Realismi ja Idealismi

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Realismi ja Idealismi.

Kirjoittanut Kasimir Leino


Kuten tunnettu, taistellaan tätä nykyä kiivasta taistelua kaunokirjallisuuden alalla. Entisyys idealistisen eli ihanteellisen maailmankatsannon muodossa ponnistelee viimeiset voimansa yhä lavenevaa uudenaikaista realismia vastaan. Idealismi, joka vuosisatoja rauhassa on saanut haaveilla häikäiseviä unelmiansa ja rakennella pilventakaisia tuulentupiansa, on äkkiä joutunut vimmastukseen. Eikähän tuo kumma olekaan, kun ajattelemme hetken tärkeyttä: tuo rohkea rauhanhäiritsijä, joka päällepäätteeksi vielä on niin nuorikin, että tuskin korvantaustat vielä ovat kuivaneet, tämä hurjapää karkaa elähtäneen vanhuksen kimppuun muistamatta lausetta: kunnioita vanhusta, uhkaapa vielä riistää tältä vanhukselta hänen rakkaimman ja rikkaimman aarteensa, nuo ihanat ja viehättävät, joskin pilventakaiset unelmat, sanalla sanoen: realismi tahtoo ryöstää meiltä – idealit! Kummako silloin, jos vanhan puolustajat ”kaikki miekkoja hijovat, terästävät keihähiä”, nuivertaakseen tuon poikanulikan ja oikein miehissä opettaaksensa hänelle ”kuka käski”. Tästä huolimatta voittaa realismi alaa yhä enemmän, uusia vapaehtoisia liittyy sen lipun alle, sankareita, joista yksi ja toinen innossaan ryntää liiankin kauas. Meidänkin maassamme on realismi saanut joitakuita nuoria suosijoita ja koska joulukirjallisuuden joukossa taas voi ilmestyä joku tällainen teos, ei liene aivan sopimatonta koettaa antaa jonkunlaista kuvausta näistä molemmista kirjallisuuden haaroista niille lukijoistamme ja lukijattaristamme, jotka mahdollisesti, vielä eivät ole saaneet näistä oikeita käsitteitä.

On väitetty runouden olevan yhtä vanhan, kuin ihmiskuntakin. Tässä voi tietysti olla liioittelua, mutta aivan perää vailla se ei ole. Olihan luonnollista, että kansat siihen aikaan, jolloin taistelu toimeen tulosta ei vielä ollut yltynyt, myöskin olivat taipuvaisemmat haaveilemaan ja runollisia kuvauksia luomaan. Mutta kuin ihmiskunta lisääntyi, lisääntyi myös kilpailu ylläpidon hankinnasta: ihmisillä ei ollut enää niin paljo aikaa runoilemiseen. Sitäpaitse alkoi tiede hätyytellä mielikuvituksen vapaita lentimiä. Yleisesti tunnettuahan on, kuinka kansat käyvät yhä runottomammiksi, ja onhan meillä esimerkki hyvinkin lähellä: Kalevalan mahtavat runotuotteet sekä Kantelettaren viehkeät, vienon surumieliset säveleet eivät enää ikinä tule nuortumaan. Runotar ei enää suosi työkansaa, sillä tämä kansa ei jouda enää haaveilemaan ja sitä paitse on sen mielikuvitus köyhtynyt pakkotyössä. Näin on runous aikojen kuluessa kehittynyt sivistyneitten s. o. sellaisten yksinomaiseksi oikeudeksi, jotka ylläpidon puolesta ovat olleet paremmassa turvassa ja joiden ei ole tarvinnut antautua ruumiilliseen työhön.

Uskonto, tiede ja yhteiskunnalliset olot ovat vaikuttaneet runouteen ja runous niihin, mutta itse luonteeltaan on runous aina pysynyt samallaisena. Se on pysynyt ihmissydämmen ja luonnon kuvailijana, tunteiden tulkkina ja tämä omituisuuspa sen tekeekin etevämmäksi muita taidehaaroja. Kuvanveistäjä tai taidemaalari voi kyllä kuvata ihmisen tunteita hänkin, mutta ainoastaan siinä määrässä, kuin ne jollakin hetkellä näyttäytyvät kuvattavan henkilön ulkomuodossa. Sydämmen mahtava rikkaus, sen innostukset ja värähdykset, surut ja riemut, kaikki nämät voi ainoastaan runoilija eteemme loitsia. Tätä ominaisuuttaan runous, olkoonpa se sitten idealistinen tai realistinen, ei voi menettää, sillä se on runouden elinehto.

Toista on sitten, millä tavalla tämä kuvaileminen tapahtuu. Tuleeko runouden, jonka suoranaista puolta kaunokirjallisuudeksi nimitetään, kuvata ainoastaan valopuolet ihmiselämässä, ihannella kaikki olevaisuus olemattomuudeksi ja turhanpäiväisistä mahdottomista unelmista, vai onko runouden määränä pidettävä se, että se kuvailee valot ja varjot todellisessa ihmiselämässä säälimättä näyttäen kaikki yhteiskunnan mätähaavat ja epäkohdat. Idealismi edustaa edellistä, oikea realismi jäljemmäistä katsantokantaa. Käytin tahallani sanaa ”oikea” sillä realismista löytyy niin paljo toisinnoita tahi oikeammin epäsikiöitä, joita sekoitetaan realismin kanssa, vaikka niillä itse asiaassa ei ole mitään tekemistä sen kanssa.

Tällaisia epäsikiötä on esim. pessimismi, joka näkee kaiken mustempana, kuin se todella on. Pessimismi, niin moitteen alaisena kuin se nyt onkin, on kumminkin mielestämme luonnollinen reaktiooni tai vastapaino sille ylenpalttiselle ihanteellisuudelle, joka ilmestyi viime vuosisadan lopulla ja tämän alulla on tunnettu ”romantillisuuden” nimellä. Historia osoittaa meille, että liiallisuutta usein on seurannut liiallisuus päinvastaiseen suuntaan, kuten esim. tapahtui Ranskan vallankumouksessa, jolloin uskonto, kirkkoja kaikki, mikä vanhaa oli, sysättiin syrjään heräävän vapauden-tunnon ja itse-tajunnon tieltä. Tämä oli äkkikypsymistä, joka ei voinut kauan seisoa ja siksipä seurasikin reaktiooni, jonka äärimmäiset puoltajat eivät suvainneet mitään itsenäistä, kaiken piti alistua auktoriteetin alle, olipa se sitten uskonto, tiede tai mikä tahansa. Olemme maininneet tämän ainoastaan näyttääksemme, mihin yksipuolisuus vie, samalla kuin olemme tahtoneet teroittaa lukijoillemme, ett’ei pessimismillä ja realismilla ole itse asiassa toistensa kanssa tekemistä mitään, vaikka ne nyt vaikuttimien yhtymisestä ovat osuneet samalle aikakaudelle. Pessimismi on vaan väistyvä välimuoto idealismista realismim. Kun näet huomataan, kuinka todellisuus särkee nuo väikkyvät tuulentuvat asettaen eteemme kylmän proosansa, ei ole kummaa, jos jotkut heikommat luonteet antautuvat epätoivon valtaan ja halveksivat elämäänsä, varsinkin kun tämä katsantotapa ei ole niin vento vierasta heidän lapsuutensa uskonnollekaan. Oikeata realismia ei myöskään ole Strindbergin kirjailutapa yhtä vähän kuin Zolàn yksipuolisimpain oppilaitten; tai oikeammin: se on kyllä realismia, mutta perin yksipuolista, sillä se etsii ainoastaan varjopuolet todellisuudessa.

Mikä on oikea realismi? Minun mielestäni ovat ne kirjailijat todellisia realisteja, jotka kuvaavat sekä varjot että valot siinä todellisessa, jokapäiväisessä elämässä, jota elämme. Tietysti en tarkoita juuri sitäkään, että runoilijan tai kaunokirjailijan tulee olla valokuvaajana, joka ei ensinkään saisi käyttää mielikuvitustansa teelmiensä kokoonpanossa. Käyttäköön hän vaan mielikuvitustansa, jopa ihanteluvoimaansakin, mutta pysyköön aina todellisuuden rajojen sisällä, sillä ilman totuutta ei ole kauneutta.

Lausuimme alussa, että kansat käyvät yhä runottomammiksi. Tämä onkin nähtävä totuus. Mainitsimme myöskin että mielikuvitus on köyhtymään päin, joten siis ihanteellinen runouskin lähenee loppuansa. Meistä ei siinä menetetäkään mitään, jos ihanteita pakoitetaan rajoittumaan todellisuuteen, sillä me pidämme kaikkia pilventakaisia unelmia arvottomina. Löytyypä kuitenkin paljo sellaisia, jotka runollisena pitävät ainoastaan sitä, mikä on epämääräistä ja usvaista, mikä toisin sanoen on olevaisuuden vastakohta. Kuta vähemmän he sitä käsittävät, sen runollisempaa se heistä on. Juuri tällaista katsantotapaa pyytää nykyinen realismi vastustaa. Idealinen runous on huomannut oman hyödyttömyytensä ja alentunut kansan keskuuteen tosioloja kuvailemaan. Näin on runous ja kaunokirjallisuuskin tahtonut astua yleisen edistyttämisen palvelukseen esittämällä parannettavia epäkohtia y. m. On moitittu tätä runouden alentumiseksi, kun muka tehdään taide tieteeksi, mutta me ainakaan emme voi käsittää, miksi taidekin ei voisi olla hyödyllisenä ihmiskunnalle auttamalla sielutieteen ja yhteiskuntaopin edistämistä.

Minkälaisilla tunteilla on meidän sitten katsominen entistä romantillisuutta? Tuleeko meidän säilyttää kunnioitus mennyttä kohtaan vai ylpeydellä ajatella sen arvottomuutta nykyaikana? Meistä on tuo asia selvä: kansoilla, kuten yksilöilläkin, on lapsuutensa, nuoruutensa ja miehuutensa. Lapsena, vähemmin kehkeytyneenä, on eri käsitteet, kuin nuorukaisena, jonka aatepiiri jo on laajentunut. Ihanteet näillä eri ajoilla ovat erilaiset. Niinpä ei kukaan syytä lasta hänen mahdottomista mietelmistään, yhtä vähän kuin nuorukaistakaan, joka olevaisuudesta huolimatta haaveksii utoopillisia unelmiansa. Nämät ovat omituiset aikakaudelleen ja voinemmepa sanoa, että sellaisesta kansasta, jolla sankariuden unelma-aikaa ei ole ollut, ei voi ikinä tulla voimakasta ja ytimekästä, samoinkuin väitämme, ett’ei nuorukaisesta, joka ei nuoruudessaan ole unelmoinnut, voi tulla tosimiestä. Nuoruuden ihanteellinen sankarius on nykyään siinä, että hankitaan itsenäinen vakuutus ja sille perustuva asema yhteiskunnassa. Ihanteen ja todellisuuden välillä ei saa olla mitään muuta eroitusta, kuin se sovitteluaika mikä on tarpeellinen, jotta ehtivät mukautua olevaisuuteen. Olevaisuuteen mahdottomat ihanteet pois, se on realismin tunnussana.

Bang vertaa yhteiskuntaa potilaasen, yksilöitä lääkäreiksi ja kirjailijoita niiksi välikappaleiksi, joilla yhteiskunta puhuu. Tämä ei mielestämme ole niinkään huono vertaus. Kirjailijoiden kauttahan yhteiskunta ilmoittaa tautinsa, kipunsa ja haavansa eikä kirjailijoiden velvollisuuskaan ole muu, kuin totuuden kuvaaminen. Kunkin yksilön tulee sitten omasta puolestaan kokea työskennellä siihen suuntaan, että tämä todenmukainen päivä päivältä tulisi valoisammaksi. Realistit etsivät elämän runoutta, runoutta itse todellisuudessa. Me puolestamme toivomme onnea tälle heidän yrityksellensä.

[Kasimir] [Lönnb]–oh[m]–


Lähde: Hämeen Sanomat 16.10.1885.