Rautakorko: Kahdeskolmatta luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Yhdeskolmatta luku Kahdeskolmatta luku.
Chicagon kommuuni.
Kirjoittanut Jack London
Kolmaskolmatta luku


Provokaattoreina me emme ainoastaan joutuneet paljon matkustelemaan, vaan sen lisäksi meidän toimemme saattoi meidät usein kosketuksiin työläisten sekä tovereitten, kumouksellisten kanssa. Siten me olimme kahdessa leirissä yht’aikaa, näennäisesti palvellen Rautakorkoa, mutta salaa tehden kaiken voitavamme aatteen hyväksi. Meitä oli paljon oligarkian salapoliisilaitoksen kaikissa osastoissa, ja monista seulomisista ja uudelleenjärjestämisistä huolimatta meitä ei ole koskaan saatu täydellisesti kitketyksi tuosta hyvinjärjestetystä laitoksesta.

Ernest oli tehnyt laajoja suunnitelmia ensimmäistä kapinaa varten, ja sen oli määrä alkaa aikaisin keväällä 1918. Syksyllä 1917 me emme vielä olleet valmiit; paljon oli vielä tekemättä, ja kun se sitten puhkesikin ennen aikojaan, niin se ei tietystikään voinut onnistua. Suunnitelma laadittiin olojen pakosta tavattoman mutkikas, minkä tähden jokainen ennenaikainen hälyytys saattoi tuhota koko hankkeen. Tämän Rautakorko oivalsi ja ryhtyi sen varalta kutomaan juoniaan.

Me olimme suunnitelleet ensimmäisen iskumme oligarkian hermostoa vastaan. Mutta oligarkit muistivat suurlakkoa ja olivat turvanneet itsensä sähköttäjäin petollisuutta vastaan, pystyttämällä asemia langatonta sähköttämistä varten, joita asemia palkkasoturisto hoiti ja vallitsi. Me puolestamme olimme päättäneet mennä vieläkin pitemmälle. Kun merkki oli annettu maan kaikista piilopaikoista ja kaupungeista ja kylistä ja kasarmeista, toverien piti hyökätä esille ja räjähdyttää ilmaan kaikki langattomat sähkösanoma-asemat. Siten Rautakorko voitaisiin paiskata maahan heti ensiheitolla, ja joutuisi se vallan avuttomana meidän käsiimme.

Samalla hetkellä toisten toverien oli määrä räjähdyttää ilmaan sillat ja tunnelit sekä keskeyttää liikenne kaikilla rautateillä. Ja edelleen toisten toveriryhmien oli merkin saatuaan vangittava palkkasoturiston ja poliisin upseerit sekä etevimmät oligarkit ja sellaiset, jotka olivat hallinnollisissa viroissa. Siten tulisi vihollinen kadottamaan johtajansa paikallisissa taisteluissa, jollaisia olisi kaikkialla maassa käytävä.

Monta asiaa tulisi tapahtumaan samaan aikaan kuin sovittu merkki olisi annettu. Kanadalaiset ja meksikolaiset patriootit, jotka olivat paljon voimakkaammat kuin Rautakorko osasi aavistaakaan, tulisivat noudattamaan meidän menettelytapaamme. Naistovereitten toimeksi oli annettu meidän salaisissa kirjapainoissamme painettujen julistusten ripustaminen julkisille paikoille. Niiden tovereitten, jotka olivat korkeammissa asemissa Rautakoron palveluksessa, oli määrä koettaa saada aikaan hämminkiä ja vallattomuutta kaikkialla, varsinkin virastoissa. Palkkasoturiston keskuudessa oli tuhansia meidän tovereitamme. Heidän tehtäväkseen oli määrätty varastohuoneitten räjähdyttäminen ja koko sotakoneiston arimpien paikkojen hätyyttäminen. Palkkasoturiston ja työväenkastien kaupungeissa oli suunniteltu toimeenpantavaksi samanlaisia häiriöitä.

Sanalla sanoen, tarkoitus oli antaa äkillinen, suunnattoman voimakas, huumaava isku. Ennenkuin herpaantunut Rautakorko ennättäisi tointua, olisivat sen päivät luetut. Tämä yritys merkitsi kamaloita aikoja ja suurta verenvuodatusta, mutta kukapa kumousmies sellaisista seikoista välittäisi. Sitäpaitsi meidän suunnitelmiemme toteuttaminen suurelta osalta riippui järjestymättömästä rahvaasta. Tämä väki oli päästettävä irroilleen ja suunnattava herrojen palatseja ja kaupunkeja vastaan. Omaisuuden enempää kuin ihmishenkienkään hävittämisestä ei ollut välitettävä. Antaa kadotuksen pedon kiljua sekä palkkasoturien ja poliisien teurastaa. Kiljuisi se peto joka tapauksessa, ja poliisit ja sotamiehet surmaisivat joka tapauksessa. Se merkitsisi vain, että erinäiset meille vaaralliset voimat tuhoisivat toinen toisensa. Sill’aikaa me tekisimme omaa työtämme häiritsemättä ja ottaisimme haltuumme yhteiskuntakoneiston.

Sellainen oli meidän suunnitelmamme, jonka jokainen yksityiskohta täytyi salaa sommitella ja saattaa yhä useampain toverien tietoon sitä mukaa kuin määräpäivä lähestyi, tuo vaaran polttopiste. Mutta se päivä jäi tulematta. Urkkijoittensa avulla Rautakoron onnistui vainuta savua, ja oitis se valmistautui antamaan meille uuden verisen opetuksen. Chicago valittiin siksi paikaksi, missä tämä opetus tultaisiin meille antamaan, ja perinpohjaiseksi se muodostuikin.

Chicago oli tähän tarkoitukseen kaikista sopivin – Chicago, joka jo entuudestaan oli verinen kaupunki ja tuli nyt uudestaan ansaitsemaan maineensa. Siellä kumouksellinen henki oli hyvin voimakas. Siksi monta katkeraa lakkoa oli siellä kapitalismin aikoina kukistettu, että työläiset eivät olleet vielä ennättäneet unohtaa ja antaa anteeksi niitä kaikkia. Vieläpä kaupungin työväenkastitkin olivat ilmikapinassa. Liian monta päätä oli murskattu aikaisemmissa lakoissa. Ja muuttuneista hyvistä olosuhteistaan huolimatta heidän vihansa yläluokkaa kohtaan ei ollut väljähtynyt. Tämä kapinallinen henki tarttui palkkasoturistoonkin, josta varsinkin kolme rykmenttiä oli valmiina yhtymään meihin.

Chicago[1] oli aina ollut työn ja pääoman välisten taisteluitten myrskykeskusta, katutaistelujen ja murhien kaupunki, luokkatietoisine kapitalisti- ja työväenjärjestöineen. Siellä ennenaikaan yksin kansakoulunopettajattarillakin oli oma ammattiyhdistyksensä, ruukinkantajain ja tiilenlatojain ammattiyhdistysten veljesjärjestönä American Federation of Labor-liitossa. Ja Chicagosta tuli ennen aikojaan puhjenneen ensimmäisen kapinan myrskykeskus.

Rautakorko yllytti kamppailuun. Koko väestöä, suositut työväenkastit siihen luettuina, kohdeltiin hävyttömästi. Lupauksia ja sitoumuksia rikottiin, ja pienimmistäkin rikkomuksista tuomittiin ankaroihin rangaistuksiin. Kadotuksen kansa herätettiin horrostilastaan kiusaamalla. Rautakorko aikoi panna pedon kiljumaan. Ja tästä kaikesta huolimatta Rautakorko näytti olevan täydellisesti välinpitämätön kaikista varokeinoista Chicagossa. Järjestyskuria höllennettiin niissä palkkasoturijoukoissa, jotka jäivät Chicagoon, minkä lisäksi monta rykmenttiä lähetettiin sieltä muihin osiin maata.

Pitkää aikaa ei tarvittu tämän ohjelman suorittamiseen – ainoastaan moniaita viikkoja. Me kumoukselliset saimme näitä uutisia epämääräisinä huhuina, joita riittävän varmuuden puutteessa oli mahdoton tarkalleen ymmärtää. Me arvelimme, että se oli ilman ennakkovalmistuksia puhjennut kumouksen liekki, joka vaatisi meidän puoleltamme perinpohjaista tukahduttamista. Me emme voineet aavistaakaan, että se oli harkiten valmistettu – ja niin salaperäisesti sitä oli valmistettu Rautakoron sisäisimmissä piireissä, ettemme olleet saaneet siitä mitään vihiä. Vastakapina oli taitavasti suunniteltu ja pantu erinomaisen hyvin toimeen. Olin New Yorkissa, kun sain käskyn heti lähteä Chicagoon. Mies, joka antoi minulle tämän käskyn, oli oligarkki, sen saatoin kuulla hänen puheestaan, vaikka en tietänytkään hänen nimeään enkä nähnyt hänen kasvojaan. Hänen minulle antamansa ohjeet olivat siksi selviä, että niistä ei voinut erehtyä. Selvästi saattoi lukea rivien välistä, että meidän salaliittomme oli saatu ilmi ja että vihollinen vuorostaan oli kaivanut maan meidän jalkaimme alta. Ruutipanos oli valmiina räjähdytettävaksi, ja lukemattomat Rautakoron asiamiehet, minä niihin luettuina, olivat jo perillä tai par’aikaa saapuivat sytyttämään ruutia. Minä imartelen itseäni sillä, että voin hillitä mieleni tuon oligarkin terävän silmän tarkastuksen alaisena ollessani, mutta sydämeni sykki rajusti. Minun teki mieleni kiljaisten hypähtää kiinni hänen kurkkuunsa paljain käsin, ennenkuin hän oli ennättänyt antaa minulle kaikki ohjeet.

Päästyäni hänen näkyvistään mietin, miten paljon minulla on aikaa jäljellä. Minun oli otettava tarkka vaari minuuteista, jos mieli tavata joku meikäläisten paikallisjohtaja ennen junan lähtöä. Varoen, ettei kukaan seuraisi jälkiäni, lähdin rientämään Emergency Hospitalia kohti. Onni suosi minua, ja oitis sain pääsyn toveri Galvinin, laitoksen ylilääkärin, luo. Aloin kiireessä ladella hänelle tietojani, mutta hän keskeytti minut.

»Minä tiedän sen jo», hän sanoi tyynesti, vaikkakin hänen irlantilaissilmänsä hehkuivat. »Minä tiesin, mitä varten te tulette. Sain siitä tiedon viisitoista minuuttia sitten ja olen jo ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin. Täällä tullaan tekemään kaikki rauhan ylläpitämiseksi. Chicago täytyy uhrata, mutta ainoastaan Chicago.»

»Oletteko koettanut saada sanaa Chicagoon?» minä kysyin. Hän pudisti päätään. »Sähköyhteyttä ei ole olemassa. Chicago on suljettu muun maailman yhteydestä. Siellä tulee olemaan helvetti.»

Hän pysähtyi hetkeksi, ja minä näin hänen valkoisten käsiensä puristuvan nyrkiksi. Sitten hän huudahti:

»Jumal’avita! Toivoisinpa nyt olevani sinne menossa!»

»On mahdollisuus vielä ehkäistä se», sanoin, »jollei mitään tapahdu junalle ja minä saavun ajoissa perille. Tai jos joku toinen salapoliisilaitoksen palveluksessa olevista tovereista, joka tietää tämän salaisuuden, pääsee perille ajoissa.»

»Tällä kertaa teidät, leirin sisäpuolella olijat, tavattiin torkkumasta», sanoi hän.

Minä nyökäytin nöyrästi päätäni.

»Se oli hyvin salaista», vastasin. »Ainoastaan sisimmäisten piirien päälliköt ovat voineet siitä tietää ennen tätä päivää. Jospa Ernest olisi täällä. Mutta ehkäpä hän onkin jo Chicagossa, ja silloin ovat asiat hyvin.»

Tohtori Galvin pudisti päätään. »Viimeinen uutinen, minkä hänestä kuulin, kertoi hänet lähetetyn New Haveniin tai Bostoniin. Tämä vihollisen käskettävänä oleminen saattaa haitata häntä jonkun verran, mutta parempi sekin kuin piilosopessa makaileminen.»

Minä nousin mennäkseni, ja Galvin pusersi minun kättäni.

»Säilyttäkää rohkeutenne», kuuluivat hänen hyvästiksi lausumansa sanat. »Mitä siitä, jos tämä ensimmäinen kapina tukahdutetaan! Tulee toinen, ja silloin me jo olemme viisaampia. Hyvästi ja onnea matkalle. En tiedä, näenkö teitä enää koskaan. Siellä tulee olemaan helvetti. Mutta minä antaisin kymmenen vuotta elämästäni, jos saisin olla siellä mukana.»

Twentieth Century[2] lähti New Yorkista kello kuusi illalla, ollen sen määrä saapua Chicagoon seuraavana aamuna kello seitsemän. Mutta se ei liikkunut varsinaisella vauhdillaan tänä yönä. Me kuljimme erään toisen junan perässä. Matkustajain joukossa siinä Pullmanissa, missä minulla oli paikkani, oli toveri Hartman, joka kuten minäkin oli Rautakoron palveluksessa. Hän se kertoi minulle tuosta junasta, joka kulki meidän edellämme. Se oli täydellisesti meidän junamme kaltainen, paitsi että siinä ei ollut yhtään matkustajaa. Tarkoitus oli, että tämä tyhjä juna joutuisi uhriksi, jos yritettäisiin räjähdyttää ilmaan meidän junaamme. Muuten junassa oli ainoastaan muutamia matkustajia – meidän vaunussammekaan ei enempää kuin kymmenkunta.

»Matkassa on varmaankin mahtavia miehiä», päätteli Hartman. »Minä huomasin yksityisen vaunun jälkipäässä.»

Yö oli jo ennättänyt, kun ensi kertaa vaihdoimme veturia, ja minä laskeuduin asemasillalle kävelemään, raitista ilmaa hengittämään sekä tähystelemään, olisiko jotakin merkillistä nähtävissä. Yksityisvaunun ikkunoitten läpi näin vilaukselta kolme miestä, jotka tunsin. Hartman oli oikeassa. Yksi miehistä oli kenraali Altendorff; ja toiset kaksi olivat Mason ja Vanderbold, oligarkian sisimmän piirin salapoliisilaitoksen huomattavimmat miehet.

Oli hiljainen kuutamoyö, mutta minä kääntelehdin levottomana vuoteellani voimatta nukkua. Viiden aikana aamulla pukeuduin ja nousin vuoteelta.

Kysyin pukuhuoneessa palvelevalta neidiltä, miten paljon juna oli myöhästynyt, ja hän sanoi sen myöhästyneen kaksi tuntia. Hän oli mulatti-nainen, ja minä huomasin, että hänen kasvonsa olivat väsyneen näköiset ja että hänen silmissään kuvastui pelko.

»Mikä vaivaa?» kysyin.

»Ei mikään, neiti. Arvelen nukkuneeni huonosti», kuului hänen vastauksensa.

Minä katsoin häntä tarkaten ja tein samalla meikäläisten kesken tunnetun merkin. Hän vastasi, ja minä pääsin varmuuteen hänestä.

»Jotakin kauheata tulee tapahtumaan Chicagossa», sanoi hän. »Tuossa on tuo vale-juna meidän edellämme. Se ja sotilasjunat ovat myöhästyttäneet meitä.»

»Sotilasjunatko?»

Hän nyökäytti päätään. »Rautatiet ovat niitä tulvillaan. Me olemme sivuuttaneet niitä koko yön, ja ne ovat kaikki matkalla Chicagoa kohti. Ja se, että niitä kuljetetaan suorimpia linjoja pitkin, merkitsee, että jotakin on tekeillä. Minun sulhaseni on Chicagossa», lisäsi hän puolustellen. »Hän kuuluu meikäläisiin ja on palkkasoturiston jäsen. Hänen kohtalonsa tekee minut levottomaksi.»

Tyttö parka. Hänen sulhasensa kuului yhteen niistä kolmesta uskottomasta rykmentistä, jotka tekivät kapinan.

Hartman ja minä söimme aamiaisen ruokailuvaunussa. Taivas oli pilvessä, ja juna syöksyi kuin ukkosennuoli läpi aamuhämärän. Yksin ne neekeritkin, jotka palvelivat meitä ruokaillessa, tiesivät, että jotakin kamalaa oli tulossa. Kaamea painostus oli vallannut heidät; heidän luontainen huolettomuutensa oli kadonnut olemattomiin; he olivat hajamielisiä ja epäröiviä liikkeissään ja kuiskailivat synkän näköisinä toisilleen keittiön vieressä olevan vaunun kaukaisimmassa sopessa. Hartman oli toivoton asemasta.

»Mitä voimme tehdä?» hän kysäisi jo kahdennenkymmenennen kerran olkapäitään kohottaen.

Hän osoitti ikkunasta ulos. »Katsokaa, kaikki on valmiina. Saamme olla varmat siitä, että ne tullaan sijoittamaan näin kolmen-, neljänkymmenen mailin päähän kaupungista kaikilla rautateillä.»

Hän tarkoitti sivuraiteilla seisovia sotilasjunia. Sotamiehet valmistivat aamiaistaan nuotioilla, joita olivat virittäneet radan varrelle, ja katselivat uteliaasti meitä, kun me kiidimme sivuitse hiljentämättä vauhtia.

Oli hiljaista meidän saapuessamme Chicagoon. Silminnähtävästi mitään ei vielä ollut tapahtunut. Etukaupungeissa tulivat aamulehdet junaan. Niissä ei ollut mitään, ja silti paljon niille, jotka olivat tottuneet lukemaan rivien välistä. Rautakoron taitava käsi oli selvästi nähtävänä jokaisella palstalla. Peitetyin viittauksin osoitettiin oligarkian haarniskan heikkoja paikkoja. Tietenkään siinä ei sanottu mitään täsmällistä. Tarkoitus oli, että lukija itse huomaisi nämä heikot paikat. Asia oli mainiosti järjestetty. Sisältämiinsä tarinoihin katsoen nämä lokakuun 27 p:n aamulehdet olivat mestariteoksia.

Paikkakunnan uutisia ei ollut ensinkään. Se sellaisenaan oli erinomainen keksintö. Se verhosi Chicagon salaperäisyyden huntuun, saattaen jokapäiväisen chicagolaisen lukijan siihen käsitykseen, että oligarkia ei uskaltanut julkaista paikkakunnan uutisia. Tietenkin kerrottiin, miten kaikkialla maassa oli ilmennyt niskoittelua ja kuinka niitten johdosta ryhdyttäisiin rankaisutoimenpiteisiin. Kerrottiin lukuisista langattomista sähkösanoma-asemista, joita oli räjähdytetty ilmaan, sekä luvattiin palkintoja tuhotöiden toimeenpanijain kiinniottajille. Tietenkään mitään sellaista ei ollut tapahtunut. Monta muuta samanlaista tuhotyötä, jotka olivat jonkinlaisessa yhteydessä kumouksellisten suunnitelman kanssa, esitettiin näissä sanomalehdissä. Tarkoitus oli saada Chicagon toverit uskomaan, että yleinen kapina oli nyt alkamassa ja että nämä ennenaikaiset toimenpiteet merkitsevät, että toimeen on ryhdyttävä vitkastelematta. Sen, joka ei tuntenut asian todellista laitaa, oli mahdoton tulla muuhun kuin sellaiseen käsitykseen, että koko maa oli kypsä kapinaan, joka oli jo alkanut riehua.

Kerrottiin niinikään, että Kalifornian palkkasoturijoukkojen uskottomuudesta oli tullut niin vakava kysymys, että puolikymmentä rykmenttiä oli jo hajoitettu ja niiden jäsenet perheineen karkoitettu omista kaupunginosistaan työväenkaupunkeihin. Ja kuitenkin asian todellinen laita oli sellainen, että Kalifornian palkkasoturit olivat herrojensa uskollisinta väkeä! Mutta mitäpä siitä olisi tiedetty Chicagossa, joka oli suljettu kaiken muun maailman yhteydestä? Ja sitten oli muka saapunut sähkösanoma, joka kertoi, että New Yorkin väestö oli alkanut nousta kapinaan, päättyen sillä huomautuksella (tarkoitettu tuntumaan valheelta), että sotajoukot ovat aseman herroina.

Ja samoinkuin oligarkit olivat menetelleet aamulehtien suhteen, samoin he järjestivät lukemattomat muut asiat. Me saimme niistä jäljestäpäin tiedon, niinkuin esim. siitä, miten he olivat vartavasten iltayöstä lähetelleet salaisia sähkösanomia siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, että ne joutuisivat kumouksellisten käsiin.

»Eipä taida Rautakorko tarvita meidän palvelustamme», sanoi Hartman laskiessaan kädestään sanomalehden, jota oli lukenut, kun juna saapui keskusasemalle. »He kuluttivat suotta syyttä aikaansa lähettäessään meidät tänne. Heidän suunnitelmansa ovat silminnähtävästi onnistuneet paljon paremmin kuin he ovat toivoneetkaan. Helvetti saattaa pursua esille minä hetkenä hyvänsä.»

Hän kääntyi ja loi katseensa pitkin junaa, kun me laskeuduimme asemasillalle.

»Sitä minä juuri arvelinkin», hän mutisi. »Ne jättivät pois matkasta tuon yksityisvaunun oitis, kun sanomalehdet saapuivat.»

Hartman oli toivottomuuteen asti masentunut. Minä yritin lohduttaa häntä, mutta hän ei ollut kuulevinaankaan selityksiäni ja alkoi yht’äkkiä puhua nopeasti ja hiljaa meidän kulkiessamme aseman läpi. Ensiksi minä en ymmärtänyt hänen sanojensa tarkoitusta.

»Minulta on puuttunut varmuus», hän sanoi, »enkä minä ole puhunut siitä kenellekään. Olen työskennellyt viikkokausia päästäkseni selville, mutta varmuutta en ole saanut. Varokaa Knowltonia. Minä epäilen häntä. Hän tuntee useiden meidän piilopaikkojemme salaisuudet. Hänellä on kädessään satojen meikäläisten henki, ja minä luulen, että hän on petturi. Minulla ei tosin ole tälle luulolleni mitään sitovia todistuksia. Mutta minusta tuntuu, että huomasin hänessä muutoksen joku aika sitten. On olemassa vaara, että hän on myynyt meidät tai aikoo myydä. Minä olen melkein varma siitä. Minä en hiiskuisi sanaakaan kenellekään tästä epäluulosta, jollei minusta tuntuisi, etten pääse Chicagosta elävänä. Pitäkää silmällä Knowltonia. Pankaa hänet satimeen. Ottakaa selko. Minä en tiedä sen enempää. Se on vain mielijohde, jonka totuuden perille minun ei ole onnistunut päästä.» Me olimme juuri astumassa katukäytävälle. »Muistakaa», Hartman lopetti totisena. »Pitäkää silmällä Knowltonia.»

Ja Hartman oli oikeassa. Ennenkuin kuukausi oli umpeen kulunut, Knowlton maksoi petturuutensa hengellään. Milwaukeen toverit panivat toimeen hänen kuolemantuomionsa.

Kaduilla oli hiljaista – liian hiljaista. Chicago nukkui kuoleman unta. Ei mitään melua eikä liikenteen synnyttämää jyrinää. Ei edes vuokra-ajureita näkynyt kaduilla. Katuraitioteillä ja ilmaradoilla liikenne oli pysähdyksissä. Ainoastaan tilapäisesti näkyi katukäytävillä yksinäisiä jalkamiehiä, mutta nämä jalkamiehet eivät seisoskelleet. He riensivät kukin omalle suunnalleen kiiruhtaen ja niinkuin ne, jotka ovat tietoisia matkansa päämäärästä. Mutta kuitenkin kuvastui heidän liikkeissään kummallinen epävarmuus, aivan kuin he olisivat pelänneet rakennusten kaatuvan päällensä tai katukäytävän vaipuvan jalkainsa alta tai räjähtävän ilmaan. Kuitenkin oli liikkeellä muutamia katupoikia, silmissä aavistus ihmeellisistä ja huumaavista tapahtumista, jotka tekivät tuloaan.

Jostakin kaukaa etelästäpäin kuului räjähdys. Siinä kaikki. Sitten tuli taas hiljaisuus, vaikka katupojat olivat hätkähtäneet ja kuuntelivat kuin nuoret vuorikauriit. Rakennusten portit ja myymälöiden ovet ja ikkunat oli suljettu. Mutta poliiseja oli runsaasti näkyvissä, ja silloin tällöin mennä pyyhkäisi sotilasautomobiili nopeasti sivuitse.

Me tulimme Hartmanin kanssa siihen käsitykseen, että meidän on tarpeetonta ilmoittautua paikallisille salapoliisipäälliköille. Meidän laiminlyömisemme annettaisiin anteeksi seuraavien tapahtumain valossa, sen me käsitimme. Niinpä me suuntasimme kulkumme Etelä-Chicagon suurta työväenkaupunkia kohti toivossa päästä joittenkin toverien kanssa yhteyteen. Liian myöhään! Me tiesimme sen, mutta emmehän me voineet jäädä noille kolkoille äänettömille kaduille toimettomina kuljeskelemaan. Missä oli Ernest? Koetin turhaan ratkaista sitä kysymystä. Mitä tapahtui työväenkastien ja palkkasoturiston asumissa kaupunginosissa? Linnoituksissa?

Ikäänkuin vastaukseksi kuului kumea ääni, jota etäisyys himmensi, ja sitten säännöllisiä laukauksia.

»Se kuuluu linnoituksista», sanoi Hartman. »Jumala armahtakoon noita kolmea rykmenttiä!»

Eräässä kadunkulmassa me huomasimme teurastushuoneiden puolella jättiläismäisen savupatsaan. Seuraavasta kulmauksesta saattoi nähdä useita samanlaisia patsaita kohoavan West Siden puolella. Palkkasoturien kaupungin yläpuolella me näimme suuren irrallaan ajelehtivan sotailmapallon, joka räjähti melkein samassa tuokiossa, kun me huomasimme sen, ja putosi palavana hylkynä maata kohti. Oli mahdoton saada selkoa tuosta ilmaonnettomuudesta. Me emme voineet päättää, oliko tuossa ilmapallossa miehistönä tovereita vaiko vihollisia. Samassa kuulimme epämääräisen äänen, joka muistutti kaukana kiehuvan jättiläismäisen kattilan porinaa, ja Hartman sanoi sen tulevan kuularuiskuista ja automaattisista kivääreistä.

Ja yhä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Ei mitään tapahtunut sillä puolella kaupunkia, missä me olimme. Poliiseja ja automobiililla ajavia sotilasvartiostoja liikkui meidän sivuitsemme, sekä kerran puolikymmentä paloruiskua, joita varmaankin tuotiin joltakin tulipalopaikalta. Eräässä automobiilissa istuva upseeri kysyi jotakin palosotilailta, joiden me kuulimme huutavan vastaukseksi: »Ei ole vettä! Ne ovat räjähdyttäneet vesijohdot rikki!»

»Me olemme särkeneet vesijohdot», huudahti Hartman minulle innoissaan. »Kun me voimme saada aikaan tällaista keskensyntyneessä, eristetyssä, hyödyttömässä yrityksessä, mitä voimmekaan silloin tehdä, kun on kysymys kypsyneestä, kautta koko maan valmistetusta kumouksesta?»

Automobiili, missä istui se upseeri, joka oli puhutellut palosotilasta, jatkoi matkaansa. Yht’äkkiä kuului korviahuumaava jysähdys. Vaunu ihmisineen päivineen lennähti ilmaan ja vaipui maahan haudaten alleen ruhjoutuneet ruumiit.

Hartman oli mielissään. »Hyvin tehty! Hyvin tehty!» toisti hän useat kerrat kuiskaten. »Köyhälistö saa tänään opetuksen, mutta se antaa myöskin omasta puolestaan.»

Poliiseja juoksi paikalle. Toinenkin sotilasautomobiili oli pysähtynyt. Minä puolestani olin tyrmistynyt. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä. Miten se oli tapahtunut? Minä en tietänyt, vaikka olin suoraan siihen katsonut. Ja niin olin hätääntynyt, etten edes huomannut, että poliisi oli pidättänyt meidät. Minä näin yht’äkkiä, että poliisi oli ampumaisillaan Hartmania. Mutta Hartman pysyi tyynenä ja lausui asianmukaiset tunnussanat. Minä näin ojennetun revolverin liikahtavan, vaipuvan alas ja kuulin poliisin äkäisen murinan. Hän kiroili äkeissään koko salapoliisilaitosta. Aina ne ovat tiellä, hän vakuutteli samaan aikaan kuin Hartman puheli hänelle ja asianmukaisella salapoliisin pöyhkeydellä moitiskeli poliisien kömpelyyttä.

Seuraavassa tuokiossa minä jo tiesin, miten se oli tapahtunut. Onnettomuuspaikalle oli kokoontunut joukko väkeä, ja kaksi miestä par’aikaa nosti maasta haavoittunutta upseeria kantaakseen hänet toiseen automobiiliin. Heidät kaikki valtasi pakokauhu ja he hajaantuivat kaikille suunnille, juosten hurjassa paossa ja jättäen upseerin, jonka pudottivat kadulle. Kiroileva poliisi minun vierelläni myöskin juoksi ja Hartman ja minä juoksimme, emme tietäneet miksi, saman sokean pelon ajamina.

Todellisuudessa ei mitään tapahtunut, mutta sitä selitettiin jos mitenkin. Pakoon juosseet miehet palasivat kuin lampaat, silmät koko ajan tähdättyinä moni-ikkunaisiin, korkeihin rakennuksiin, joiden vuorenseinämiä muistuttavat muurit sulkivat väliinsä kadun, joka muistutti vuorijoen syvää kalliouurteista uomaa. Jostakin noista lukemattomista ikkunoista tuo pommi oli heitetty, mutta mistä? Toista pommia ei tullut, mutta se saattoi vielä pudota.

Me katselimme miettiväisinä ikkunoihin. Minkä takana hyvänsä niistä saattoi piillä kuolema. Jokainen ikkuna oli mahdollisesti väijytys. Tämä oli sodankäyntiä uudenaikaisessa rämeessä, suurkaupungissa. Jokainen katu oli vuorijoen rotko, jokainen rakennus vuori. Me emme olleet päässeet itse asiassa kovinkaan kauaksi luolaihmisistä, noista ohikiitävistä sota-automobiileista huolimatta.

Kääntyessämme eräästä kadunkulmauksesta näimme naisen viruvan verilätäkössä katukäytävällä. Hartman kumartui häntä tutkimaan. Minuun vaikutti näky lamauttavasti. Minä näin monta hengetöntä ruumista sinä päivänä, mutta koko verilöyly ei tehnyt minuun sellaista vaikutusta kuin tämä yksinäinen ruumis, joka kaikkien hylkäämänä virui katukäytävällä. »Ammuttu rintaan», kuului Hartmanin selitys. Puristettuna kainaloon, aivan kuin sylilapsi, hänellä oli tukku painettuja papereita. Vielä kuolemassakin hän näytti vastahakoiselta luopumaan siitä, mikä oli tuottanut hänelle kuoleman; sillä kun Hartmanin onnistui irroittaa paperikimppu kuolleen naisen kainalosta, huomasimme sen sisältävän vallankumouksellisia julistuksia.

»Toveri», sanoin.

Mutta Hartman vain kirosi Rautakorkoa, ja me jatkoimme matkaamme. Usein meidät pysäytti poliisi tai sotilaspatrulli, mutta aina meidän onnistui tunnussanojemme avulla päästä pälkäästä. Pommeja ei enää heitetty ikkunoista, viimeiset kävelijät näyttivät hävinneen kaduilta, ja meidän lähimmässä ympäristössämme hiljaisuus tuli yhä syvemmäksi. Mutta etäämmältä kuului yhä vielä tuo jättiläiskattilan porinaa muistuttava ääni, kaikilta tahoilta kuului räjähdyksiä, joiden ääntä etäisyys vaimensi, ja savupatsaat kohosivat taivasta kohti turmiota ennustaen.

  1. Chicago oli yhdeksännentoista vuosisadan teollisuushelvetti. Meille on säilynyt eräs omituinen juttu John Burns nimisestä kuuluisaksi tulleesta englantilaisesta työväenjohtajasta, joka jonkun aikaa kuului Englannin ministeristöönkin. Kun hän oli matkalla Yhdysvalloissa, kysyi häneltä Chicagossa eräs sanomalehtimies, mitä hän pitää tästä kaupungista. »Chicago», hän vastasi, »on pienoiskuva helvetistä». Vähän aikaa myöhemmin, kun hän oli lähdössä paluumatkalle, haastatteli häntä eräs toinen sanomalehtimies ja kysyi, oliko hän muuttanut mielipiteensä Chicagosta. »Olenpa niinkin», hän sanoi. »Nykyisen mielipiteeni mukaan helvetti on varmaan pienoiskuva Chicagosta.»
  2. Tämä oli maailman nopein, erittäin kuuluisa juna siihen aikaan. (Twentieth Century = Kahdeskymmenes vuosisata.)