Rippilapset

Rippilapset. Kirjoittanut Esaias Tegnér

Suomentanut Gustaf Gideon Forsman.

Helluntai, ihastuksen päiv’, oli. Maa-kylän kirkko,

Valkea, aamuisess’ valossaan oli. Tornilla, kussa

Kukko metallinen on, sätehet kevät-päivyen loisti

Niinkuin apostolillen tuli-kielet kiilteli muinoin.

Taivas siintävä on, hatussaan kevät ruusuja kantain

On pyhä-vaatteissaan, jopa rauhaa, riemua huokui

Tuuli ja myös purokin. Kukat kuiskasivat, puna-huulet,

Rauhan-tervehystään; ilo-mielin lintuset metsän

Oksilla laulelivat, ihanasti’ kiittäen Luojaa.

Kalmisto, laastuna nyt, oli puhdas. Porttiki vanha

Kaunis, lehtevä ol’; kukin rautainen risti nyt kantoi

Seppelen tuorehen, min sitonut oli rakkaus äsken.

Tiiman-patsaskin, joka kummulla kuolleiden kesken

Ainaki on sata vuotta jo seisonut, kukkia kantoi.

Niinkuin harmaja-pää, kylän ennus-pappi, jot’ lapset,

Lapsien lapsetkin sen syntymäpäivänä kruunaa,

Seisoi tietäjä siell’ ijäkkäänä, ja mykkänä näytti

Sormella rautaisell’ kivitaulua, mittasi aikaa,

Tyynenä kun ijäisyys nukahtaa hänen ympärillänsä.

Kaunistettuna myös sisä-puolelta kirkko on, sillä

Nuoriso, vanhempain sekä taivahan toivo ja lempi,

Alttari-juuressa nyt oli uusiva kastehen liiton.

Pesty ja siivottu siis joka nurkka on, poistettu tuoksu

Seinistä, holvistakin, somien myös penkkien päältä.

Kukkais-tarhana on koko temppeli; johti se mieleen

Leht’-majan juhlaa juur’. Jopa kasvoi muurilla lehto

Aatelikilvestäkin, ja se tamminen saarnajatuoli

Kerran viel’ vihoittaa, kuni muinoin Aaronin sauva.

Sielläpä raamattu on ihan lehtien alla, ja kaula

Hopea-kyyhkyisen koristettuna on vilukoilla.

Kuorissa seppeli suur’ kävi ympäri taulua, jonka

Hörberg maalannut on; kuten aurinko pilvistä silmää,

Lehdosta katselivat kiharaiset enkeli-kasvot.

Messinkikruunuki nyt, ihan kirkas, holvissa hohti.

Piipuissa kynttilöiden asemesta nyt liljoja nähtiin.

Kellojen ääni jo on helähdellyt; vuorien, laaksoin

Laumat kuuntelemaan oli tulleet oppia oivaa.

Kuuleppas! kumisee yht’-äkkiä urkujen äänet,

Haastavat taivahan kieltä ja liitelevät kuni henget.

Niinkuin Elias, kun levätin hän pilvestä heitti,

Tempasi sieluki pois tomuvaipan, ja veisasi kansa

Het’ sopusointuisest’ ihanan, iki-mainion virren

Wallin’in tekemän, tuon Pohjan Taavetin-harpun,

Nuotilla herttaisella, min Luther laati, ja veisun

Siivillä taivoa kohti nyt lens’ joka sielu, ja kasvot

Loisteli ihmisten, kuni Thābori-vuorella Herran.

Kas, tuli temppelihin nyt lauman arvoisa paimen.

Hän oli kaikillen isä, niinpä hän kutsuttiinkin.

Kristityn vilpittömyys soristus oli harmaja-päisen.

Hän oli armahinen; kuin taivahan enkeli kulki,

Laumojen keskellä hän, totisuuskin miettivä nähtiin

Otsoa kirkastavan, kuni hautojen sammalta päivyt.

Kuin runo-innossaan (ruso illan, mi kalvettuneena

Sielussa haamoittaa viel’ muistona luomisen päivän)

Taituri, taivasten sulo-kulta, Johannesta maalaa

Patmossa silmääväks’ päin pilvihin, harmaja-pääksi,

Niin oli vanhus tää, niin silmät ja hopea-tukka.

Nousivat seisomahan numeroituissa penkeissä kaikki.

Ah, kuinka herttaisest’ ikä-mies joka puolelle katsoi!

Viittasi terveisiään sekä rauhaa, käyskeli kuoriin.

Kaunis ja juhlallinen oli kirkon-palvelus sitten;

Virsiä veisattiin, rukoeltiin, saarnasi vanhus.

Virtasi sen sydämest’ monikin sana kansahan, niinkuin

Koittehen kaste ja niinkuin korvessa taivahan manna.

Kaikki kun päätetty ol’, esihin meni kuorihin paimen,

Nuoriso jäljissään. Pojat oikeallen asetettiin,

Vartaloltaan solakat, puna-posket, kiehkura-päätkin.

Lemmen kukkaiset, siveät sekä puhtahat neidot,

Poskilla aamun koi, vasemmalle puolelle astui,

Ristissä sormin vaan alas laattiahan yhä katsoin.

Alkoi nyt luetus: kysymyksiä lapsille tehtiin.

Ensin vastasivat soperoisella äänellä lapset,

Vaan ukon katsahdus pian rohkaisi heitä, ja tiedot

Taivahan juoksivat kuin puron aaltolot huulista lasten.

Aina kun vastattiin ja kun mainittiin nimi Jesus,

Poikaset notkistivat heti päätään, niiasi immet.

Paimen herttainen, valo-enkeli nuorison kesken,

Lapsillen selittää lyhyeen Jumalan pyhät neuvot,

Tarkkahan, kumminkin ihan selvään; kaikki se korkein

On opiss’, veisussakin heleää, tajuaa sitä lapsi.

Niinkuin elpyvi, kun kevät koittavi, kukkasen poimi,

Lehdet puhkeavat vähitellen, ja paahtava päivä

Kultavi, purpuroitsee nämä, kunnes kukkanen kypsi

Tuoksuavan kuvun aukaisee sekä tuutivi tuuless’,

Täälläki kehkeni niin yhä lasten sielusta ristin

Kaita ja kallis tie. Isät, äidit taampana kaikki

Seisovat, silmissä veet, ihastuin, kun nuoriso taisi.

Vanhus asteli nyt ylös alttari-piirihin; silloin

Muuttunut kerrassaan oli armas sielujen paimen.

Ankara hän oli niin kuin Herran propheta, niinkuin

Tuoni ja tuomiokin, Jumalan edusmiehenä täällä.

Katseli hän sydämeen, lävistäin kuni miekalla mielet.

Ääni sen kuului niin kuin kaukaa ukkosen jyske.

Äkkiä muuttunut näin, kysyen hän haasteli siellä:

”Usko on tää isien, jot’ apostolit saarnasi muinoin;

Täähän usko se on, kuhun kastin teitä, kun äidin

Rinnalla riipuitte viel’, liki tienoilla taivahan porttein.

Silloin kanteli teit’ sylissään, nukahtaissanne, kirkko.

Oottepa nyt heränneet, alas taivahan valkeus virtaa.

Kynnyksellä se nuoruuden tänäpäivänä teidät

Laskevi tutkimahan, valikoitsemahan vapahasti.

Ei ole pakkoa, ei, kysytään vain uskoa varmaa.

Tutkinto-hetki on tää, elämän se on tärkeä käänne,

Siemen vastaisuuden; lentävi muuttamatoinna

Huulista nyt sananen. Ajatelkaa vastaustanne!

Älkää pyytäkökään kavaluudella paimenta pettää;

Tarkka sen silmäys on, kirous on palkkana valheen.

Älkää tie elämän valehdellen alkako; teitä

Kuulevat vanhemmat, suku, veljekset, sisarekset.

Kaikki, mi teillen on maa-ilmassa rakkainta, seisoo

Eessänne kuuntelemassa, ja korkein tuomari teitä

Silmävi auringosta ja vieressä seisova enkel’

Taivahan tauluihin pyhän tunnustuksenne piirtää.

Maaliman Luojahan siis, Isähän, onko uskoa teillä,

Poikaan, Kristukseen, samaten sekä Henkehen heidän?

Tehkää nyt lupaus (lupaus pyhä!) lempiä Herraa

Kuin koko maat’ enemmän, kuten veljeä myös lähimmäistä.

Tehkäte nyt lupaus elämällänne uskoa lemmen

Vahvistaa, unohtaa viat muiden, kärsiä toivoss’,

Kohtalo viel’ mikä lienevi teille, ja peljätä Herraa.

Ihmisten, Jumalan edess’ teettekö tään lupauksen?”

Selvään jaahasivat heti poikaset, neitiset myöskin

Myönsivät kuiskuttain. Nyt paimenen otsalta haihtui

Ukkosen pilvi, ja taas hän haasteli leppeä niinkuin

Illan tuuloinen, kuin Baabelin virroilla harput:

”Terve-tulleita siis perimyksehen taivahan olkaa!

Ettepä lapsia oo, vaan veikkoja, siskoja uskoss’.

Miks’ei lapsia tok’? On taivahan valtio lasten.

Lapsia pinnalla maan sekä taivahan tarhoissa taatto,

Halliten perhettään, kurittain sekä anteheks antain,

Tää elämän kuvaus, kuten raamattu kertovi, onpi.

Puhtahat eess’ Jumalan ovat autuahat! Koko usko

Puhtauteen perustuu, laps’ taivahan onpi se itse.

Miehen urhollisuus sekä lapsen hurskaus on kai

Summa sen uskonnon, jota saarnasi Herra, ja kuoli.

Ah, kun lapsuuden sulosuojasta astelemaan te

Vuosien laaksoihin koleoihin nyt rupeatte,

Oi, kuinka äkkiä on, kovin äkkiä syntyvä teissä

Sen valo-vuorille taas ikävöitsemys, kuss’ oli taaton

Haamussa rangaistus, sekä äidin muodossa armo

Antoi suudeltavaks käsiään, viaton oli rinta,

Oil elo leikkiä vaan, käsi taivahan ruusuja pyysi.

Seitsemän-kymmenen vuotias oon ma jo; taivahan taatolt’

Riemuja, murheita sain, mut onneni hetkiset parhaat

Tunsin mie heti, kun vain tarkkahan silmäsin heitä;

Kaikki ne lapsuuden ani armahat tuttavat tunsin.

Viekää kanssanne siis, elämän läpi johtajinanne,

Herttainen rukous sekä puhtaus, morsio lapsen.

Puhtauden koto on, laps-kullat, taivahan tarha.

Huoleti huikkuvi hän elon laineilla, kantaen liljaa,

Kaunoinen, kädessään, hän haahden hallussa nukkuu.

Tyynenä ihmisten vilinää hän silmävi; korvess’

Astuvat enkelitkin esihin hänt’ palvelemaan, ei

Tiedä kunniastaan mitäkään hän, nöyränä seuraa

Ystävätään, jos saa. Hänest’ älkää luopuko koskaan,

Sillä hän on Jumalasta ja taivahan saa avatuksi.

Hällä on ystäväkin, rukous, sepä lentävi aina

Pilvihin pinnalta maan, on kyyhkyis-postina taivoon.

Henki, se taivahan laps’, pakolaisena, vankina täällä

Riuhtovi kahleitaan, kuten liekit pyrkien pilviin,

Sillä se murheissaan isän huoneita muistavi vielä,

Syntymämaatansa, miss’ vereksempiä kukkia kasvoi,

Aurinko armahamp’ oil ja se leikitsi enkelein kanssa.

Silloin ahtahaks käy, tukehuttavaks maa, kotihinsa

Eksynyt taas haluaa; halun sen nimi hartaus onpi.

Ah, kun tääll’ elämän koko raskaus päällemme vierii,

Toivomme lannistaa, kokonaan sen multavi maahan,

On Jumalaa ihanaa rukoella; ne itkevät lapset

Ei aja Hän tyköään, vaan korjavi, auttavi heitä.

Herttaisempi on tok’ rukous, kun paistavi onni;

Onnen päivinä, oi, elämän mitä kaunihin onni

Taivahan istuimen edess’ nöyränä konttavi, kiittäin

Lahjan syntyä vain, ilo-mielin, ristissä sormin.

Onkohan, lapset, meill’ mitäkään, jot’ ei antanut Herra?

Ihmisen on, katalan, mikähän, mi ei saatua oisi?

Ah, jumaloitkaa siis, Serafit jumaloitsevat myöskin,

Peittävät siivillään, joit’ kuusi on, kasvonsa Hält’ mi,

Maaliman muuratessaan, pani tyhjään muurausluodin.

On Sen voimasta maa kuvaus, Sen kunniast’ vahvuus.

Kukkivat, kuolevatkin suvut, tähdet puttoavat kuin

Lehdet kuihtunehet, tuhansittain vuosia kuolee

Herran jalkojen eessä; Hän katsovi heitä, ei laske.

Eessään kestävi ken? On tuomari ankara aivan.

Ynseän syöksevi hän alas; kun hän julmana kiljuu,

Kukkulat hyppivät kuin vasikat, kuin kaurihit vuoret.

Miks’ toki pelkoa teiss’, lapsikullat? Tuomari tuima

Hehkuva rakkaus on, tuless’ ei ole Herra, ei myrskyss’,

Maantärähyksessä ei, mut tuuloisen huminassa.

Rakkaus on Jumalan olemus, se on luomisen juuri.

Paljon mailmoja on, kuni lapsia, helmassa Herran.

Että se lempisi vain sekä lempeä nauttisi, henkens’

Kukkuvahan tomuhun pani hän, ja se, pystyssä seisoin,

Liekistä taivaisest’ sydämen palavan heti tunsi.

Oi, älä sammuta tää tuli! Hengitys on elämän se.

Rakkaus on elo, vaan viha kuolema. Ei isä, äiti

Teit’ ole lempinyt kuin Jumal’; autuuttaaksenne teitä,

Hän pojan ainoan uhrasi. Kun meni tuonelahan tää,

Rakkaus voitostaan ihastui; oli täytetty uhri.

Silloin templissä het’ repeää esirippu, mi taivaan

Maast’ erittää matalasta, ja nousevat hautojen haamut,

Kalveilla huulillaan sopahuttain toiselle toinen

Tuon sanasen: sovitus! selitys koko luomisen pulman.

Rakkaus on sama kuin sovitus, sama pohja on niissä.

Lemmi’ ihmeno siis, oi, lemmi taattoa taivaan!

Täytä rakkaudesta, mut ei pelost’, Herrasi tahto.

Orjat pelkäävät, sydän lempivä mieluisa onpi.

Täydellinen Jumalan edess’ on vain rakkaus yksin.

Jos Jumalaa rakastat, rakastat sinä veljiä myöskin.

Taivahan päivä on yks, samaten on rakkaus yksi.

Eikös oo Jumalan kuvasin joka ihmisen otsass’?

Etkö sen kasvoissa sie lue syntyäs? Eikö se kulje

Vierailla laineilla kuin sinäkin? Samat tähtilöt häntä

Eiköhän johdata myös? Miks’ veljehes suuttunut oisit?

Vaikka hän vainoiskin sua, anteheks anna. On varsin

Kaunista lausua tok’ ijankaikkisen murretta yhden

Ainoan kirjaimen: nimi sen on maalimass’ armo.

Tunnetko miehen sen, joka, orjantappurat päässään,

Julmalle pyövelilleen anoi armoa? Onko hän tuttu?

Ah, sinä tunnustat nimeään, elä siis kuni hänkin.

Veljelle kiukkuinen älä oo; sen peittele virheet,

Tiellen eksyvä vie. Hyvä paimen eksyvän lampaan

Helmassa herttaisessa sen äidille riemuiten kantoi.

Lemmen heelmä on tää, hedelmistä se tunnetahankin.

Herran rakkaus on etu luomain, rakkaus meissä

Ääretön huokaus on; ikävöiten se kestävi kaikki,

Kärsivi, riemuitsee, jopa, kyynel silmässä, nauraa.

Toivo sen palkinto on maailmassa. Lempeä toivo

Toimittaa mitä voi; kotohon päin viittavi aina,

Laskevi tuonelahan lujan ankkuri-kynnen ja luopi

Maaliman kauniimman, kuvaelman himmeän, armaan.

Sen lupauksiin turvasivat paremmat suvut meitä.

Toivopa heill’ oli vaan; Isän kiitos olkohon, sillä

Meille Hän antanut on enemmän, on toivomme kirkas,

Ei sitä piiritä yö, se on usko, on visseys varma.

Usko on rakkauden valo-silmä, on tuikkiva toivo,

Selvittää ikävän unelmat, kivehen nepä veistää!

Usko on päivytkin elämän, kuni Mooses se paistaa,

Sillä se nähdä sai Jumalan; sepä kahleilla maahan

Taivahan tempaisee. Kas, vaipuvi uus’ Jerusalemi

Pilvissä kultaisiss’ alas uljaine porttine maahan.

Siellä se innossaan kävelee, pyhimyksiä katsoin,

Laumoja siivikkäitä ei pelkää, tuntevi heidät.

Lempikät’, uskokat’ siis; teko itsestään heti syntyy,

Kuin valo auringost’; jalous isä oikeuden on.

Ruumis rakkauden on oikeus; kristityn työ on

Uskoa, lempeä vain, kuni kukkanen on suven tuote.

Seuravi kaikkia työ Jumalan luo; siellä se seisoo

Itsestään todistain. Työn tunnustuksen mi kuulee

Huoleti, autuas on; maan päällä se vaiti on, kunnes

Tuoni sen saa puhumaan. Vapisetteko, tullessa tuonen?

Tuoni on rakkauden veli, kaksois-veikko, hän on vain

Tuimempi muodoltaan. Hän, suikaten kalvettuneita

Huulia, hengen, tuon lunastusveren huuhtoman lapsen,

Helmassa tuudittain sitä, enkeli-seurahan viepi.

Kuulen jo kuoleman mie kumisten tulevan, minä huomaan

Lentimet yö-himeät, toki tähtiset; en sitä pelkää.

Vain pelastustapa on sekä armoa kuolo. Sen luona

Rintani hengittää keveästi, ja nään Jumalan myös

Kasvoista kasvoihin, kuten on hän – aurinko kirkas.

Katselen vuossatojen älyniekkoja, joita ma lemmin.

Nuo edess’ istuimen ani kirkkaina seisovat, varsin

Valkeisin puetut, ja he, kantaen harppujen kultaa,

Enkelikielellään ihanaisinta laulavat virttä.

Teitäkin kuolema on, laps-kullat, noutava kerta,

Muistava on väsyneitä. Oi, terve-tultua, armaat!

Muistissa tuoreina siis pysykööt valat kallihit aina.

Olkate onnelliset, iki-onnela määränne olkoon!

Maa tomu-ainetta on; valo-taivahallen vihin teitä.

Lähde’ rakkauden, Jumal’ taivasten, mua kuule,

Kuuntele palvelias rukous, joka lentävi luokses!

Suo edess’ istuimen minun kohdata kaikki ne, jotka

Uskonut oot minullen. Rakastin isän lemmellä heitä.

Jospa he lausuisivat minust’, että mä johdatin heitä,

Niinkuin mä ymmärsin, elämään; mua tuntekohot viel’,

Kaulahan mun kavutkoot. Minun kerran salli ne panna

Puhtaina, niinkuin nyt, etehes, kokeneina, ja huutaa:

”Kas, isä, tässä mä oon kera lasten, jotka sa annoit!”

Itkien haasteli näin. Ikämiehen viittauksesta

Lankesi polvilleen nämä ympäri alttari-pyörön.

Nyt rukouksen hän luki polvillansa ja hiljaa

Sen luki nuorisokin. Hän viimein taivahan rauhaa

Julkaisee vapisten, sima-suin heitä kaikkia siunain.

Päättyvä päivän työ oli nyt; oli lapsille säätty

Nauttia ehtoollist’ lähimmäisenä sunnuntaina.

Äkkiä kuin välähys oli ääneti ukko ja laski,

Katsahtain ylöspäin, käden otsalleen. Läpi sielun

Lenteli mietteitä nyt ylevimpiä, loisti sen silmä.

”Nouseva sunnuntai valistaa ken-tiesi mun hautaa.

Ehkä jo muutama teist’, kuni kesken kuihtunut kukka,

Silloin kylmänä on; miks viivyn, hetki on tullut?

Hehkuva on sydän, siis itävän sanan toivon, ja kylvän

Nyt. Mitä alkanut oon, minä täytän; taivahan taaton

Eessä mä vastata saan, ikä-miesi, jos rikkonut oisin.

Vastatkaa minullen, laps-kullat, taivahan kansa,

Ehtoollist’ sovinnon nyt ootteko valmihit saamaan?

Tuttu sen merkitys on, useasti ma sen selitin jo.

Uuden liiton on kuva tää, sovinnon pyhä merkki

Keskellä taivon ja maan. On syntinen eksynyt kauas

Pois Jumalasta ja sen olennosta. Jo aikasin häntä

Vietteli tiedon puu; sepä syntiä peittävi vielä.

Tiedossa lankeemus – sovitus sydämessä on sitten.

Suuri on lankeemus, sovitus on suurempi vielä.

Kas, niin pitkälle kuin iki-muisto voi pyrkiä ta’appäin,

Siivillään väsyneill’ etehen päin lennellä toivo,

Synti ja myös sovitus läpi ihmisten elämän käy.

Synti on syntyessään heti täys’, sovitus sydämessä

Taivahan enkeleit’ vaan uneksii, kuni kätkyen lapsi,

Eikä se tointua voi; se on niinkuin kanteloäänet,

Vangitut henget, joit’ vapauttavi soittajan sormi.

Rauhan ruhtinas siis alas astui, armahat lapset,

Nostipa nukkuvan Hän, ja se seisovi säihkyvin, kirkkain

Silmin, voitollisest’ sotien nyt syntiä vastaan.

Hän tuli pinnalle maan, meni kirkastettuna täältä,

Ei sydämistämme tok’, siell’ onpi hän hengessä vielä,

Lempivi, ain’ sovittaa. Sovitus on aikojen loppuun.

Hartaina nautitkaa tänäpäivänä sen kuvaus siis.

Merkkihän kuollut on elämättä. On valkeus taivaan

Tuntematon sokealle, luopi sen näkkevä silmä.

Anteeks’ saaminen ei lymy leipähän, viinihin, ei, vaan

Puhtaasen povehen. Parannukseen aikomus yksin

Taivaisiks’ ylentää nuo maalliset heelmät ja poistaa

Synnin ja kuolemankin. Avattuin sylin rakkaus yksin,

Kyynelinen katumus, kokenut myös tahto, min kulta

Liekissä puhdistuu, sanoen sanall’, kristitty hurskas

Leipää syö sovinnon, sima-viiniä juo sovituksen.

Mutta mi uskaltaa, povessaan viha, astua tänne,

Pilkkaamaan Jumalaa, on kaiketi syyllinen Herran

Ruumiisen, verehen, hän päälleen tuomion tuo ja

Hirveän kuoleman; siit’, isä taivahan, varjele meitä!

Ootteko valmiit nyt sovituksen herkkuja syömään?”

Hellänä vanhus näin kyselee, heti myönsivät lapset,

Äänehen nyyhkyttäin. Rukoukset hän luki sitten,

Niin asetuksenkin. Urut nyt kumisee sekä veisu:

Oi, Jumalan karits’ sie, joka poisotat maaliman synnit,

Rauhasi meillen suo, oi, armaha kaikkia meitä!

Vanhus nyt vapisten, sini silmässä taivahan helmet,

Kalkin ja lautasenkin pani täyteen, herkkuja antoi.

Silloin niin oli kuin Jumal’ päivän silmällä katsois

Temppelinolveihin viel’ kirkkaammasti, ja puutkin

Latvansa notkistais, värisis myös hautojen ruoho.

Mutta (sen huomaitsin, jopa tunsinkin) läpi lasten

Jäätyneiden jäsenten väre autuuden heti lensi.

Heist’ oli vihreä maa koristettu kuin alttari; juur’kuin

Hengellen Stefanin, tupa taivahan aukeni heille.

Loistelevan Jumalan näkivät, sekä myös Pojan kirkkaan.

Harput soi soreat, sulo-enkelit pilvistä heille

Päätään nyökäyttää, ruso-siipiä viuhuttavat myös.

Loppunut paimenen työ oli. Lapset, mielissä taivas,

Nousivat seisomahan, jopa itkien suutelivatkin

Kättä sen arvokkaan ikämiehen, vaan sylihinsä

Sulki hän armahiset, pani siunaavat kädet milloin

Rintojen miekkoisten, taas milloin kutrien päälle.

Lähde: Forsman, Gustaf Gideon 1882: Pohjolan puolukoita: keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä, sepinnyt G. G. F. G. W. Edlund, Helsinki.