Rintamamiehen testamentti

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Rintamamiehen testamentti

Kirjoittanut Otto Manninen


Kaatunut siell’ oli jossain muudan
kenttävahti, Junnu Jokipuu,
jäänyt, niinkuin jäi niin moni muu,
hankeen murskattuna otsaluu,
nähnyt sen vain kylmänkirkas kuudan.
Sanan kuolemasta muonarengin
kotiin talon oma poika laittoi,
suojanaan joll’ oli vieruskorsu,
kunnes vihollisen teräsnorsu
tulta pärskyin hältäkin tien taittoi.
Kirje kiiti kenttäpostin kengin,
vihdoin saapui. Taloon toi se pulman:
kenpä saattajaksi sanan julman
rengin vaimolle? Se tehtäväksi
joutui itse isännän. Hän läksi,
haastoi, kuurtain kaartain taidoin kaikin
kolkon viestin virketyksi saikin.
Vaimo vastas ihmeen rauhaisasti,
silmäkulmaa tuskin kyynel kasti:
»Sen jo tiedän. Junnun lähdöst’ asti
joka viikko kirjett’ aina kaksi
hältä sain ja tiesin saapuvaksi.
Äkkiä ne tulematta jäivät.
Turhaan toivoin, varroin monet päivät.
Kutsun sai hän, jot’ ei kukaan vältä.
Täss’ on viime kirje meille hältä.
Sitä kannan sydäntäni vasten.
Muistan ulkoakin. Mutt’ en saata
yhä jälleen lukemasta laata.
On kuin niin ois luona mun ja lasten,
haastais’ omall’ äänellä ja suulla.
Isäntä, sen tahdotteko kuulla?
»Rakkaat siellä alla kotikaton!
Tääll’ on taisto, jyske taukoomaton.
Vihaa täynnä maat on lännest’ itään.
Veri virtaa, vaipuu valtakuntia.
Kuinka viimein käy? Ken tietää mitään?
Yksi vain on tulevaisten tuntija.
Minäkään en tiedä, onko mulla
kotiin, luoksenne viel’ onni tulla.
Vain sen tiedän, sinne mieli halaa,
sinne ajatus öin päivin palaa.
Oma pieni orpo perhekunta,
teistä vain näen valveillakin unta.
Kaipaus kuin siivin sinne karkaa.
Mutt’ ei auta pitää mieltä arkaa.
Vankkumatta täytyy vaara kestää,
sulku olla, tuhon tulva estää.
Kaikkemme tää kamppailu nyt kysyy,
maa ja koti pystyss’ että pysyy.
Kaikki hukkuu, rintama jos horjuu,
turvaan jää, jos vainoojan se torjuu.
Pakkasyössä kirkkaat tähdet kiiltää.
Sydäntäni kipeästi viiltää.
Teille puita takkaan, pöytään ruokaa
hankkimaan en pääse. Sydän huokaa
avuton vain kaikkivoivan puoleen.
Katsokoon Hän köyhäin hätään, huoleen,
päästäköön hän rauhan päivään saakka,
auttakoon, teit’ ettei taita taakka.
Kaikesta myös täällä tekee tarkkaa.
Myötä kaksikymmentä on markkaa.
Jos en ehkä palaa taistelosta,
neljä Suomen lippua sill’ osta.
»Isältä», niin niihin piirrä. Tätä
enempäähän en mä jälkeen jätä
lasten perinnöksi. Talteen panna
kunkin oma muistolippu anna.
Kerro, jahka varttuvat sen verran:
Tämän tähden isä lähti kerran,
tämän tähden, tämän eestä lähti.
Sama olkoon teillä johtotähti.
Lapset, olkaa oman äidin tuki,
teitä äiti neuvoi, ruokki, puki.
Kaikki rakkaat, jääkää haltuun Herran!»
Moisen kirjeen, moisen testamentin
siellä piirsi, missä verikentin
Suomi sankaruuden tarinaansa
jäyhää jatkoi, ammoin alkamaansa,
jäykin sormin muudan muonarenki –
herkkä vain oä’ ajatus, vain henki –
siellä jossain, Junnu Jokipuu,
köyhä mies, niinkuin niin moni muu,
omisti vain kaksi tyhjää kättä,
kaatui, muuta jälkeen jättämättä
kuin ne neljä nuorta äidin hoitoon,
isätöntä orvon osaan kokoon.
Peruksi sai pieni lippu riittää,
sai se voima, jolla lippu liittää
pojan isään, veljen veljeen omaan
rintamaan ja riviin aukottomaan,
voima, joka kestää kuolemankin,
tahto murtamaton tykin, tankin.
Peruun vain viel’ eräs liittyi lisä:
muutakinpa jätti köyhä isä.
Sillä testamentti siellä tehtiin,
miss’ ei ketäkään, ken kuolla empi,
eestä maan, myös toinen, viimeisempi,
ainiaaksi aikakirjain lehtiin.
Piirrot Suomen miesten ikitapaan
vahvisti ne sankarien veri,
miesten, joilta kukin meistä peri
jälleen maamme pelastetun, vapaan.
Vahvisti ne kera monen muun
myöskin veri Junnu Jokipuun,
joka köyhyydessään oli rikas,
antaja ol’ altis, aattehikas,
harras, uskollinen kuoloon hamaan,
esikuva eloon, kuoloon samaan,
niitä, jotka Suomen kuorman kantoi,
sille toivon, elämän taas antoi.


Lähde: Manninen, Otto 1950: Runot. Säkeitä; Virrantyven; Matkamies. WSOY, Porvoo.