Rintamamiehen testamentti

Rintamamiehen testamentti Kirjoittanut Otto Manninen

Kaatunut siell’ oli jossain muudan

kenttävahti, Junnu Jokipuu,

jäänyt, niinkuin jäi niin moni muu,

hankeen murskattuna otsaluu,

nähnyt sen vain kylmänkirkas kuudan.

Sanan kuolemasta muonarengin

kotiin talon oma poika laittoi,

suojanaan joll’ oli vieruskorsu,

kunnes vihollisen teräsnorsu

tulta pärskyin hältäkin tien taittoi.

Kirje kiiti kenttäpostin kengin,

vihdoin saapui. Taloon toi se pulman:

kenpä saattajaksi sanan julman

rengin vaimolle? Se tehtäväksi

joutui itse isännän. Hän läksi,

haastoi, kuurtain kaartain taidoin kaikin

kolkon viestin virketyksi saikin.

Vaimo vastas ihmeen rauhaisasti,

silmäkulmaa tuskin kyynel kasti:

»Sen jo tiedän. Junnun lähdöst’ asti

joka viikko kirjett’ aina kaksi

hältä sain ja tiesin saapuvaksi.

Äkkiä ne tulematta jäivät.

Turhaan toivoin, varroin monet päivät.

Kutsun sai hän, jot’ ei kukaan vältä.

Täss’ on viime kirje meille hältä.

Sitä kannan sydäntäni vasten.

Muistan ulkoakin. Mutt’ en saata

yhä jälleen lukemasta laata.

On kuin niin ois luona mun ja lasten,

haastais’ omall’ äänellä ja suulla.

Isäntä, sen tahdotteko kuulla?

»Rakkaat siellä alla kotikaton!

Tääll’ on taisto, jyske taukoomaton.

Vihaa täynnä maat on lännest’ itään.

Veri virtaa, vaipuu valtakuntia.

Kuinka viimein käy? Ken tietää mitään?

Yksi vain on tulevaisten tuntija.

Minäkään en tiedä, onko mulla

kotiin, luoksenne viel’ onni tulla.

Vain sen tiedän, sinne mieli halaa,

sinne ajatus öin päivin palaa.

Oma pieni orpo perhekunta,

teistä vain näen valveillakin unta.

Kaipaus kuin siivin sinne karkaa.

Mutt’ ei auta pitää mieltä arkaa.

Vankkumatta täytyy vaara kestää,

sulku olla, tuhon tulva estää.

Kaikkemme tää kamppailu nyt kysyy,

maa ja koti pystyss’ että pysyy.

Kaikki hukkuu, rintama jos horjuu,

turvaan jää, jos vainoojan se torjuu.

Pakkasyössä kirkkaat tähdet kiiltää.

Sydäntäni kipeästi viiltää.

Teille puita takkaan, pöytään ruokaa

hankkimaan en pääse. Sydän huokaa

avuton vain kaikkivoivan puoleen.

Katsokoon Hän köyhäin hätään, huoleen,

päästäköön hän rauhan päivään saakka,

auttakoon, teit’ ettei taita taakka.

Kaikesta myös täällä tekee tarkkaa.

Myötä kaksikymmentä on markkaa.

Jos en ehkä palaa taistelosta,

neljä Suomen lippua sill’ osta.

»Isältä», niin niihin piirrä. Tätä

enempäähän en mä jälkeen jätä

lasten perinnöksi. Talteen panna

kunkin oma muistolippu anna.

Kerro, jahka varttuvat sen verran:

Tämän tähden isä lähti kerran,

tämän tähden, tämän eestä lähti.

Sama olkoon teillä johtotähti.

Lapset, olkaa oman äidin tuki,

teitä äiti neuvoi, ruokki, puki.

Kaikki rakkaat, jääkää haltuun Herran!»

Moisen kirjeen, moisen testamentin

siellä piirsi, missä verikentin

Suomi sankaruuden tarinaansa

jäyhää jatkoi, ammoin alkamaansa,

jäykin sormin muudan muonarenki –

herkkä vain oä’ ajatus, vain henki –

siellä jossain, Junnu Jokipuu,

köyhä mies, niinkuin niin moni muu,

omisti vain kaksi tyhjää kättä,

kaatui, muuta jälkeen jättämättä

kuin ne neljä nuorta äidin hoitoon,

isätöntä orvon osaan kokoon.

Peruksi sai pieni lippu riittää,

sai se voima, jolla lippu liittää

pojan isään, veljen veljeen omaan

rintamaan ja riviin aukottomaan,

voima, joka kestää kuolemankin,

tahto murtamaton tykin, tankin.

Peruun vain viel’ eräs liittyi lisä:

muutakinpa jätti köyhä isä.

Sillä testamentti siellä tehtiin,

miss’ ei ketäkään, ken kuolla empi,

eestä maan, myös toinen, viimeisempi,

ainiaaksi aikakirjain lehtiin.

Piirrot Suomen miesten ikitapaan

vahvisti ne sankarien veri,

miesten, joilta kukin meistä peri

jälleen maamme pelastetun, vapaan.

Vahvisti ne kera monen muun

myöskin veri Junnu Jokipuun,

joka köyhyydessään oli rikas,

antaja ol’ altis, aattehikas,

harras, uskollinen kuoloon hamaan,

esikuva eloon, kuoloon samaan,

niitä, jotka Suomen kuorman kantoi,

sille toivon, elämän taas antoi.

Lähde: Manninen, Otto 1950: Runot. Säkeitä; Virrantyven; Matkamies. WSOY, Porvoo.