Rauhattomuus

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Rauhattomuus.

Kirjoittanut Viktor Rydberg


Purjeet auki! Orjain maasta,
missä itse orjiks jäämme,
pois nyt, veikot, – täyttä tuumaa –
aavan meren vapauteen!
Pilvillä on taivas laasta,
hurja rauhattomuus päämme,
jot’ ei elon helle huumaa,
ulapat sai kyntääkseen.
Kenpä kysyis matkan suuntaa?
Keula kääntyy myrskyn myötä
itään, länteen, määrää vailla,
iloon aaltoin karkelon –
pohjaan, jonka palo puuntaa,
loistain Huippuvuorten yötä,
etelään, min suvimailla
palvoo papit auringon.
Purjeet auki, vaikka näämme,
Kuinka tummuu ilman pielet,
välkkyy tulta taivaanrannat,
yö ne mustaan verhoon luo!
Aaltoin liekkuun lähtekäämme!
Täyttyy purjeet, hehkuu mielet!
Suotta lännenleyhkän annat:
hornan myrsky, Herra, suo!
Tähdet pois ja viitat teiden!
Telmiessä aaltoin raisuin
onnen ohjiin jääköön ruori
kesken öisen terhenvyön.
Paisu, purje, kuni neiden
valkorinta uhkuu paisuin,
milloin kaipuun hehku nuori
syttyy liekkiin tenhoss’ yön!
Miehistöss’ soi kaikki kielet. –
Tääll’ on tuulten kokoon tuomat
myrskynhylyt, joilta hoivat
riistetyt on toiveiden!
Totuudessaan uhkamielet!
Synkät henget, pilven kuomat,
jotka salamoida voivat
yöstä mielen usvaisen!
Arki onsi – pohjaa vailla!
Rauhan rajoissa on vankeus!
Elo viiniä, mi huimaa,
saa vain kuolo kaimanaan.
Myrskyss’ yhtyy ihmeen lailla
luonnon kaihoon mielen ankeus,
sopusointu tuo saa tuimaa
sielunvaivaa vapaumaan.
Kauas yli myrskyn lentää
sielun kaipuu; pettyin varhain,
tähtein vilinään se kiiri,
päästäkseen jo lepohon,
oi, tuo sama kiihko entää
kautta kaikkein tähtitarhain,
vankila on taivaan piiri,
äärettömyys ahdas on.
Sama rauhattomuus lässä,
minne käymme, minne saamme,
sama kalmankelmeys, sairaus,
minne aatos kääntyykään!
Niinpä tallatkaamme tässä
vihdoin otsaa vanhan maamme,
mihin ihmisjalan hairaus
viel’ ei tehnyt jälkeään!
Missä pohjanpalonpeikko
viuhtoo siipein räpylöitä,
navan Louhi, jok’ ei säästä
mailmaa kuolinpaarillaan –
miss’ ei syki suoni heikko
silmä ei nää luomistöitä,
ihmisään’ ei irti päästä
kajahdusta kahleistaan.
Sissi-veikko, naurat rajuun,
hurjaan kuni huuhkain huhuu,
puistat päätäs kiharaista
unten harhain painamaa.
Mykän lausees mielen tajuun,
katsees synkkä vaiti puhuu:
»rypälettä et sä maista,
joka tuskaas vaimentaa.»
Rypäleistä sait jo tiedot,
parhaatkin nyt halvoiks arvaat;
etsit kiihkeimmät, joit’ ikään
toi Gehennan kulomaa,
mehut Eedenin joit miedot,
nielit ristin kalkit karvaat –
mikään rypäle, ei mikään
voi sun tuskaas virvoittaa.
Untenmailman ihailussa
veres annoit innoin nuorin,
epäilit, koit esineihin
järjen tutkaint’ teroittaa.
Uskoit, rukoilit sa, kussa
doomiin hymis laulut kuorin –
et sä ryhdy rypäleihin,
jotka tuskaas vaimentaa.
Navan luo kun veikot päätyy,
valkaman on laiva saava:
onnenkauppa avaa teitä,
miss’ on tietos tehoton.
Siellä hurjat aatteet jäätyy,
siellä hyytyy rinnan laava:
oi! sen hehku vaivaa meitä,
ylhä rauha jäinen on!
Pystyyn jäämme käteen kalpa,
jähmetymme otsass’ uhma,
kuin jos tähtein tuike nurja
takamoks ois omiaan.
Hyvästi nyt, luonto halpa,
hyvää yötä, mailma tuhma,
meri, maa ja taivas kurja –
niin nyt kuolo tulkoon vaan!
Kun niin laivaa tyrskyteihin
ahnas kauppi ohjaa vaivoin,
pilkoin ruumiitamme silloin
suuntaneula osottaa,
patsaisiimme jäätyneihin,
todistajiin eessä taivoin
kiihkon, jok’ ei täyty milloin,
kaipuun, jok’ ei määrään saa.


Lähde: Rydberg, Viktor 1906: Valikoima runoelmia. Suomeksi toimitti Valter Juva. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.