Rauhattomuus

Rauhattomuus. Kirjoittanut Viktor Rydberg

Purjeet auki! Orjain maasta,

missä itse orjiks jäämme,

pois nyt, veikot, – täyttä tuumaa –

aavan meren vapauteen!

Pilvillä on taivas laasta,

hurja rauhattomuus päämme,

jot’ ei elon helle huumaa,

ulapat sai kyntääkseen.

Kenpä kysyis matkan suuntaa?

Keula kääntyy myrskyn myötä

itään, länteen, määrää vailla,

iloon aaltoin karkelon –

pohjaan, jonka palo puuntaa,

loistain Huippuvuorten yötä,

etelään, min suvimailla

palvoo papit auringon.

Purjeet auki, vaikka näämme,

Kuinka tummuu ilman pielet,

välkkyy tulta taivaanrannat,

yö ne mustaan verhoon luo!

Aaltoin liekkuun lähtekäämme!

Täyttyy purjeet, hehkuu mielet!

Suotta lännenleyhkän annat:

hornan myrsky, Herra, suo!

Tähdet pois ja viitat teiden!

Telmiessä aaltoin raisuin

onnen ohjiin jääköön ruori

kesken öisen terhenvyön.

Paisu, purje, kuni neiden

valkorinta uhkuu paisuin,

milloin kaipuun hehku nuori

syttyy liekkiin tenhoss’ yön!

Miehistöss’ soi kaikki kielet. –

Tääll’ on tuulten kokoon tuomat

myrskynhylyt, joilta hoivat

riistetyt on toiveiden!

Totuudessaan uhkamielet!

Synkät henget, pilven kuomat,

jotka salamoida voivat

yöstä mielen usvaisen!

Arki onsi – pohjaa vailla!

Rauhan rajoissa on vankeus!

Elo viiniä, mi huimaa,

saa vain kuolo kaimanaan.

Myrskyss’ yhtyy ihmeen lailla

luonnon kaihoon mielen ankeus,

sopusointu tuo saa tuimaa

sielunvaivaa vapaumaan.

Kauas yli myrskyn lentää

sielun kaipuu; pettyin varhain,

tähtein vilinään se kiiri,

päästäkseen jo lepohon,

oi, tuo sama kiihko entää

kautta kaikkein tähtitarhain,

vankila on taivaan piiri,

äärettömyys ahdas on.

Sama rauhattomuus lässä,

minne käymme, minne saamme,

sama kalmankelmeys, sairaus,

minne aatos kääntyykään!

Niinpä tallatkaamme tässä

vihdoin otsaa vanhan maamme,

mihin ihmisjalan hairaus

viel’ ei tehnyt jälkeään!

Missä pohjanpalonpeikko

viuhtoo siipein räpylöitä,

navan Louhi, jok’ ei säästä

mailmaa kuolinpaarillaan –

miss’ ei syki suoni heikko

silmä ei nää luomistöitä,

ihmisään’ ei irti päästä

kajahdusta kahleistaan.

Sissi-veikko, naurat rajuun,

hurjaan kuni huuhkain huhuu,

puistat päätäs kiharaista

unten harhain painamaa.

Mykän lausees mielen tajuun,

katsees synkkä vaiti puhuu:

»rypälettä et sä maista,

joka tuskaas vaimentaa.»

Rypäleistä sait jo tiedot,

parhaatkin nyt halvoiks arvaat;

etsit kiihkeimmät, joit’ ikään

toi Gehennan kulomaa,

mehut Eedenin joit miedot,

nielit ristin kalkit karvaat –

mikään rypäle, ei mikään

voi sun tuskaas virvoittaa.

Untenmailman ihailussa

veres annoit innoin nuorin,

epäilit, koit esineihin

järjen tutkaint’ teroittaa.

Uskoit, rukoilit sa, kussa

doomiin hymis laulut kuorin –

et sä ryhdy rypäleihin,

jotka tuskaas vaimentaa.

Navan luo kun veikot päätyy,

valkaman on laiva saava:

onnenkauppa avaa teitä,

miss’ on tietos tehoton.

Siellä hurjat aatteet jäätyy,

siellä hyytyy rinnan laava:

oi! sen hehku vaivaa meitä,

ylhä rauha jäinen on!

Pystyyn jäämme käteen kalpa,

jähmetymme otsass’ uhma,

kuin jos tähtein tuike nurja

takamoks ois omiaan.

Hyvästi nyt, luonto halpa,

hyvää yötä, mailma tuhma,

meri, maa ja taivas kurja –

niin nyt kuolo tulkoon vaan!

Kun niin laivaa tyrskyteihin

ahnas kauppi ohjaa vaivoin,

pilkoin ruumiitamme silloin

suuntaneula osottaa,

patsaisiimme jäätyneihin,

todistajiin eessä taivoin

kiihkon, jok’ ei täyty milloin,

kaipuun, jok’ ei määrään saa.

Lähde: Rydberg, Viktor 1906: Valikoima runoelmia. Suomeksi toimitti Valter Juva. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.