Raukat Naiset rahattomat, Raha Naiset naitteleepi

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Raukat Naiset rahattomat, Raha Naiset naitteleepi.

Kirjoittanut Elias Lönnrot


Näinpä ennen neito laulo,
Punaposki puollotteli,
Sirkotteli sinisilmä,
Musta kulma tuikutteli,
Laulo laakson onsilossa,
Voivotteli vuoren alla,
Puitten varjossa valitti:
”Aivan onneton olenki,
Aivan onneton osaton,
Luotu itkemään iäti,
Ajan kaiken kaipaamahan.
Kihlataan kylältä neijot,
Naijaan naiset naapurista,
Minua ei millonkana.
Yhä ylkiä tuleepi,
Suvi-kauen sulhasia,
Käypi kymmenen kylällä,
Käyvät kaarten kartanoa,
Kotiani kierrätellen,
Kihlojansa kiiättävät –
Mikä liekkään miesten mieli,
Miksi nähnevät minua?
Totta muita mustemmaksi,
Kalpeemmaksi kahtonevat?
Emmä liene muita mustin,
Enkä kaikkia katalin;
Pesen pääni päivän tullen,
Pesen kasvoni kahesti,
Kastet-veellä kaunistelu,
Hiukseni, hilpiästi,
Paneskellen palmikolle,
Sion silkkirihmaisilla,
Puna-nauhoilla punoilen.
Mikä liekkään mieli miesten,
Mieli poikajen poloisten?
Eikö tienne tekiäksi,
Talon töihin taipuvaksi,
Tahi oikein osaavaksi?
Taivunpa ma talon töihin,
Olen kaiketi osaava;
Viikkoa en viivyttele,
Arvelussa askeleita,
Mennessä mehin tahansa.
Isäni mä katon karjan,
Talvi-kauen taitavasti;
Väen rustajan rualle,
Panen syömään palkollisen;
Niitän heinät hempiästi,
Korret korvesta kokoan;
Vehnämaiksi, keot vierrän
Polttelen potakkamaiksi;
Laittelen myös laavun langan,
Kehrään rihman kelpaavaisen,
Kuon kankaan kaunihimman,
Sinisen ja punasenki,
Kuon kullan karvaisenki.”
Niinpä äänsi Äiti, ennen,
Varottelit, Vanhempani!
”Kehrää, kehrää, kaunoseni!
Kuo, kuo, kultaseni!
Väännättele värttinääsi,
Suikauttele sukkulaasi,
Aina pirtoja pitele,
Aina asu kangaspuissa.
Et sä turhaan työtä tehne,
Väännätelle värttinääsi,
Suotta pirtoja pielle,
Sukkulaista suikautelle;
Saatpa sulhaisen sorian,
Kaupunnista kaunihimman,
Jollen kohta joutusasti,
Vihki vaatteet valmistanet!”
Aivan niin olenki saanut,
Niinpä kävikin käsiini,
Niinpä onneni osasi:
Sain ma sulhasen sorian,
Tuli ylkä ylimmäinen,
Jollen kuon kankahia,
Vihkivaatteet varsin sievät:
Mull’ on Suru sulhasena,
Murhe muuna ystävänä,
Kova Onni kumppanina,
Itku, Ylkänä, ikuinen;
Se mun aina aamusilla
Herättääpi, herkkuisesti
Suuta mulle suikkaellen;
Senpä kanssa päivät päätän,
Illat kultaset kulutan;
Se, se, viereeni viruupi
Yötiseksi ystäväksi,
Vielä yölläkin unissa
Se on aina silmissäni.”
Neito kurjan kuherruksen,
Valituksen vaikeimman,
Kuuli kultanen Käkönen,
Kuusen oksalla oleva.
Kukahti sanan samassa,
Kulta-lintu kuusosesta:
”Et sä ole muita mustin,
Muita kalpeempi kanoja,
Jotta jäisit sulhasetta,
Yksin oisit ystävättä.
Tiietään sä tekiäksi,
Osaavaksi arvellahan;
Vaan oot vaivanen, varaton,
Raukka, rahaton, isäsi,
Veljesi velan alaset,
Kovin köyhä koti sulla. –
Kulta sulhaset kokoopi,
Hopia hyvimmät miehet,
Raha miehet rakkahimmat.” –
Kukahtipa toisen kerran
Kultalintu kuusosesta,
Vielä kerran kolmannenki
Kukkui suusta kultasesta;
Kulta maahan kumpuaapi,
Hopia putoopi puusta,
Vaski-rahat raskuttaapi.
Neito kultia kokoopi,
Hopehia helmat täysi,
Kanto kultia kotiinsa,
Hopehia huoneeseensa,
Vaski-rahoja varaksi; –
Saipa sa’an Sulhasia,
Tuli Ylkiä tuhansin. –


Lähde: Oulun Viikko-Sanomia 3.11.1832.