuhi oli kiinnitetty, jolla Hairaddin kerran ennenkin oli Qventin’in nähden poistunut linnasta.

Heidän soutaessaan kaivannon poikki kuului rynnäkköjä riemuhuudoista, että linna juuri oli joutumaisillaan valloittajien käsiin; ja niin kamalalta tuntui tämä huuto Durward’in korvissa, että hän huusi: »Jollei kaikki vereni olisi auttamattomasti pyhitetty tämän nykyisen velvollisuuteni täyttämiseen, niin rientäisin takaisin muurille vieraanvaraista isäntäämme uskollisesti puolustamaan ja muutamien noiden roistojen ääntä vaientamaan, joiden kurkku soi kapinallisuutta ja rosvoamishalua!»

Neito, joka yhä piti kiinni hänen käsivarrestaan, painoi hänen näin puhuessaan sitä keveästi, ikäänkuin osoittaakseen, että hänellä oli suurempi oikeus hänen ritarilliseen apuunsa kuin Schönwald’in linnalla. Ja mustalainen mutisi niin kovaan että kyllä kuului: »No sepä vasta olisi kristityn hurjapäisyyttä, jos pyrkisi takaisin taisteluun, vaikka rakkaus ja onni molemmat vaativat pakoa. – Pois! pois! – niin kiireesti kuin suinkin! – Hevosia on meillä varalla tuossa pajukossa.»

»Eihän siellä ole enempää kuin kaksi hevosta», virkkoi Durward, joka näki ne kuun valossa.

»Ei ollut mahdollista hankkia useampia herättämättä epäluuloa – ja niissä on sitä paitsi kylliksi», vastasi mustalainen. »Ratsastakaa te Tongern’iin päin, ennenkuin tie käy vaaralliseksi. Marthon saa yhtyä meidän heimokuntamme naisten pariin, joiden kanssa hän on vanha tuttu. Hän onkin meidän kansan lapsi, ja oleskeli teidän kanssanne edistääksensä meidän etuamme, jos tilaisuutta siihen tarjoutuisi.»

»Marthon!» huudahti kreivitär katsahtaen toiseen huntupäiseen naiseen ja hämmästyksestä parahtaen; »eikö minun sukulaiseni olekaan mukana?»

»Ei kukaan muu kuin Marthon», virkkoi Hairaddin. »Suokaa tämä pieni petos anteeksi. En uskaltanut ryöstää molempia Croyen neitoja Ardenni-vuoriston Metsäkarjun kynsistä.»

»Konna!» sanoi Qventin vimmalla. »Mutta ei vielä ole – ei saa vielä olla liian myöhäistä – minä lähden takaisin neiti Hamelineä pelastamaan.»

»Hameline», kuiskasi neito rauhattomalla äänellä, »nojautuu tässä sinun käsivarteesi, kiittäen sinua pelastuksestaan.»

»Haa! Mitä tämä on?» huusi Qventin tempautuen irti neidon käsivarresta vähemmän kohteliaasti kuin mitä hän missä muussa tilaisuudessa tahansa olisi osoittanut halvimmallekaan naiselle. – »Onko Isabella neiti jätetty sinne! – Hyvästi sitten – hyvästi!»

Kun hän kääntyi rientääkseen takaisin linnaan, tarttui Hairaddin häneen. »Kuulkaa – kuulkaa toki – – te menette surman suuhun! Mitä varten, hiiden nimessä, te kannoitte sitten vanhemman neidon värejä hatussanne? En enää koskaan usko siniseen ja valkoiseen silkkiin. Mutta onhan tälläkin melkein yhtä suuri perintö – on kalliita kiviä sekä kultaa – onpa lisäksi jonkunlainen perintöoikeus kreivikuntaankin.»

Näin päästäen rinnastaan läähättäviä hajanaisia lauseita, mustalainen koetti pidättää Durward’ia, joka viimein tavoitti väkipuukkoansa päästäkseen irti.

»Vai on asian laita siten», sanoi Hairaddin päästäen hänet irti, »mene tiehesi sitten, ja piru – jos semmoista on olemassa – olkoon sinun seuralaisenasi!» Mutta skotlantilainen, niin pian kuin hän oli päässyt irti, kiiti tuulen nopeudella takaisin linnaan.

Hairaddin kääntyi sitten kreivitär Hamelinen puoleen, joka oli vaipunut maahan rauenneena häpeästä, pelosta sekä pettyneestä toivosta.

»Tässä on tapahtunut erehdys», sanoi mustalainen. »Nouskaa, korkeasukuinen neiti ja seuratkaa minua – kyllä minä teille ennen aamun koittoa hankin kohteliaamman aviomiehen kuin mitä tuo sileäleukainen poika on; ja jollei yksi riitä, niin saatte vaikka kaksikymmentä.»

Neiti Hameline oli yhtä tulinen tunteiltaan kuin turhamainen ja typerä älyltänsä. Niinkuin moni muukin ihminen suoriutui hän jokseenkin hyvin elämän tavallisista velvollisuuksista. Mutta tällaisena vaaran hetkenä hän oli kykenemätön ja saamaton; hän ei tehnyt mitään muuta kuin päästeli suustansa turhia valituksia ja haukkui Hairaddin’ia varkaaksi, orja-roistoksi, valehtelijaksi ja murhamieheksi.

»Sanokaa minua vain mustalaiseksi», mutisi hän närkästymättä, »ja sillä on kaikki kerrassaan sanottu.»

»Konna! Sanoithan, että tähdet olivat määränneet meidät aviopariksi, ja houkuttelit minua kirjoittamaan – voi minua kurjaa hullua!» huudahti onneton kreivitär.

»Ja tähdet olivatkin määränneet teidät aviopariksi», sanoi Hairaddin, »jos molemmin puolin olisitte olleet suostuvaiset. Mutta luuletteko te, että autuaat tähtisikermät voivat pakoittaa ketään naimaan vastoin tahtoansa? – Nuo teidän riivatut, kristityt kohteliaisuutenne sekä hullut nauhojen ja lahjojen annot ovat saattaneet minut erehdykseen – mutta nuoren herran mielestä vasikka on lehmää makeampi – siinä koko juttu. – Nouskaa nyt vaan ja seuratkaa minua – ja huomatkaa yksi asia: minä en siedä mitään itkemistä enkä pyörtymistä.»

»Minä en liikahda paikaltani», sanoi krevitär itsepäisesti.

»Niin totta kuin tähtitaivas on päämme yläpuolella», huusi Hairaddin, »te liikahdatte sittenkin. Minä vannon teille kaiken sen kautta, jota hupsut koskaan ovat pyhänä pitäneet, että te täällä olette tekemisissä miehen kanssa, joka ei pitkältä ajattelisi, ennenkuin hän riisuisi teidät paljaaksi, sitoisi puuhun ja jättäisi teidät siten oman onnenne nojaan!»

»Ei», sanoi Marthon käyden väliin, »älä pane pahaksi, mutta tälle neidolle ei saa tapahtua mitään väkivaltaa. On minullakin puukko niinkuin sinulla, ja minäkin osaan sitä käyttää. Hän on hyvänluontoinen nainen, vaikka hupsu. – Ja, te armollinen neiti, nouskaa nyt ja seuratkaa minua. – Tässä on tapahtunut erehdys; mutta onhan sekin toki jotain, kun henkenne on pelastunut. On niitä montakin tuossa linnassa, jotka uhraisivat kaiken maailman rikkauden, jos voisivat olla täällä, missä me nyt seisomme.»

Marthon’in puhuessa toi tuuli Schönwald’in linnasta heidän korviinsa huudon, jossa voitonriemu kajahteli sekaisin pelon ja tuskanparahdusten kanssa.

»Kuulkaapas tuota, armollinen neito!» sanoi Hairaddin, »ja olkaa kiitollinen, ettei teidän tarvitse soittaa kimakkaa äänipilliänne noissa soittajaisissa. Uskokaa vain minua, kyllä minä rehellisesti pidän huolen teistä, ja tähdet kyllä täyttävät lupauksensa, niin että te saatte kelpo puolison.»

Niinkuin metsäneläin, joka pelosta ja uupumuksesta on tullut voimattomaksi, heittäytyi kreivitär Hameline nyt oppaittensa johdettavaksi, ja salli vastustelematta viedä itsensä mitä tietä he tahtoivat.

Ja niin kovin hämmentynyt oli hänen päänsä ja hänen voimansa niin peräti lopussa, että molemmat arvoisat seuralaiset, jotka puoleksi taluttivat, puoleksi kantoivat häntä, saattoivat aivan hänen ymmärtämättänsä puhella keskenään.

»Minä sanoin aina tätä sinun hankettasi hullutukseksi», sanoi Marthon. »Jos olisit saattanut molemmat nuoret yhteen, kas silloin he olisivat olleet kiitollisuudenvelassa meille ja meillä olisi ollut jalansijaa heidän linnassaan. Mutta mitä etua kauniilla nuorukaisella olisi ollut tämmöisen vanhan hupakon naimisesta?»

»Rizpah», sanoi Hairaddin, »sinä olet antanut nimittää itseäsi kristityllä nimellä ja asuskellut näiden hullujen ihmisten teltoissa, niin että itsekin olet taipunut heidän hullutuksiinsa. Kuinka saatoin aavistaa, että tuo poika pitäisi niin suurta väliä muutamista vuosista sinne tai tänne, koska tämän avioliiton edut olivat niin silmäänpistävät? Ja tiedäthän itse, ettei tuota kainoa tyttöstä ikänä olisi saatu lausumaan niin suoria sanoja kuin tämän taipuisan kreivittären, joka nyt riippuu käsivarsiemme nojassa yhtä raskaana kuin villasäkki. Olinpa mielistynyt tuohon poikaan ja aioin tehdä hänelle ystäväntyön. Jos hän tämän vanhanpiian naisi, niin olisi hän onnen reessä; jos olisimme hänet saattaneet Isabellan kanssa yhteen, niin olisimme ärsyttäneet hänen niskaansa De la Marck’in, Burgundin, Ranskan – kaikki, jotka vaativat itselleen oikeuden määrätä tämän tyttösen kohtalon. Ja koska tämän hupakon rikkaus pääasiallisesti on kultana ja kalleina kivinä, niin olisimme mekin siitä saaneet osamme. Mutta jousen jänne on katkennut ja nuoli ei ole sattunut. Viekäämme tämä tässä Vilhelm Partasuulle. Nyt kun hän tapansa mukaan lienee jo täydessä humalassa, ei hän niin tarkoin eroittane vanhaa tai nuorta krevitärtä. Lähdetään, Rizpah – älä anna mielesi masentua. Kirkas Aldeboran-tähti on yhä vielä myötäinen Erämaan lapsille!»