Rakkauden kirous

Rakkauden kirous Kirjoittanut Sándor Petőfi

Suomentanut Antti Törneroos.

Uljas Barangó, mihinkä matkas kulkee?

Miksipä sotisopa raudallaan sun sulkee?

Miksi silmäs on sopaasi kiiltävämpi?

Katsantos miks on kalpaaskin terävämpi?

Pitk’ on kuljettava matka sankarilla,

Siksi rientää hän kuin koston vihurilla.

Tok’ ei kosto häntä, mutta lempi johtaa,

Siksi silmistänsä lemmen liekki hohtaa.

Kulta Barangóll’ on, kulta kaunokaisin,

Ildikó sen nimi, immist’ ihanaisin,

Taivaan kanteen posket verrata sen voinen,

Silmäns tähdet sammuttaa kuin aurinkoinen.

Lempi ääretön, se sankarimme voitti,

Naista kihlata hän kunnialla koitti.

Ildikó näin lausui: ”tulen vaimoks sulle,

Jos sa toivotusta kolme täytät mulle.

Taivaankaarta kappale sä saata mulle,

Vihkihameen siitä laitan ompelulle;

Tarhoist’ aamuruskon nouda ruususia,

Niillä päätä seppelöin ja rantehia.

Viimeksi jos mulle Otavan sa toisit,

Vaunuissa sen viedä vihille mun voisit:

Nää jos toivotukset mulle tahdot täyttää,

Tulet mieheksein, mun vaimokses saat näyttää.” –

Ildikó näin lausui korskealla suulla;

Barangó ne lauseet tuskin ehti kuulla,

Kun jo ratsullansa matkahan hän syöksi.

Vesikaarta kappaleen toi ensi työksi.

Sitten tunkeise hän aamuruskon tarhaan,

Matka tämäkään ei mennyt hältä harhaan;

Ruusut sieltä sai hän, vaikka vaivaa koittaa

Monta sai hän – kaikki urhous voi voittaa.

Otava viel’ ottaa jäi nyt toimeksensa.

Päälleen siis hän puki parhaat asehensa;

Sovull’ ellei saisi vaunuja, joit’ tahtoi,

Käsin miekoitetuin valloittaa ne mahtoi. –

Kummitusten maass’ on paljo rikkautta,

Vertaist’ Otavan ei löydy kalleutta;

Pedot julmat kaitsivat sen aartehita,

Harillansa kynnet, ammollansa kita.

Barangó nyt saapui, vaunujakin anoi;

Tuskin pyynnöstään hän ensi sanat sanoi,

Hänehen kun kaikki pedot vartioivat

Raivokkaasti kiinni hyökkäävät min voivat.

Vuoden Barangólle taistelua kesti,

Kunnes vartiat hän kaatoi verisesti,

Kunnes uljuus hälle suuren voiton sääsi,

Jonka saadess’ itse kuolost’ tuskin pääsi.

Sitten siell’ ei hällä ollut muuta tointa,

Hepoa vaan neljä otti mainiointa

Tallist’ Otavan, ne valjasti hän sitten

Kiirein tähtivaunuin eteen kallihitten.

Käteensä hän ohjakset sai timantista,

Toisehen taas ruoskan tähtisätehistä;

Ratsuns’, sidottuna kutsilautaan, juoksi,

Kiireest’ ajoi sitten kultansa hän luoksi.

Mi lie sillä aikaa työnä kullallansa?

Mietti Barangó: mua vartoo huolissansa.

Barangó näin mietti: ”Ildikó, mun kulta,

Murhe älköhön sydäntä syökö sulta! –

Älköön sua purko käärme kaipauksen,

Kun mä saavun, sull’ on loppu odotuksen;

Luokses lähenen jo kauniiss’ Otavassa,

Omaksein kun saan sun, olen onnelassa.”

Ildikósi ällös surko kaipausta,

Sylissä hän toisen saa kyll’ lohdutusta,

Miehens’ sylissä hän lapsosensa kanssa,

Sua tuskin muistain, etsii onneansa. –

Sanans’ Ildikó on aikaa unhottanut,

Käden, lemmen, sen on Keve saavuttanut.

Keven puolehen sun autuutesi kääntyi,

Jota kaivatessa sielus melkein nääntyi.

Keven sylissä nyt Ildikó on juuri,

Toistens’ suutelussa autuus heill’ on suuri;

Sankar Barangó, tään riemun nähdessänsä,

Seisoo jäykkän’, äänt’ ei pääse kieleltänsä.

Viimein kun hän tointuu tuskistansa jällen,

Rinta laajenee ja kosto muistuu hällen,

Viha hurja syttyy palavahan aivoon;

Vetää miekkans’, astuu liki, joutuu raivoon.

Selkänsä ne kaksi tunsi värisevän,

Sankarin kun näkivät näin lähenevän,

Rinnoilt’ toistens’ äkkiään he kavahtavat,

Julman vihan eestä väistää koettavat.

Barangó hän silloin kalpansa pois heittää,

Tuskans’ suuren naurulla hän koittaa peittää.

”Ette ansaitse,” hän lausuu ”kätten’ alla

Kaatua ja siten kuolla kunnialla.

Pistää ei saa kärki uljaan, kelpo kalvan

Rintaa sanan-syöjän vaimon, miehen halvan.

Mutta kirouksen kaiken, maa mink’ kantaa,

Jumala jos kuulee mua, teille antaa.

Elämänne olkoon kuolematon aivan,

Jotta kärsiä te saatte ikivaivan.

Eläkäätte, kunnes pyrstötähti entää,

Johon sattuissaan maa kappaleiksi lentää.

Kiveksi nyt kumpainenkin muuttukaatte,

Ikuisen ett’ tuskan tuntea te saatte.

Poveas kuin nyt, mies petturi ja kurja,

Polttakohon liekki ikuinen ja hurja.

Uskoton sä vaimo, kyynel katumuksen

Juoskoon sulta, kunnes maa saa kadotuksen.

Virtaan, joka alkuns’ saapi silmistäsi, –

Kyyneltesi virtaan kuolkoon sikiäsi!

Kuolematon olkoon munkin elämäni,

Tuskaanne saan sitten nauraa mielessäni!”

Barangó näin päätti julman kirouksen.

Jumala sen kuuli, täytti rukouksen.

Viekas Ildikó ja Keve kavaltaja

Kallioksi muuttui; tulen oksentaja

Kevest’ tuli, joka tulta rinnastansa

Lakkaamatta syöksee, ähkyin tuskissansa.

Kalliosta, joka syntyi Ildikósta,

Kaksoislähde alkoi lakkaamatta juosta,

Lapsi pienoselle se tuli surman suuksi,

Mutta herra laaksoon lapsen muutti puuksi.

Barangó kuin ukkonen, käy myrskysäällä

Synkkän’ aina näiden kahden vuoren päällä.

Keven huoatessa Ildikó kun rauhaa

Itkee, hirveästi Barangó taas pauhaa.

Lähde: Petőfi, Sándor 1892: Runoja: ynnä Petöfin elämäkerta. Suomentanut Severi Nyman. Werner Söderström, Porvoo.