Rakkaus (Reuter)

Rakkaus (Suomennos). Kirjoittanut O. M. Reuter

Tuolta olivat he sen löytäneet, lapsen, kuolleena.

Epätoivoisessa tuskassa, huojuvan rukiin piiloittamana, sarka kovana vuoteenansa, oli hän sen synnyttänyt.

Tuolta olivat he sen löytäneet, tyttären, kuolleena.

Hengettä oli se tullut maailmaan. Synnyttäjän kalvava häpeä oli sen tappanut.

Senkaltaisesta lapsenmurhasta ei ole laissa määrätty rangaistusta.

Jo oli pelto täynnä, kuhilaita, mutta sarka, mistä pieni ruumis löydettiin, oli edelleen leikkaamattomana.

Isä ja äiti eivät olleet voineet sitä leikata. Kirous lepäsi siinä viljassa, niissä kasveissa, sanoivat he.

Näin oli jo kulunut kuukausi. Ja saran huojuva ruis todisti päivästä päivään tyttären syyllisyyttä ja häpeätä.

Mutta tytön veri lauloi vielä suuren synnin makeudesta lauluja. Eikä hän voinut unohtaa sitä, jonka kanssa hän oli juonut juoman. Unissansa sulki hän aina vielä kätensä hänen kaulansa ympäri.

Mutta aamulla herättyänsä ja mentyänsä ulos, näki hän huojuvan rukiin, joka todisti hänen syyllisyytensä ja häpeänsä.

Silloin hän juoksi korkealle vuorelle, jolta hän voi katsella kauvaksi, etäälle yli meren, kuohuvan meren, jonka aallot olivat vieneet hänet pois ja kentiesi anastaneetkin, kuten saaliinsa, koska hän ei jo palannut. Koskevasti huutaen, kyynelten kastaessa hänen kalpeita poskiansa, lausui hän hänen nimensä.

Näin huusi hän vuorella joka päivä.

Mutta eräänä päivänä, kun tyttären tuskanhuuto jälleen kaikui vuorelta, seisoivat hänen isänsä ja äitinsä tuvan ovella. He katselivat kylpien kyyneleissä toisiinsa.

”Tämä koskee sydämeen”, sanoi äiti.

”Niin”, lausui isä, ”tule äiti, leikatkaamme rukiit saralta”.

Lähde: Työmies 17.12.1900.