Reaalinen suunta kirjallisuudessamme
| Reaalinen suunta kirjallisuudessamme. Kirjoittanut Julius Anselm Lyly |
I.
[muokkaa]Muutamia vuosia sitten, ei enemmän kuin noin viisi, oli minulla pöydälläni aloitettuna kirjoitus, jonka aineena oli kirjallisuutemme ja erittäin kaunokirjallisuutemme silloinen kanta. Syystä tai toisesta jätin tämän kirjoitukseni silloin keskieräiseksi, ehkäpä suurimmaksi osaksi siitä syystä etten tiennyt, ymmärrettäisiinkö niitä aatteita, joita siinä tahdoin tuoda esille, oikein vai väärin. Nyt kun muistelen, mitä kaikkea tässä kirjoituksessa olin aikeessa yleisölle ilmi tuoda, on minulla syytä iloita siitä, että tuskin viiden vuoden kuluttua olot ovat niin eduksensa muuttuneet ettei mieleni enää tee silloista kirjelmääni samaan suuntaan jatkaa ja julkaista.
Se kirjoitukseni oli sangen synkkää laatua. Mitä oikeastaan uudempi kirjallisuutemme on, kysyin epätoivoisena. Mihin pyrimme, mitä tarkoitamme? Mistä syystä tahdomme salata niiltä, jotka Suomalaisuuden asiaa vihaavat, että uudempi kirjallisuutemme on tullut pysäyskohtaan, josta on vaikea sitä irroittaa? Voimamme, ikäänkuin sulkujen estäminä, kokoontuvat yhteen kohtaan ja makaavat vahingollisena tulvavetenä yli viljavainioiden.
Muistuu mieleeni eräs surullisesti kuuluisaksi joutunut lauseparsi, jota juuri siihen aikaan eräs ulkomaalainen oli laskenut julkisuuteen suomalaisesta kirjallisuudesta ja jota melkein kaikki suomenmieliset lehdet suurella riemulla riensivät levittämään. Se kuului melkein näin: ”Suomalainen kirjallisuus tähän saakka ei ole ollut muuta kuin käännös ruotsalaisesta ja mitä tulevaisuuteen tulee, on se aina oleva paraleelisesti juokseva teksti ruotsalaiselle, sillä molemmilla on sama perustus ja juuri, ruotsalainen, jos kohta suomalaiseen pukuun muutettu kulttuuri! (Sic!)” Niin huonosti olivat asiat vielä silloin, että tuskin yhtään ainoaa ääntä kuului vastalauseena tuommoiseen kansallistunnettamme solvaisevaan ja häpeälliseen lauseesen.
Käännös-kirjallisuuden pitivät enimmät kirjailijammekin ainoana tulevaisuuden toiveena. Tuskin kiitettävällä kainoudella pitivät he suurimpana kunnianaan nähdä nimensä lehdissä mainittuna taitavina kääntäjinä jostakin vieraasta kielestä ja kun joku sanomalehti-suurvalloistamme soi heille muruisen tätä armon leipää, kas silloin lennähti ilon puna nuoren, ”toivorikkaan” kirjailijamme poskille. Ainoastaan aniharva vanhemmista rohkeni ajatellakaan jotakin itsetekoista. Mutta jumal’ avita mimmoista itsenäistä! Sankarit ovat alkujaan torpan poikia, mutta niin loistavilla luonnonlahjoilla että häikäsivät seurakunnan rovastin silmät; koulussa he ovat oikeat pyhäkoululapsi-esikuvat ja esimerkit, ylioppilas-maistereina saarnaavat joulu-aamuna kirkossa, että luulee herran enkelin astuneen alas ja itkettävän kuulijoita, mutta kohta sen jälkeen alkavat tuntea kaikki helvetin tuskat rakkaudesta joihinkin ylhäisiin neitoihin, jotka jossakin tilaisuudessa ovat langenneet heidän kaulaansa, sillä elävällä vakuutuksella, että Jumala on niin määrännyt; miehinä he töin tuskin pääsivät ehyin nahoin pötkimään pakoon appivanhempiensa tuntuvampaa kuritusta, ja ukkoina he jakaus keskellä otsaa sekä körtit takana istuvat kertomassa kahdelletoista lapsenlapselle merkillisiä ja ihmeellisiä elämän vaiheitaan.
Tämmöiset kertomukset tietysti ”sitä paitsi” olivat täynnä ”kansan henkiä”. Kaikkihan siinä piti vanhat tuttumme olla muassa näyttämöllä. Tammelan vanha jäykkä isäntä, jonka parta ei tärähtänytkään kun ajoi oman poikansa pellolle, Töppölän Aappo, kylän soittoniekka, Leena Kaisa, Rämpsyn Esa, Viuhka Maija, Ollinen ja Nallinen, Tuppurainen ja Tappurainen, joille suotakoon lukijan itse antaa niille tulevat tehtävät meidän vanhassa oivallisessa novelli- ja näytelmä-kirjallisuudessa.
Mitäs nyt meidän esteetilliset kriitikot kaikesta tästä arvelivat? He eivät voineet olla niin sokeita etteivät huomanneet sitä ääretöntä roskan ja romun paljoutta joka tuommoiseen kirjallisuuteen oli kokoontunut. Vaan he nielivät sen kumminkin ja odottivat. Kuta karvaammalta se maistui sitä useimmin kävivät he yliopiston matrikkelia tarkastamaan eikö meidän tuleva suomenkielinen Runeberg jo olisi tullut ylioppilaaksi.
Jos joku kansallismielisistämme ei tyytynyt tuohon vanhanaikuiseen henkiseen ravintoon, vaan nurisi ja napisi, hän sai katsoa eteensä, ettei ylhäisyyden tuli langennut hänen päällensä. Ylenkatseella semmoista aina kohdeltiin. Suomalainen kirjallisuus, vaikka pieni, sanottiin, on puhdas ja kaunis, kuin Saaronin lilja. Ei sitä vaivaa kaikki se suuri lika ja loka, joka rumentaa muiden kansojen kirjallisuutta. Kaikki tämä hirviä, tämä saastainen elämän varjopuolien esittäminen, tämä synnin sisimmissä sopeloissa kaivaminen, tämä köyhyyden, kurjuuden ja siitä seuraavien vikojen ilmituominen, tämä ylempien kansaluokkien syyttäminen, tämä salainen, yhteiskunnalle turmiollinen vihan purkaus kaikkea vastaan joka koittaa toisen yli, toisen niskoille kohota, se ei vielä, Jumalan kiitos, häpäise Suomalaista kirjallisuutta. Hiljaisena, raittiina, puhtaana kuin lähde lehdistössä se lirisee eteenpäin, kunnes äkkiä tulee se aika, jolloin – jaa, se aika jolloin maamme toinen suomenkielinen Runebergi on nouseva ei ainoastaan meidän, vaan muidenkin kansojen hartioille ja yhdellä iskulla kohottava suomalaista kirjallisuutta maailman etevimpien kirjallisuuksien joukkoon. Tätäpä juuri, tätä viimeksi mainittua viskattiin tyytymättömien kurkkuun, kun suutansa avasivat. Suomalainen Runeberg – kas siinä on kaikille uudistusta harrastaneille vähän ajattelemista. Eipä se nimi vielä mihinkään matrikkeleihin ole kirjoitettu! Onkos kenessäkään heissä miestä, joka semmoiselle sijalle rohkenee astua, joka Runebergin perinnön rohkenee itselleen omistaa, joka hänen jousensa virittää? Kun ei, niin tietäkööt huutia ja tyytykööt vanhempien, kokeneimpien mielipiteen, käykööt kiltisti vanhempien polkuja älköötkä uutta eksyttävää tietä kirjallisuudessa itsellensä toivoko! Siihen asti kun Runebergimme tulee, säilyttäkäämme mielemme puhtaana, taistelkaamme pahuutta vastaan, joka pyrkii maamme rajojen yli joka haaralta, jokaisen naapurikansan keskuudesta.
Näin puhuivat kriitikomme ja taitavat puhua vielä nytkin. Ja sillä aikaa he aina tiheämmin ja tiheämmin käyvät tarkastelemassa yliopiston nimikirjan, eikö siihen joku ”Koski-Kyrko-valta” eli ”Agaton Ruotsi-brygga” olisi nimensä kirjoittanut, josta voitaisiin päättää että uusi kaikkea valaiseva ajan jakso, uuden Runebergin aikakausi koittaa suomalaiselle kirjallisuudelle.
Mitä liikuttaa näitä oppineita ja viisaita herroja, että on syntynyt uusi elämä viime aikova kirjallisuutemme alalla? Korkeintaan se voi heitä harmittaa että muutamat keltanokat eivät ole malttaneet mielensä ja odottaneet suurta Runebergiämme, vaan ovat kaikessa typeryydessään itse ryhtyneet tulevaisen mestarimme työhön, pilanneet hänen vaikutus-alansa ja saastuttaneet kirjallisuutemme. Johan Päivärintakin kauvan aikaa oli tikkuna heidän silmissään. Hänellä, tällä vakavalla, nerokkaalla todellisen elämän esittäjällä oli toisinaan se kummallinen oikku että hän, kun kertomuksensa totuus vaati, ilman epäilystä astui heidän kapeimmille varpaillensa ja säälimättä painoi että vesi heille tuli silmiin. Hänellä oli epäiltävä taipumus esittelemään nais-asia aivan kummallisessa valossa ja ”Puutteen Matissa”, tuossa meidän kirjallisuutemme jaloimmassa helmessä, on muutamia kohtia, jotka herrojen mielestä olisivat olleet paremmat vähän toisella tavalla esitettyinä. Sen vuoksi ei voinutkaan olla huomaamatta niissä arvosteluissa, joita herrat näistä ja muista Päivärinnan kertoelmista kirjoittivat, sen ihmettelyn ja ihailun ohessa, jota hänen neronsa pakottamallakin sai heitä ilmituomaan, koko joukon happamia irvistelyitä, joita nuo varpaille astumiset saivat aikaan.
Päivärinnasta kun kerran on tullut puhe, niin täytyy sanoa että häntä usein väärin ymmärretään eli, paremmin sanoen, häntä ymmärretään puolinaisesti. Ei tahdota tahi ei voida huomata että hän antaa objektiivisen kokonaiskuvan kansamme elämästä, että hän, niin paljon kuin näyttääkin esittelevän omia tunteitaan, omia mielipiteitään, omaa sisällistä elämätään, itse asiassa todenperäisen esittää Suomen kansan elämää. Herrat sanovat sen tulevan siitä vaan, että hän itse on kansan lapsi, että hänellä itsellä on kansan käsitystapa, että hän ajattelee, tuntee ja elää kuin talonpoika ja siis, kun esittää itseänsä, ei voi muuta kuin esittää talonpojan elämää. Tämä voi tosin osaksi olla oikeaa, vaan huomatkaa tarkoin, osaksi vaan. He eivät näe että Päivärinta myöskin tahtoo olla talonpoika, että hän itsetietoisesti asettuu heidän luonnolliselle kannalle, että hänellä yhtä hyvin ja paremmin kuin muutamilla muilla kirjailijoilta on kykyä asettua toisellekin kannalle, antaa kuvausvoimallensa vapaat siivet ja lennättää sitä pilventakaisilla ilmapihoilla ajaen takaa maailmassa saavuttamattomia yleisinhimillisyyden muodossa kulkevia, kaikkein vähintäin kansallemme sopivia ihanteita, vaan että hän juuri tätä ei tahdo.
Tämäpä seikka se osottaakin kuinka mahdottoman suuri eroitus on Päivärinnan ja noiden vanhanaikainen kirjailijoidemme välillä koko kirjoitustaiteen käsitystavassa ja kirjoituslaadussa, vieläpä kirjallisessa kyvyssäkin. Päivärinta on vallan uuden uran aukaisija, uuden kehitysjakson tienraivaaja ja alkuunpanija kirjallisuudessamme. Hän on itsetietoisesti ensimmäisenä jättänyt meidän niinkutsuttujen romantikon (s. o. haaveilijoiden) omatekoiset mallit ja lähtenyt suorastaan elämään hakemaan todellisuutta.
II.
[muokkaa]Tässä on ehkä sija lyhyesti mainita niistä kahdesta kaunokirjallisuuden suunnasta jotka nykyjään melkein kaikkialla taistelevat keskenänsä voitosta. Toinen, vanhempi, joka johtuu vanhasta romantillisesta eli sadun tapaisesta kertomatavasta, on suunta, joka, liittyen entisten aikojen käsitystapaan, tahtoo asettaa niiden ihanteet, niiden mallit meille noudatettaviksi, joka, huolimatta siitä ovatko sen esittelemät tapaukset milloinkaan todellisuudessa tapahtuneet eli edes mahdolliset tapahtua, kuvaa meille olosuhteita, luonteita, kohtauksia semmoisina, kuin niiden esittelijän ajatuksen mielestä pitäisi olla tyydyttääksensä onnellisuuden vaatimukset, siis ihanteellisessa muodossa ja valossa. Toinen on niin kutsuttu reaalinen eli todellisuutta kuvaava kirjallisuussuunta, joka, liittyen uudemman ajan harrastuksiin, on tehnyt tehtäväkseen kuvata todellisuuden semmoisenaan, panematta siihen omaa ajatustansa, omia mielitekojaan, tahallansa pidättäen itsensä ilmaisemasta mimmoiset olosuhteet esittelijän mielestä pitäisi olla, mutta antaen kuvattujen tapahtumien ja luonteitten analyysin itsensä selvästi osottaa mitkä yleiset näkökohdat tekijää johdattavat.
Jos nyt tahdomme kysyä, mikä kaunokirjallisuuden sisällys ylipäätänsä saa olla, niin meidän ehkä tällä tiellä on vaikea päästä mihinkään ratkaisevaan päätökseen mikä kirjallinen suunta on kaikista enin oikeutettu. Yksi hakee kirjallisuudessa yhtä toinen toista. Yksi tahtoo siitä iloa ja lohdutusta, toinen hakee siitä ihanteita, innostusta ja kiihotusta, kolmas ohjausta ja ojennusta, neljäs kaunetta, viides todellisuutta. Kaikkea tätä ollaankin oikeutetut todelliselta kirjallisuudelta vaatimaan ja saamaan. Se on oleva kaikissa kohtaloissamme meidän sisällisen ja ulkonaisen elämän kokemuksien sekä harrastusten uskollinen seuraaja ja toveri. Kirjallisuuden tulee olla elämän kuva siinäkin suhteessa, ettei se tarjoa ainoastaan yhdenlaista, yhden mallin mukaista.
Paljon pitemmälle tulemme jo sen kautta että määrittelemme kaunokirjallisuuden taiteen haarana. Tosin taide, samoin kuin sen päämäärä kauneus, viihtyy monessa muodossa. Onpa vielä taiteellisuuden määritelmäkin semmoisenaan riidan alainen. Mutta tarkkaamalla juuri muutamia riidanalaista kohtia ehkä voimme tehdä jommoistakin johtopäätöksiä. Sanotaan että taiteen kautta meidän tulee luoda ihanteita ihmiskunnalle, individuaalisia esikuvia järjenmukaisista yleiskäsitteistämme, todellisuuden pukuun puettuja aatteita. Mutta tämä määritelmä on osittain väärä osittain vaillinainen. Jos sanotaan, että taide luopi meille ihanteita, on tämä vallan määrin siinä merkityksessä, että taide toisi ilmi jotakin ennen olematonta, jotakin ihmiselämään uutta, sen luonnonmukaiselle kehkeytymiselle tähän saakka tuntematonta. Ei taide ensiksikään käy ihanteidensa ihmiselämän edellä, se seuraa sen jälessä. Vasta se mikä on elettyä, koettua, todellista, on todellisen taiteen esineenä. Taide joutuu ehdottomasti väärille poluille, jos se, kokemuksella eli vaillinaisen kokemuksen nojalla, lähtee luomaan kaavoja todelliselle elämälle. Se tulee haaveilemiseksi, joka samassa määrässä inhoittaa, kuin se on saavuttamatonta.
Toiseksi ei ole totta että taide saattaa ilmi ihanteita siinä merkityksessä että niiden pitäisi olla esimerkkinä eli esikuvina elämän suunnallemme muulla tavoin kuin historiakaan, joka, osoittaen todellisuuden lait, juuri niiden kautta antaa meille toimentamme esikuvia. Taiteella ei ole minkään näköistä oikeutta syntetiseerata (yhteyksiksi luoda) niitä totuuden aineksia, joita se elämää kuvatessaan tapaa asettaen semmoiset yhteydet tapahtuvalle toiminnalle esikuvaksi. Näiden aineiden yhdistäminen kuuluu ehdottomasti elämän, toiminnan todellisuuden tehtäväksi. Mutta taide saa kuvata yhteyksiä, joita elämä itse on luonut. Taiteella, joka ryhtyy juoksevan ihmiselämän esittämiseen, on yksinomaisesti analyysi (aineksien erottaminen) toimitettavana. Sen täytyy ottaa todellisuutta semmoisenaan, ei ainoastaan erikoiskohtia, vaan itse yhteydetkin; sen täytyy osottaa ne vaikuttimet, jotka ovat saaneet matkaan tosiasiat; sen täytyy eroittaa niissä vaikuttimissa varsinaiset ja oleelliset sivuasiallisista ja satunnaisesta ja tällä tavoin yhä selvemmäksi ja selvemmäksi paljastaa todellisessa elämässä vallitsevat järkähtämättömät lait. Sen täytyy nämä lait tosiasioiden nojalla määritellä, vaan siihen onkin sen tehtävä loppunut.
Kun sanotaan että taide todellisuuden muodossa esittää aatteen, että se individualiseeraa yleiskäsitteen, on tämä epäselvästi lausuttuna. Aatteella saattaa olla se merkitys, minkä itsekukin sille tahtoo antaa. Mutta jos sillä tarkoitetaan erittäin todellisuudessa vallitsevat lait, miksi ei sanota tätä selvään? Jos tunnustetaan tämän lauseen tarkoittavan sitä, niin ihmisen sisällisessä elämässä kuin muuallakin luonnossa vallitsevaa suhdetta, että määrätyt syyt seurauksina tuottavat määrätyt vaikutukset, että siis määrätyillä ilmiöillä on omat vaikuttimensa, joiden ilmaiseminen tulee taiteen tehtäväksi sille omituisessa muodossa, niin on epäselvyys poissa. Mutta kaikki yritykset tähän lisäämään subjektiivisia aineksia olkoot silloin kerrassaan katkaistut.
Nämät lyhyesti mainitut näkökohdat selvään jo edeltäpäin ratkaisevasti kallistavat voiton uudemmalle kirjallisuudelle, joka juuri on tehnyt tehtäväkseen niiden tarkan noudattamisen. Tämä suunta on jo edeltäpäin tehnyt itsellensä selväksi, että kun taiteen ehdottomasti täytyy seurata elämää, on tämä yhtä hyvin sille suurimpana etuna kuin terveellisenä rajoituksia kaikellaisia liiallisuuksia vastaan. Sillä on pyhänä velvollisuutena hellällä tarkkaavaisuudella ja huolella seurata niitä erilaisia ilmestysmuotoja, joissa inhimillinen elämä viihtyy. Rikkaan hovissa niinkuin köyhän majassa saa se olla perehtynyt. Maailman suurille markkinoille niinkuin yksinäisen erämaan tytön sydämmen salaisuuksiin on sillä vapaa pääsö. Ja missä uusi elämä alkaa itää ja toimia, missä uudet aatteet hiljaisuudessa kypsyvät ja missä ne voimakkaina murtuvat vanhoja, juurtuneita ennakkoluuloja vastaan, kas siinä on taide kuin kotonaan.
Mutta tärkeää on tässä yksi seikka. Taiteilijan täytyy sydämmensä pohjasta olla vakuutettu siitä että hän kaikkialla vähimmässäkin esineessä kohtaa työllensä soveliasta alaa. Hänen ei tarvitse muuta kuin elämästä murtaa pois palanen, ja hän on ehdottomasti saava itselleen rikasta ja runsasta kuvausaihetta, ei ainoastaan yksityiskohtien suhteen, vaan myöskin kokonaisuudessa, jos hän nimittäin jollakin tarkkaavaisuudella on osannut tehdä murtamisensa. Joka ainoa tapahtuma, joka ainoa todellisuudessa eletty hetki on tärkeä siinä suhteessa, että se on ihmisten olemisen-lakien alainen, joita taiteilijan on velvollisuus saattaa ilmi. Mutta tätä uskoaksensa ja huomataksensa tulee hänellä olla rajaton usko elämän ihanteellisuuden, terävä kyky sitä huomaamaan ja rajaton halu saattamaan sitä ilmi. Tämä usko maailmassa vallitsevaan äärettömiin käyvään järjellisyyden täytyy todellisen elämän kuvaajalla olla paljoa syvempi ja todellisempi kuin millään vanhassa idealistisessa koulussa käyneellä kirjailijalla onkaan, joka on siirtänyt ihanteellisuuden ulkonaisesta todellisuudesta oman aivoinsa luomien olemattomiin ajatussikiöihin taikka joka luulee tekevänsä ihmiskunnalle palveluksen kun hän kaikilta elämän haaroilta koottuja satunnaisia ihanne-löytöjänsä tahtoo kirjavana helmivyönä tarjota semmoista rakastavalle markkina-yleisölle.
Tämä jo selvän selvään todistaa kummanko kirjallisuuden-suunnan edustajat suuremmalla voimalla ovat menevät eteenpäin. Mutta sitä paitsi on huomioon otettava että kirjallisuus on reaalisen suunnan kautta kokonaisuudessaan astunut suuren askeleen eteenpäin päätarkoitustansa kohti, joka ei voi olla muuta kuin antaa selvä kuva elämästä semmoisenaan, kuin se kuvautuu eri osissa maailmaa, eri maissa ja eri kansoissa.
Mitä väärimpiä syytöksiä reaalista kirjallisuutta vastaan on se, että se luonnoltansa muka olisi epäkansallinen. Tätä syytöstä saattaa päin vastoin tukevammilla perusteilla tehdä vanhanaikaista ideaalista suuntaa vastaan. Mitä hyötyä näet on kirjallisuudesta, joka luopi olemattomia kuvauksia elämästä, jonkun yksityisen mielen haaveita, jotka itse asiassa voivat tapahtua missä tahansa, vaikka ovatkin johonkin kansalliseen pukuun puettuja. Voipiko se, joka elää Andalusian ihanalla tasangolla, jonkun romantikon haaveilemiseen saada käsitystä siitä taistelusta, niistä vaivoista ja ponnistuksista, jotka tulevat suomalaisen uudisasukkaan osaksi, kun hän kylmässä, kolkossa korvessa raivaa tietä viljelykselle eli sivistykselle? Saako Italialaisen lazaroni semmoisesta kirjasta käsitystä siitä jäntevyydestä ja sitkeydestä, jolla taistelu hallaa ja niukkaa luontoa vastaan on käytävä näillä viljelyksen takamailla kaukana pohjolassa? Semmoisen kuvan voi ainoastaan se antaa, joka uskollisesti esittelee kansamme elämän semmoisenaan kuin se on yksityisseikoissaan ja kokonaisuudessaan.
Todellisesti reaalisen kirjallisuuden täytyy tulla kansalliseksi eikä mikään muu kirjallisuus voikaan olla kansallinen kuin reaalinen. Kuta useammat kirjailiat kansassa esiintyvät, jotka itsekukin osaavat tuoda lisää uusia faktoja sen kansan todellisen elämän objektiiviseen tuntemiseen, kuta lähemmäksi kirjailijat pääsevät kuvatessaan niitä yleisiä lakeja, joita heidän kansansa sisällinen ja ulkonainen kehitys noudattaa, kuta selvemmälle kirjallisuuden kautta itse kansalle tulee tunnetuksi ne omituiset olosuhteet, joissa se elää, ne omituiset ehdot, jotka sen olemassa olemista välittävät, sitä suurempi toivo on että tämä kansa lopuksikin voittaa ne vaikeudet, jotka ulkonaisesti sen teille asettuvat, ne viat ja virheet, jotka sen kehitystä estävät, sekä saa valtaansa ne välikappaleet ja keinot, jotka sen tarkoitusperän saavuttamiseksi ovat välttämättömät.
III.
[muokkaa]Mutta palataksemme erittäin meidän maan kirjallisuuteen ja, puhuaksemme siitä uudesta, elämästä, joka siinä viime aikoina on syntynyt niin muistanee lukija että äskettäin luimme muutamassa maaseutulehdessä (Laatokka N:o 50, 1886), jossa on johtavana henkilönä eräs maamme etevä (idealistinen) kirjailija nuoren realistisen kirjailijan teoksesta arvostelun, jossa, muun muassa, sanotaan: ”Ne ovat nuo naapurimaiden uudet kirjailijat, jotka ovat epäsikiöitänsä meidänkin maahan työnnelleet ja täällä tärvellyt taiteellista aistia. He ovat tehneet taiteesta poliisiviraston, ulkotautien sairashuoneen, avioero-toimiston. Ja monet nuoret kirjailijat meillä, hurmautuneina näistä ”todellisista” kirjailijoista ovat alentuneet heidän sameihin rupakuoppiinsa, unohtaen, että taide on rakkaus ja seisoo korkeammalla kaikkea tuota, että sen alkuperä on ijankaikkinen, että se ijankaikkisuuden ihanaan valoon aina pyrkii.” Olemme jo edellisessä nähneet mikä ”todellinen” arvo noille pöyhkeille, tyhjää vätysteleville sanoille oikeastaan on annettava. Mutta tässä kohdata lausuttakoon vaan jyrkkä vastalause sitä käsitystä vastaan että uusi reaalinen kirjallisuuden suunta yksinomaisesti olisi tuotu maahamme ulkoa päin, olisi vaan sikeytynyt naapurimaiden uusista kirjailijoista ja heidän tuotteista. Tämmöinen väitös todistaa yhtä paljon lyhytnäköisyyttä kuin puolueellisuutta.
Herra K. S:n, joka yllä-olevan on kirjoittanut, kyllä olisi pitänyt voida huomata että kirjailijat semmoiset kuin Juhani Aho, Minna Canth, Teuvo Pakkala y. m. reaalisen suunnan edustajat meillä tosin muotonsa puolesta johonkin määrään ovat seuranneet uudempain kirjailijain kirjoitustapaa Norjassa ja Ruotsissa, vaan että he, mitä sisällykseen tulee, ovat asettuneet mitä puhtaimmalle kansalliselle perustukselle, perustukselle, jonka heille on kyllin valmistanut Päivärinta ja joskus itse Samuli S:kin. Vai luuleeko hra K. S. että kirjoitukset semmoiset kuin ”Kievarin pihalla”, ”Papin tytär”, ”Rautatie”, ”Työmiehen vaimo”, ”Köyhää kansaa”, ”Oulua soutamassa” y. m. ovat ainoastaan Ruotsista ja Norjasta tuotua seka-tavaraa. Lienee kylliksi mainita nämät nimet vain, jotta hra K. S:n väitöksen koko ”todellinen” arvo tulisi ilmi. Kaikkein vähin arvostelijan häveliäisyyden tunne olisi pitänyt pidättää hra K. S:n epäkansallisena esittelemästä suuntaa, joka on synnyttänyt ”sikiöitä” semmoisia, kuin yllä olevat, kirjallisuudessamme käännöskohdan vaikuttavat teokset.
En nyt halua ruveta kiistelemään hra K. S:n kanssa, mitä hän noilla sanoillansa tarkoittaa ja mitä hän ylipäätään realismilla luulee pitävänsä tarkoittaa. Kyllin on minulle tietää että reaalinen suunta maassamme on, perustuen Päivärintaan, yhä selvemmin ja selvemmin astunut kansallisen hengen palvelukseen, on ottanut tehtäväkseen kansamme olojen tarkan esittelemisen. Että tämä kansallemme onnellinen tarkkanäköisyys on saattanut kirjallisuuteemme uutta elämää ja virkistystä on kyllä jokainen huomannut ja isänmaan, kansallisuutemme ystävä on siitä iloinnut. Puolueeton tarkastelija on myöskin ehdottomasti huomaava, minkä suuren voimien lisäyksen, minkä virkeyden ja ihmisen nuoruuden tyhjentymättömän lähteen on kirjallisuudellemme tuottanut semmoinen suunta, joka aina uudella innolla ja järkähtämättömällä johdonmukaisuudella nuorille kirjailijoittemme osottaa todellisuutta semmoisenaan, todellisuutta, joka kaikella korkeudellaan on heille terveellisenä esikuvana ja ohjauksena, suunta joka osottaa heille elämän semmoisena kuin se raittiina, rikkaana, yhäti uudistuvana pulppuaa kansamme sisällisestä hengenvoimasta.
Minun tuskin enää tarvitsee mainita mitkä ne kirjailijat ovat, jotka tämän virkeyden kirjallisuudessamme ovat panneet alkuun. Juhani Aho on ehdottomasti pidettävänä sinä miehenä joka siihen antoi ensimmäisen aiheen teoksillansa ”Kievarin pihalla” ja ”Muudan markkinamies.” Nuori kuin hän on, on hänessä tulevaisuuden toivoa ehkä enin kaikesta nuorisosta nousevasta. Mutta se, joka tätä nykyä varmimmalta kädellä, suurimmalla kypsyydellä ja nerollisuudella käyttää kynäänsä reaalisen suunnan edustajana maassamme on ilman epäilyksettä rouva Minna Canth. Semmoiset teokset kuin hänen äsken ilmestynyt ”Köyhää kansaa” ovat ehdottomasti, kaikkein vastalauseittenkin uhalla ennakkoluuloisten vanhoillaan olijain puolesta, pidettävät kansallisen kirjallisuutemme etevimpinä tuotteina. Kun tulevaisuus kerran on aikamme kirjallisuutta arvosteleva, kun se on ottava lukuun ne aate-virtaukset jotka nyt käyvät kansamme elämässä edespäin, ne taistelut, jotka nyt sen keskuudessa raivaavat sijaa uudelle ajalle, on se varmaan asettuva Minna Canthin etevälle sijalle ja lukeva hänelle ansioksi sen, että hän oikein on ymmärtänyt aikansa, kun hän asettuen uudempien aatteiden, uudemman kirjallisuuden palvelukseen on voinut tehdä sitä yhtä selvemmin tuntien olevansa kansansa lapsi, kansansa uskollinen palvelija.
Näitä kahta etu-taistelijaa on seurannut yhä taajenevista riveissä nuorempien kirjailijain joukko, niinkuin Teuvo Pakkala, joka kirjallansa ”Oulua soutamassa” on antanut elävän kuvan kansan elämästä Pohjanmaalla, sekä moni muu, joka kotosin mikä mistäkin osasta maatamme on pitänyt kunnianansa seutunsa kansan elämän esittämisen.
Jos nyt joltakin jo miehistyneemmältä kriitikolta kysymme mitä hän arvelee tästä kirjallisuutemme virkeämmästä elämästä viime aikoina, saamme epäilemättä nähdä sääliväisen silmäilyn hänen totisista silmistään vastauksena kysymykseemme. Surullisin mielin hän ehkä lisää vaan: ”Mitä hyödyttää kaikki tämä kuin ei vielä ole tullut tuleva suuri Runebergimme. Häneen verraten on tämä kumminkin täydelleen arvotonta tavaraa.” Mutta jos nyt jollakin tavalla rohkaisimme hänen ylevää ja vahvaa mielentilaansa häiritä, jos rohkenisimme täältä jokapäiväisen elämän melskeestä antaa hänelle joku merkki olemassa olemisestamme, niin huutaisimme hänen korvaansa kovalla äänellä: ”ei se mies tule konsanaan valmistamatta kuin Deus ex Machina.” Ja jos hän tästä säpsähtäisi hiukkasen ja rupeaisi meitä kuuntelemaan, sanoisimme vielä: Ei kansamme suuri runoilia konsanaan ole tuleva tänne maahamme, ei Väinö ole palaava kansansa luo, ennenkuin se raskas päivätyö on päättynyt, joka Lapin raukoilta rajoilta aina Äänisen rannoille saakka, joka Pohjanlahdelta Vienan merelle saakka on valmistanut hänen tiensä, on perkannut hänen vainionsa, on aitaukset repinyt, on joet silloittanut, on esteet kaatanut että kansan henki saa vapaasti liikkua maassa poikasesta etelään ja idästä länteen. Meidän tehtävä on kirjallisuudessa uskollisesti koota kansaamme hajonneet sammon palaset, meidän velvollisuus on opettaa kansaamme tuntemaan hyvät ja pahat puolensa, tuntemaan itseänsä työssä ja levossa, juhlana ja jokapäiväisen elämän askareissa. Vasta kun olemme, saaneet todellisen eikä haaveksitun kuvan tästä kaikesta, vasta kun kirjailijoita, jotka Ahon ja Pakkalan uskollisuudella ovat näyttäneet meille miten Pohjolan koskia lasketaan, miten Savon metsä- ja korpimaita asutaan, miten Häme kynnetään ja Karjala paimennetaan ja Lapin tunturit noustaan, vasta silloin voi kansassamme syntyä se nero, joka tuntien kansamme luonteen laajemmalta voi antaa kokonaiskuvan sen elämästä, voi ehkä kuvata koko kansan suurta taistelua vapauteen ja itsenäisyyteen.