Rautatie: II luku
| I luku | II luku Rautatie Kirjoittanut Juhani Aho |
III luku |
Matti oli aika lailla hajamielinen, kun hevostaan valjasti, eikä muistanut panna suitsia hevosensa suuhun, ennenkuin oli pihan yli ajanut ja vasta kyökin edessä erehdyksensä huomasi... Ei tammakaan ollut kiireissään, kun käveli pihan yli ja käveli vielä törmästäkin jäälle laskeutuessaan.
Mutta siitä hävyttömyydestä Matti jo tuskastui.
– Soh, tamma! – mitä sinä siinä! – nä-nä-nä! –
Vaan tamma odotti parempaa manausta ... ei ollut kuulevinaankaan, laahasi vain jalkojaan kuin vesitynnöriä vetäessään.
– Ka-ka-ka! ... etkö sinä sen! – Matti riuhtaisi ohjaksia, ensin oikeaa, sitten vasenta, ja siitä tamma tiesi, että nyt sillä jo oli tosi mielessä. Ennenkuin oikein irtautui juoksemaan, huiskautti häntäänsä ... kaksi kertaa ... sillä se nyt oli kerran hänen tapansa semmoinen. Sitten loikkasi juoksuun, kun rekikin alamäessä takaapäin kiirehti.
Aidan selällä istui harakka. Se hyppäsi siitä seipään nenään ja päästi imelän naurun... »No kylläpä sillä nyt on lysti ... tyhjän naurajalla», mutisi Matti ja riuhtoi tammaansa parempaan juoksuun ... »etkö sinä ymmärrä, kun sinulle harakatkin nauraa –!»
Tamma juosta raksutteli jäätä pitkin, tie kitisi reen jalaksen alla, resla ritisi, ja Matti istua könötti keskellä reslaa turkin kaulus pystyssä. Lyhyt päivä jo tehdä tuhersi hämärätä ... Matti ajoi viittatietä ja ajatteli...
Sitä Matti ajatteli, mitä rovastin ja ruustinnan kanssa oli puhunut... Vai oli se Lapinlahden kirkolla rautatie? Eipä olisi uskonut, joka ei olisi omin korvin kuullut ... ja kummapa se oli, kun ei siitä ennen ollut kuullut ... vasta kai se oli sinne tullut... Eiköhän sitä höyrylle enää vettä riitä, kun jo maalle kapuaa...? Kyllä se mahtoi kumman näköinen olla – kummahan tuo oli jo ennestäänkin vettä pitkin sätkättäessään ... olisikohan häntä käydä katsomassa – lieköhän muut käyneet kuin rovasti ja ruustinna?...
Viittatie teki niemen nenässä polvekkeen ja vei sitten soikeata järveä pitkin Talvilahden pohjukkaan, Huttulan talon rantaan. Kuta likemmä maata tultiin, sitä verkemmästi tamma nytkytteli. Matti ei ollut kiirehtinyt pitkään aikaan, ja tamma luuli jo saavansa käydä ... vielä takasillaan juoksua pani, vaikka eutset jo kävelemään heitti ... jo takasetkin käveli ja lautanen kohoili kuin helpotuksesta huoaten.
– Ka-ka-ka! – Tamman täytyi taas alkaa etusilla juoksua ... takaset vielä käveli. Mutta kun Matti kiskaisi ohjaksia, ensin oikeaa, sitten vasenta, niin täytyi takastenkin yhtyä yhteen tahtiin.
Matilla oli aina tapana juottaa hevostaan Talvilahden pohjukassa Huttulan talon vesiavannosta. Ja vanhalta muistilta poikkesi sinne tamma nytkin.
– Ka-ka-ka! – Matti ei olisi nyt muistanutkaan, mutta tamma vei väkisin.
– No, menehän sitten! sanoi Matti ja antoi tammalle vallan.
Avannolla oli Huttulan talosta vesimies sammiota täyttämässä.
– Mistä se Matti ajelee? kysyi vesimies.
– Kirkolta päin ... pappilasta viimeksi, vastasi Matti ja kohosi tieroja kopistelemaan tammansa jaloista.
– Kuuluuko sitä mitä?
– Eipä tuota erinäistä. – Onkos isäntä kotona?
– Ei oo kotona ... lähti tän’ aamuna Lapinlahdelle.
– Taisi mennä rautatietä katsomaan?
– On kai se jo sen ennenkin nähnyt ... eikö lie mennyt tavaran hakuun.
– Hyvinköhän käyvät isännän kaupat?
– Hyvinkö nuo käynee, en tiedä ... lihovanhan tuo ainakin itse näkyy.
– Onkos Ville käynyt rautatietä katsomassa?
– Niin minäkö? ... olinhan minä tuota jo omin käsin tekemässäkin.
– Elä, elä...
– No ihan toki ... puolitoista vuotta, ja kohta lähden uudelleen.
– Minkälaista työtä se oli?
– Olipahan kuin ojan kaivua.
Vaan sitä ei Matti uskonut. Puri huulensa yhteen eikä puhunut mitään. Kyllähän hänkin jotain tietää ... ettei sitä nyt niin vain narrina pidetä. Tietäähän hänkin nyt sen verran rautatiestä ja sen semmoisista, ettei niiden tekeminen kuitenkaan ojan kaivua ole. Ville-löyhkä, saattaa se ehkä osata ojaa kaivaa, mutta rautatietä tekemään ... ei suinkaan siihen kykene, jos ei ole seppä.
– Onkos se Matti käynyt rautatietä katsomassa?
– Mitähän lie tehnyt?
– Miltäs näytti?
– Miltähän lie näyttänyt ... itsepähän parhaiten tiennet.
Ville oli jo ammentanut sammionsa vettä täyteen ja ojensi kapan Matille. Matti nosti vettä avannosta ja antoi tammalleen juoda,
– On se riski mies tuo Matti, kun yhdellä kädellä nostaa täyden vesikapan, sanoi Ville.
Matti ei puhunut siihen mitään, mutta tunsi kuitenkin leppyvänsä.
– Onkos Matti milloinkaan ajanut rautatiellä? kysyi taas Ville.
– Ootkos sinä?
– Jo toki tavallakin ... se menee niin kiivaasti, ettei paras ori rinnalla pitäisi, jos kilpaan kävisi...
– Pitäisi, jos laukalla laskisi...
– Saattaisipa alkumatkasta pitää, jos laukalla laskisi, myönnytteli Ville.
Matti nosti tammalleen toisen kapallisen vettä, tällä kertaa vasemmalla kädellään.
– Pappilan pehtori se kanssa lähtee rautatielle kevätpuoleen, sanoi Ville.
– Sitä tuntui hokevan ... lähteneekö eli ei.
– Me lähdemme yhdessä ... pehtori pääsee tatsuunamieheksi, mutta minä lähden muuhun työhön.
Mihinkä työhön se Ville?
– Tienkorjuutyöhön ... Tästä kevätpuoleen lähdetään ... olen nyt ollut Huttulassa loisina ja tehnyt minkä mitäkin, mutta kohta kun maat sulavat, niin lähden rautatietä korjaamaan. Eihän se korjaamatta kestä ajaa.
– Kestäneehän tuo rauta?
– Sehän se vasta ei kestäkään ... kiskot lähtee yhä irti, niin pitää olla aina korjaamamiehiä. – Tulkaa pois, Matti, tekin sinne työhön!
– Kyll’ en minä ruunun työhön rupea.
– Vaan kun ruunu maksaa hyvän palkan?
– Paljonko siellä maksetaan?
– Kaksi markkaa päivältä.
– Niinkuin parhaana hein’aikana?
– Niin toki tavallakin ... tulee pois vaan Matti ruunun työhön.
– Enpä häntä.
– Ei se ole sen kummempaa kuin muukaan työ ... kyllä sitä osaa tehdä.
– Kyllä kai sitä tehdä osaisi yksi niinkuin toinenkin ... vaan enpä hänestä huoli.
– Ei taitaisi akka päästää!
– Akkako? vähät minä akasta!
– Eikös se ole vähän tiukka akka?
– Kyllä minä akkani tiedän ... tuossa on kappasi, heh –! vastasi Matti, vähän närkästyneenä Villen luuloista, istuutui rekeensä ja alkoi ajaa hyvästiä sanomatta. Huttulan vesimies nosti kapan sammioonsa ja lähti nousemaan vesitien törmästä ylös.
Matti ajaa natuutteli viittatietä Talvilahden pohjaan, kohosi nuottikodan kohdalla maalle ja tuli vähän matkaa metsätietä kulettuaan maantielle, joka kiersi järven ympäri ja yhtyi täällä oikotiehen.
– Kyllä siellä käytävä olisi – ajatteli Matti eikä muuta paljon ajatella osannutkaan kuin sitä, mitä oli kuullut. Rautatie ... vaikka eihän siitä oikein tahtonut selvää saada, minkälainen se oli, vaikka kuinka olisi ajatellut ja arvellut ... Ja kuitenkaan Matti ei saattanut olla sitä ajattelematta, mutta ajatellessaan hän oli taas ihan omiin ajatuksiinsa sekaantua. Se oli milloin minkin näköinen. Välistä oli siitä selvän saamaisillaan, mutta sitten se muuttui. Se oli ensiksikin semmoinen, että oli kuin olisi ollut tuossa silmien edessä nelipyöräiset vaunut, joissa oli isot pyörät ja pienet pyörät, ja ne tahtoivat aina näyttää samanlaisilta kuin ne rovasti vainajan vanhat vaunut. Ja niiden edessä näytti olevan kaksi hevosta, kuomin alla sitten rovasti ruustinnansa kanssa ja vastapäätä nuori herra ja ryökkynät; kuskipukilla istui kuski, kädet ojona, ja kuskin vieressä Matti, pienenä poikana, joka vähän pelkäsi ja piteli käsillään kiinni. – Välistä ei taas ollut hevosia eikä vaunuja eikä mitään, ennenkuin rupesi silmissä kuvattelemaan »Suomela», niinkuin se olisi kulkenut maantietä pitkin pyöräin päällä, isojen ja pienien, lippu kokassa seipään nenään sidottuna, ja perässä seistä töröttämässä kapteeni. Lotjia tuli jälessä nuoran mukana kaksi ... kolme ... ja myötämäessä ne töyttäsivät toisiinsa kiinni, eivät miehet tahtoneet saada niitä irti toisistaan. Ja rytinää ja räiskettä siinä oli niinkuin koko kirkkoväen ajaessa.
Matista se tahtoi tuntua unennäöltä kaikki tämä. Vaikka kyllä kai se niin kuitenkin oli, koska on rovastikin kerran sen semmoiseksi nähnyt ja puhunut. Ja tottapahan ne sen niin olivat laittaneet, ne sen tekijät, että hyvästi passaa eikä myötämäessä eikä mäen allakaan häirinkiä tullut. Vaan mitenkä? ... sitä Matti ei osannut itselleen selittää ... ja mitäpä tuota tarvitsikaan?... Eikä enää pitkään aikaan huolinut Matti ajatella koko asiaa, nykäisi tammansa juoksuun ja kaivoi kukkarosta verekset piipun perät poskeensa...
Vaan silloin tamma juostessaan haukkasi lunta tiepuolesta, ja Matti tuli ajatelleeksi, että onkohan sillä jano, vaikka sai Huttulan talon avannolla juoda. Ja ajatus ryöstihe taas Matin tietämättä kulkemaan avannosta sammioon, sammiosta Villeen ja Villestä – rautatiehen... Se mies oli ajanutkin rautatietä ... lieköhän montakin kertaa?
Kun ei tullut tarkemmin perustelluksi, mitenkä se kulkee ja mitenkä sillä ajetaan ja minkälainen se on ... onko isot pyörät ja pienet pyörät niinkuin vaunuissa, vai ovatko yhtä suuret vai mitenkä?... Kovasti se vaan meni, kun ei parhaat juoksijat rinnalla pysyneet!... Mitenkähän lie kuitenkaan sen asian? eiköhän ollut liikaa kehumista, ettei paraskaan juoksija...?
– Kyllä oli, koira vieköön, liikaa kehumista! Jos oikein pistokkaalla pitkin sivuja voitelisi riski mies kappireessä hyvää juoksijata ja jos tie olisi yhtä sileä kuin rautatie eikä vieruja mitään ja hyvä keli, niin kyllä, koira vieköön, jälelle jäisi raskas rumilas, vaikka kuinka sätkättäisi ja sutkittaisi ... jäisihän, perhana ollen, jälelle, että livahtaisi!...
– Tamma hoi! tokko sinä tiedät, kuka sinulla ajaa ... häh? häh? ... kuka sinulla ... häh ... ja Matti kohosi polvilleen reessä, löi ohjasperillä tammaa selkään, löi, ja huuti joka lyönnillä: »häh!»
Tätä tämmöistä ei ollut tammalle tapahtunut vielä milloinkaan, ja siksi se laski laukkaa, minkä kerkesi, mutta Matti ei helpottanut.
– Häh! häh! ... hih! ... tulkoonpas ruunu kilpaan rautateineen, tulkoonpas ruunu rautateineen ... ih! ... hih! ... hih! ... – ja Matti kohotti ohjakset korkealle ilmaan, hihkui ja ajatteli, että »jos olisi kello vielä aisassa ... jos olisi kello vielä aisassa!»
Ja tamma työnti korvat luimussa laukkaa, ylä- ja alamäet yhtä kyytiä ... ja yhä sakeammin syyti lunta Matin silmille ... ja suuhunkin sitä tuli, mutta Matti ajatteli, että »ann’ tulla vaan!»
Vielä Marjomäen törmässäkin Valkeiskylälle päästessä tamma laukkaa laski, vaikka Matti jo oli istuutunut.
– Herra isä, kun päälle ajaa –! huusi naisihmisen ääni hevosen edestä, ja samassa suhahti reki jonkun sivuitse, joka oli tiepuoleen hypännyt...
– Kuka se siinä ei käy tieltä pois?
– Ota hyvä mies rekeesi!
– Mikä sitä vastamäessä!
– Kyllä minä vastamäen kävelen ... kunhan tuolla myötämäen puolellakaan.
Matti seisautti hevosensa. Oli tullut jo hämärä.
– Kah, Matlienako se ... en tässä hämärissä ... käykäähän tänne rekeen, onhan täällä sijaa... Matti oli tuntenut tietä kulkevan hieroja-Lienaksi.
– Minähän sitä – kyllähän minä ... täällä kannoillakin ... tämän matkan, läähätti Liena Matin niskaan. – Ottakaahan nyytty rekeenne... Kun pitää vanhan ihmisen kävellä talvipakkasessa ... eivätkä antaneet hevostakaan... Isäntä itse ajoon lähtee ... juomaretkille ... vaan mitenkäpähän olisi päässyt, jos en minä olisi sydänaloja sulatellut. Vaan se on vissi tosi, etten minä toista kertaa ... vaikka siihen paikkaan pakahtukoon ... niin en lähde minä toista kertaa pehmittelemään...
– Mistä se Matliena tulee?
– Huttulan tallissahan sitä ei ole hierojalle hevosta muka ... olisi pitänyt pyhään odottaa muka, että pääsisi kirkkomiesten kyydissä omalle kylälle. Vaan kun oman ontermannin emäntä jo mennä lauantaina laittoi sanat, että tulla vaan...
– Vai ei annettu hevosta?
– Ei annettu, enkä minä häntä hyvin kärttänytkään ... kun eivät itsestään arvanne, niin ajattelin minä, että –
– Ajoonko kuului isäntä itse lähteneen?
– Ihan toki käsistä lähti ... sivut olivat vielä nykimättä, niin ei muuta kuin rekeen eikä kysykkään...
– Rautatiellekö se lähti?
– Lähtipä tuo minne tahansa tuommoinen itramaha.
– Rautatielle se kuului menneen tavaroita hakemaan. – Onko Matliena käynyt rautatietä katsomassa?
– Enhän minä ... mitenkäpä sitä vanha joka paikkaan...
– Kyllä siellä pitäisi Matlienan käydä.
– Pitäisi kai, pitäisi kai ... kun mennä pyhänäkin ajoi kirkon sivuitse kolmen talon väkeä meidän kylältä sinne rautatietä katsomaan. Lapinlahden kirkollahan sen kuuluu näkevän ... ei kuulu tarvitsevan edemmä mennä.
– Sieltähän sen näkee.
– On kai Matti nähnyt sen?
– Niin nähnytkö? liehän tuota jo jotain nähnyt...
– Uutten uhkainko meni Mattikin katsomaan vai oliko muuta asiaa?
– Muutakin lie ollut asiaa.
– Liekö totta, kun puhuvat, että ne siellä talvellakin ajavat pyörien päällä?
– Vai niin! ... niin, niinhän ne mahtaa ... niinhän ne ... minä en oo talvella käynyt ... mikä sinne talvella.
– Sitä minäkin olen ajatellut, että kun Luoja antaisi kesän, niin kävisi häntä katsomassa ja olisi Lapinlahden kirkossa yhdellä tiellä ... on minulla veljenpoikakin Lapinlahdella.
Maantie kulki Valkeiskylän läpi. Ontermannin kuistin suussa laskeutui Matliena kannoilta, otti nyytyn reestä ja laittoi Liisalle terveisiä.
Matti ajaa kitkutteli eteenpäin ... vähän maantietä vielä ... kääntyi sitten Mähölän pihan läpi kulkemaan ja ajoi siitä pellon poikki Pitkälän saunan perään... Jo kylpivät Pitkälässä, vastan läiske kuului, ja löylyä höyrysi pakkaseen. – Saunan perästä oli jyrkkä törmä alas Naulalammin jäälle. Tahtoi tamman kengättömiä takajalkoja vähän kaljamassa törmässä livettää, mutta pääsihän tuosta, kun tasaisesti laskeutui ... ja tasaisesti tamma laskeutui.
Jo oli tullut vähitellen pimeä. Taivas jo tähdessä tuikki, ja kumman kirkkaasti ne nyt tuikkivatkin tänä iltana... Ja vähän väliä irtaantui aina joku alaspäin liukumaan pitkin taivaan kantta. – Lammilta kohosi tie niitylle, ja siitä se pistäytyi pilkkopimeään metsään. Kierrellen ja kaarrellen kulki se sitten taas aukeita paikkoja, milloin ahon laitaa, milloin harjun selkää, milloin niittyjä myöten ladolta ladolle. Pakkanen kiihtyi, tinki huurtamaan hevosen kupeet ja miehen kulmat. Välistä rasahti kuusen kylkeen, välistä napsahti ladon nurkkaan... Matti könötti reslan perässä turkin kaulus pystyssä. Tamma sai valtoineen kulkea tuttua tietä, mutta Matti tarkasteli itse yhä tähdettyvää taivaan kantta. Iltatähdestä lähti silmänsä harhailemaan, siirtyi siitä tuttuun otavaan, kävi pohjantähteen, tarkasteli seuliaista ja Väinämöisen viikatetta. Mutta joka kerta, kun joku tähti irtautui alaspäin liukumaan, sanoi Matti: »yhyh!», ja silloin hän nykäisi ohjasperistä tammaa juoksuun ... mutta ei sen enemmän manannut, jos tamma yhä käveli ... sillä Matti ei nyt joutanut oikein hevosestaan huolta pitämään...
Sitä oli Matin mielestä niin paljon kummallista tässä maailmassa, jota ei oikein tahtonut ymmärtää ... ymmärtäneekö tuota kukaan oikein, vaikka luulevat olevansa viisaita, rovastit ja ruustinnat?... Eihän tuota ennen ainakaan tämmöisiä kuulunut – tähän aikaan sitä ei muuta kuin puhuttiin oudoista asioista, toinen toistaan kummemmista. Kunhan eivät maailmanlopun edellä viisastuisi liian paljon ... niin oli sanonut entinenkin rovasti, että maailmanlopun edellä viisastuvat ihmiset, piru niitä neuvoo ja näyttää niille temppelin harjalta kaiken maailman prameuden. Mutta silloin ... »yhyh!» ... silloin leimahtaa pitkäisen tuli idästä ... »yhyh!» ... ja leimahtaa hamaan ... »yhyh!» ... länteen... Kovinpa ne nyt tähdet tiheään sieltä taivaalta ... eihän nuo ennen niin! – Kovin Matti maailmanloppua pelkäsi eikä hän muuta pelännytkään ... mutta maailmanloppu tulee niinkuin varas yöllä ... vaan ei se nyt vielä tule, kun on varuillaan ja sitä ajattelee; silloin se tulee, kun ei sitä ollenkaan muistakkaan ... pitäisi ajatella ihmisen aina, pitää Herra mielessään ja häntä rukoilla ja avuksensa huutaa...
Tamma lähti juoksemaan alas harjulta, josta tie laskeutui alavaan korpeen. Se oli niin synkkää ja tuuheata kuusikkoa, ettei taivasta näkynyt. Sieltä täältä rihvain välitse joku tähtönen tuikahti. Sinä talvena oli iso lumitalvi, ja puut ja pensaat melkein kuin torkkuivat, latvat painuksissa lumen paljouden alla. Matti ajoi melkein kuin katoksen alla... Ja haukotuttamaan rupesi tuossa vähitellen korven äänetön hiljaisuus ja reen jalaksen yksitoikkoinen ritinä. Raskaalta alkoivat tuntua silmän luomet ... hevonen ja matkan teko haihtuivat mielestä pois ja koko maailma haihtui ... kaikki ihmeet ja taivaalta tipahtelevat tähdet.
Pää oli vaipunut reen laitaa vasten, ja Matti nukkui.
Matti näki unta.
Oli olevinaan pieni poikanen, semmoinen kuin oli ennen kipunapoikana ollessaan ollut pappilassa entisen rovasti vainajan aikana. Pappilan iso portti oli auki, ja Matti seisoi portin vahtina. Pehtori oli käskenyt hänen siinä seisomaan ja antanut käteen kaksi lakua, punaisen ja valkean, ja sanonut, että »kun näet rovastin vaunujen sakastin peräitse ajavan, niin näytä silloin punaista lakua ... jos siat ovat ryytimaassa, mutta jos saat ne sieltä ajetuksi, niin näytä valkeata, että rovasti saa ajaa yhtä kyytiä pihaan...» Niin oli pehtori sanonut ja vakuuttanut moneen kertaan ja mennyt itse nurkan taa piiloon ... sieltä oli sitten pilkistellyt. – Matti seisoi ja katseli lakuja ja antoi tuulen niitä heilutella. Mutta yht’äkkiä kuuli hän kirkonkellojen soivan, vaikka oli keskellä viikkoa eikä pyhä, ja kun katasti sakastin perään, niin sieltä täyttä laukkaa ajaa rovastin vaunut. Vaan kuistin suussa ne seisahtuvat, ja kuski huiskuttaa kättään ja huutaa, että »tullako vai ei?...» Mutta silloin ei Matti muistakaan, joko on siat ajanut ryytimaasta, ja hänelle tulee hätä ja pelko pehtoria, ja hän rupeaa huiskuttamaan kumpaakin lakua, ensin punaista ja sitten valkeaa ja sitten kumpaakin. Hevoset ryöstäytyvät kuistin suusta kohti laukkaamaan, eikä kuski saa niitä hillityksi ... vaan kun ovat vähän matkan päässä portista, niin toinen puoli portista menee kiinni, ja vaunut kolahtavat porttiin, ja kuski lentää nokalleen maahan. Vaan silloin hyökkää pehtori nurkan takaa ja sivaltaa Mattia korvalle, ja kuski hyppää maasta ylös ja sivaltaa toiselle korvalle...
Matin tamma on saanut valtoineen juosta, ja kuta likemmä kotia se tuntee tulevansa, sitä kiivakammin se kulkee. Kun korpitie loppuu ja niitty aukeaa eteen, niin tamma panee ravia, minkä jaksaa. Mutta pellon veräjällä ojentaa se häntänsä, hörhähtää pikaiseen hirnuntaan ja oikaisee täyttä laukkaa pihaan... Mutta mitäs ymmärtää tamma nurkkia väistää? ... paukahuttaa reslan laidan pirtin nurkkaan niin, että sälö lähtee kummastakin. Matin pää retkahtaa ensin toiseen reen laitaan, sitten toiseen, ja kun hän herää, tuntee hän, että häntä on kummallekin korvalle lyöty.
Tamma juoksi yhtä kyytiä pirtin eteen. Liisa seisoi pirtin ovella, päresoihtu kädessä, ja katseli kummastellen miehensä kotiintuloa.
– Soh ... so soh! – Matti harasi pimeätä silmillään, näki jonkun seisovan jollakulla ovella ja heiluttavan jotakin punaista päänsä päällä.
– Enhän minä mitenkä ... meinasinhan minä ... vaan kun minä...
– Mitä sinä horiset?
– Kuka se siinä punaista heiluttaa...? elä heiluta, akka, punaista, että pääsee tulemaan –?
– Häh? ... että pääsee tulemaan? Kuka ei pääse tulemaan?
– Eivät pääse rovastin vaunut.
– Rovastin vaunut?... Se torkkuu vielä... Kuuletko, sinä nukut ja annat tamman ajaa rekesi pirtin nurkkaan! –
– Eihän se ollut minun syyni...
– Mikä ei ollut sinun syysi?
– Ei mikään ... itsestäänhän se portti...
Liisa meni ja nykäisi Mattia käsipuolesta ja piti soihtua hänen silmiensä edessä.
– Ukko hoi!... Yhäkö sinä horiset ... nukutko sinä vielä, vai oletko humalassa?
– Enkä nuku ... ka, mitä sinä?
– No, nukuit kai äsken, kun ajoit rekesi pirtin nurkkaan...
– Elä valehtele! ... eikö sitä nukkumattakin?
– Ja missä on hattusi?
– Päässähän se ... ja Matti kopaisi päätään, mutta päässä se ei ollut.
– Tässähän tuo on reessä ... panehan päähäsi, ettet edes palellu ... jos olisi tielle pudonnut ... sitä on miestä, kun nukkuu rekeensä niin, ettei tiedä tästä maailmasta!
– Pidä sinä suusi kiinni, että minä olen nukkunut ... tiedänhän minä paremmin itse.
Nyt piti Liisan ihan väkisinkin nauraa tuolle ... niinkuin se ei muka olisi nukkunut, koska tuskin vieläkään on oikein valveilla...
– Johan minä pellon alta kuulin kuorsuusi, pilkkasi Liisa, niin sikeästi sinä nukuit, että pellon alta kuului kuorsuusi.
– Kuka lie kuorsannut ... min’ en oo...
– Herra Jumala ... kukas siellä, jos et sinä!
– Itse oot kuorsannut...
– Vai minä? ... jopa nyt, kun tulin navetasta lypsyltä juuri...
Mutta Matti oli saanut hevosensa riisutuksi ja lähti sitä talliin viemään.
Liisa jäi palava päre hampaissa rekeä penkomaan...
Olipahan jäänyt jyviä säkin pohjaan ... eikö hän ollut jo lähtiessään sille sanonut, ettei tarvitse panna täyttä puolta tynnöriä. Mutta sen piti vaan saada puoli tynnöriä ... ei sanonut ilkiävänsä vähempää selässään makasiiniin kantaa. Tietäähän sen, tahtoo muka voimiaan näyttää... Eivätpähän olleet pappilassa apetta antaneet, kosk’ on omat silput kuluneet ... se on se nykyinen pehtori semmoinen, mikä lie... Vitsapahan oli katkennut reslan laidasta, kun nurkkaan ajoi ... ja entäs loimi, jopahan taas oli sika!... – Mitä? ... ja nyt näki Liisa jo semmoista, että ei kiitetty, ja hän huusi siitä Matille talliin...
– Herra Jumala!... Matti hoi! kun on minun kehruut vielä täällä reen pohjalla ... jotka olivat ruustinnalle vietävät!... Kuuletko sinä, sen kötys, minkä tähden et ole antanutkaan niitä ruustinnalle?
Matti oli ruvennut apetta tekemään tammalleen ja tuli nyt noutamaan jauhopussia reestä.
– Minkä tähden et ole antanutkaan minun kehruuksiani ruustinnalle?
– Olenpahan...
– Vai olet? – Tuoll’ olivat heinien alla nykimättä ... et ole liikauttanutkaan ... siin’ on, heh! – ja Liisa heitti vihaisesti nyytin takaisin rekeen.
– En muistanut.
– Et muistanut! Sanoinhan ma sen, ettet muista – olisit ottanut minut mukaan, niin olisin muistanut ... siinä ne nyt ovat, ja mitähän ruustinna sanoo?
– Olisikohan niillä ollut kiire?
– Totta kai niillä kiire, kun minä ne kerran laitoin.
– Mikä lie tällä kertaa ollut, onhan tuota ennen muistanut ... olin minä ruustinnan puheillakin, mutta miten lie siinä lähtiessä haihtunut mielestä...
– Haihtunut mielestä! – Mitä sinä sillä jauhopussilla?
– Tamman appeeseen...
– Se kulkee vielä torkuksissa tuo mies ... johan siell’ on apetta soimessa ... minä tein.
Matti meni takaisin talliin. Liisa otti kehruusnyytin, nahkaset ja säkit reestä ja vei ne pirttiin.
Vähän ajan päästä tuli Matti tallista, tarkasteli rekeään ja näki, että oli muuan vitsas reslan laidasta katkennut ... veti sen sitten aisoista tallin seinämälle ja keikahdutti siihen kumolleen... Mutta ihan kuin vahingossa tuli hän sitä siihen asetellessaan ajatelleeksi, että »ei kai se nyt siitä minnekkä pyöri...» mutta sitten hän huomasi, että se oli ihan järjetön ajatus, eikä ymmärtänyt, mitenkä se semmoinen oli hänen päähänsä tullut. Oli jo tupaan menemäisillään, kun raapaisi korvallistaan ja meni sen nurkan juureen, johon oli rekensä ajanut... Olipahan sälö siihen halennut. Matti repäisi sen kokonaan irti, pisti seinänrakoon ... ja sitten hän meni pirttiin.
Liisa oli siivilöimässä maitoa pyttyihin pöydän nurkalla. Kissa kierteli häntä ja naukaisi aina väliin. Matti päästeli raskaammat vaatteet päältään ja painautui sitten penkille istumaan pää käsien varassa. Liisa vilkaisi häneen silloin tällöin siivilänsä ylitse ja ajatteli, että »mikähän sillä nyt on», mutta ei kuitenkaan sitä kysynyt... Olisikohan juonut ja nyt olisi kohmelossa? ... vaan ei hän sitä äsken suinkaan hengestä tuntenut. Tokko lie juonut ... missäpä tuo olisi ennättänytkään, kun tänä aamuna lähti?... Kissa hiipi Matin luo ja hieroi hiljaa naukuen kylkiään Matin saappaihin. Mutta ei Matti ollut kissaa näkevinään... »Jokin sillä on, koskei hyväile kissaakaan», ajatteli Liisa...
– Käy saunaan, sanoi Liisa Matille, kun viimeistä kertaa laski maitoa siivilän läpi pyttyyn.
Matti harasi tukkaansa ja alkoi riisuutua saunaan. Ei puhunut mitään, eikä Liisakaan puhunut. Pistäytyi ovesta pihalle, ja vähän ajan perästä meni Liisa jälestä.
Ensin kuitenkin kaatoi kissan kuppiin maitoa ja asetti sen pankon eteen lattialle; päreen hän kanssa sytytti uuden palamaan ja sovitti sen pihtiin pankon nurkkauksessa.
Eikä pirttiin jäänyt muita kuin kissa maitoansa lakkimaan ja päre pihdissään palamaan... Kissa lakki lämmintä maitoa, siististi ja äänettömästi, päre palaa ritisi verkalleen, ja karsta kävi sitä mukaa yhä useammalle kierteelle, kuta enemmän piteni. Mutta kun tuli oksan kohta, suhahti siitä liekki pienenä kielekkeenä ylös- ja alaspäin pihisemään ... ja silloin kissan hännän pää salaperäisesti liikahti. Mutta kun se oli maitonsa lakkinut, kuppinsa nuollut ja kielensä liponut, lähti se liikkumaan ympäri tupaa. Kulki kuulumattomin askelin pankolta pöydän luo, hiipi siitä karsinaan, kiersi takaisin pankon juureen ja siristi viheriäisiä silmiään pärevalkeaa vastaan, naukaisten vähäisen. Meni taas pöydän päähän, hyppäsi penkille ja vainusi maitopyttyjä, mutta laskeutui taas takaisin lattialle. Pankon luona naukaisi surkeasti ja melkein kuin itseänsä säälien ja hyppäsi pankolle. Siinä se ojenteli kaulaansa ... pitemmäksi, pitemmäksi ... kävi itse yhä matalammaksi ja kavahti uunille. – Päre suhahti taas pihdissään pihisemään, karsta ritisi, ja pehmoinen kehruu alkoi kuulua uunin päältä.
Saunassa eivät Matti ja Liisa paljon mitään puhuneet. Matti oli jo lauteilla, kun Liisa tuli. Liisa hautoi vastan ja ojensi sen Matille.
– Heh, tuoss’ on vasta! sanoi hän.
– Tahdotko vielä? kysyi hän vähän ajan päästä ja löi löylyä.
– Lyö häntä vielä, sanoi Matti.
Liisa heitti herkeämättä vettä kiukaan kuumille kiville...
– Vieläkös?
Kun ei Matti mitään vastannut, niin Liisa löi vielä.
– Elä häntä ... huh! ... elä häntä ... huhhuh! enää! sanoi jo Matti ja valeli päätään.
– Vähäänpä se nyt, – sanoi Liisa, mutta ajatteli itsekseen, että paljonpa sen nahka nyt sietikin.
Eivät Liisa ja Matti vielä iltaista syödessäänkään puheisiin päässeet. Matti söi kokkelia, mutta unohti usein lusikkansa kuppiin eikä muistanut uutta palasta suuhunsa purra, kun oli entiset nielaissut. Liisa häneltä aina silloin kysyi, että »minkätähden sinä et syö?» – johon Matti pikaisesti vastasi, että »syönhän minä», ja söi. Olisi Liisan tehnyt mieli härnätä Mattia siitä nukkumisesta, mutta sitten hän ajatteli, että »härnäämmä häntä huomenna» ... eikä nyt härnännyt.
Syötyä oli Matin mieli vähän keveämpi ... kovin raskas se oli ennen syöntiä ollutkin ... saunassakin vielä. Jo ajatteli hän mainita Liisalle jotain rautatiestä. Ei hän kuitenkaan mitään maininnut ... ehkei se sitä kuitenkaan uskoisi ja sanoisi unen näöksi eli miksikä muuksi tahansa ... ainahan se sanoja löytää.
Ruokaa pois pöydältä korjatessaan sanoi Liisa saaneensa jäniksen.
– Eipähän ole malttanut olla käymättä minun pyydyksilläni, ajatteli Matti, mutta ei sanonut muuta, kuin kysyihän hetken päästä, mihin rautaan se oli käynyt...
Aidan nurkkaukseen oli käynyt, palon niitynpuolimmaiseen aidan nurkkaukseen eikä metsän puolimmaiseen ... ei rautaan, vaan lankaan...
Vaan eihän Matti muistanut siellä nyt mitään lankaa olleenkaan ... syksyllä sulan aikana oli ollut, mutta poishan hän ne keyrin aikaan muisteli ottaneensa...
– Etpähän ollut ottanut, kosk’ oli jäniskin käynyt, sanoi Liisa ja kehaisi vielä, että se oli hänen onnellaan sinne mennyt ... eikä ollut muuta kuin yksi jälki ... ihan suoraan metsäsaarekkeesta niityn poikki ... eikä vanhaa polkua mitään.
Ei Matin enää tehnyt mieli mitään puhua, kun kuuli, että oli jänis ihan suoraan käynyt kesälliseen lankaan. Ei se hyvää merkinnyt semmoinen ... suurten sotien ja vainovuosien edellä sitä semmoista tapahtuu, että tähdet tippuvat taivaalta ja jänikset juoksevat kesällisiin pyydyksiin ... oikeassa menossa ne ei juokse... Ei sitä olisi kuitenkaan siitä langasta pitänyt irti päästää ... siinä olisi pitänyt antaa olla, tottapahan olisi se sen siitä korjannut, joka oli sen siihen ajanutkin...
Sama kai se oli, joka höyryt laittoi maalle kulkemaan ja niillä ajoi ... toinen mies eikä se oikea, joka on maailmankin luonut...
– Mikä sinulla on, Matti, kun et sinä nuku? murahti Liisa unisena ja veti peitettä puoleensa.
– Nukunhan minä, sanoi Matti.
– Etpähän nuku ... kun olet koko yön siinä ähkinyt ja sinne tänne heitelläinyt...
– Mikä lie valvottaja ... tokko lienen oikein terve.
– Vielä sinulla mikä ... ei mikään. – Kummapa, jos ei nukuta, kun tullessaan koko matkan reessä makasi...
– En minä koko matkaa...
– On sitä puolessakin ... mut’ olehan nyt vaiti ja nuku pois...
Liisaa nukutti kovin, hän veti taas peitteen korvilleen ja nukkui...
Matti mutisi, että »jos tietäisit, niin ei sinuakaan nukuttaisi». Mutta sitten hän kohta itsekin nukkui.