Rippilapset

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Rippilapset.

Kirjoittanut Esaias Tegnér
Suomentanut Gustaf Gideon Forsman.


Helluntai, ihastuksen päiv’, oli. Maa-kylän kirkko,
Valkea, aamuisess’ valossaan oli. Tornilla, kussa
Kukko metallinen on, sätehet kevät-päivyen loisti
Niinkuin apostolillen tuli-kielet kiilteli muinoin.
Taivas siintävä on, hatussaan kevät ruusuja kantain
On pyhä-vaatteissaan, jopa rauhaa, riemua huokui
Tuuli ja myös purokin. Kukat kuiskasivat, puna-huulet,
Rauhan-tervehystään; ilo-mielin lintuset metsän
Oksilla laulelivat, ihanasti’ kiittäen Luojaa.
Kalmisto, laastuna nyt, oli puhdas. Porttiki vanha
Kaunis, lehtevä ol’; kukin rautainen risti nyt kantoi
Seppelen tuorehen, min sitonut oli rakkaus äsken.
Tiiman-patsaskin, joka kummulla kuolleiden kesken
Ainaki on sata vuotta jo seisonut, kukkia kantoi.
Niinkuin harmaja-pää, kylän ennus-pappi, jot’ lapset,
Lapsien lapsetkin sen syntymäpäivänä kruunaa,
Seisoi tietäjä siell’ ijäkkäänä, ja mykkänä näytti
Sormella rautaisell’ kivitaulua, mittasi aikaa,
Tyynenä kun ijäisyys nukahtaa hänen ympärillänsä.
Kaunistettuna myös sisä-puolelta kirkko on, sillä
Nuoriso, vanhempain sekä taivahan toivo ja lempi,
Alttari-juuressa nyt oli uusiva kastehen liiton.
Pesty ja siivottu siis joka nurkka on, poistettu tuoksu
Seinistä, holvistakin, somien myös penkkien päältä.
Kukkais-tarhana on koko temppeli; johti se mieleen
Leht’-majan juhlaa juur’. Jopa kasvoi muurilla lehto
Aatelikilvestäkin, ja se tamminen saarnajatuoli
Kerran viel’ vihoittaa, kuni muinoin Aaronin sauva.
Sielläpä raamattu on ihan lehtien alla, ja kaula
Hopea-kyyhkyisen koristettuna on vilukoilla.
Kuorissa seppeli suur’ kävi ympäri taulua, jonka
Hörberg maalannut on; kuten aurinko pilvistä silmää,
Lehdosta katselivat kiharaiset enkeli-kasvot.
Messinkikruunuki nyt, ihan kirkas, holvissa hohti.
Piipuissa kynttilöiden asemesta nyt liljoja nähtiin.
Kellojen ääni jo on helähdellyt; vuorien, laaksoin
Laumat kuuntelemaan oli tulleet oppia oivaa.
Kuuleppas! kumisee yht’-äkkiä urkujen äänet,
Haastavat taivahan kieltä ja liitelevät kuni henget.
Niinkuin Elias, kun levätin hän pilvestä heitti,
Tempasi sieluki pois tomuvaipan, ja veisasi kansa
Het’ sopusointuisest’ ihanan, iki-mainion virren
Wallin’in tekemän, tuon Pohjan Taavetin-harpun,
Nuotilla herttaisella, min Luther laati, ja veisun
Siivillä taivoa kohti nyt lens’ joka sielu, ja kasvot
Loisteli ihmisten, kuni Thābori-vuorella Herran.
Kas, tuli temppelihin nyt lauman arvoisa paimen.
Hän oli kaikillen isä, niinpä hän kutsuttiinkin.
Kristityn vilpittömyys soristus oli harmaja-päisen.
Hän oli armahinen; kuin taivahan enkeli kulki,
Laumojen keskellä hän, totisuuskin miettivä nähtiin
Otsoa kirkastavan, kuni hautojen sammalta päivyt.
Kuin runo-innossaan (ruso illan, mi kalvettuneena
Sielussa haamoittaa viel’ muistona luomisen päivän)
Taituri, taivasten sulo-kulta, Johannesta maalaa
Patmossa silmääväks’ päin pilvihin, harmaja-pääksi,
Niin oli vanhus tää, niin silmät ja hopea-tukka.
Nousivat seisomahan numeroituissa penkeissä kaikki.
Ah, kuinka herttaisest’ ikä-mies joka puolelle katsoi!
Viittasi terveisiään sekä rauhaa, käyskeli kuoriin.
Kaunis ja juhlallinen oli kirkon-palvelus sitten;
Virsiä veisattiin, rukoeltiin, saarnasi vanhus.
Virtasi sen sydämest’ monikin sana kansahan, niinkuin
Koittehen kaste ja niinkuin korvessa taivahan manna.
Kaikki kun päätetty ol’, esihin meni kuorihin paimen,
Nuoriso jäljissään. Pojat oikeallen asetettiin,
Vartaloltaan solakat, puna-posket, kiehkura-päätkin.
Lemmen kukkaiset, siveät sekä puhtahat neidot,
Poskilla aamun koi, vasemmalle puolelle astui,
Ristissä sormin vaan alas laattiahan yhä katsoin.
Alkoi nyt luetus: kysymyksiä lapsille tehtiin.
Ensin vastasivat soperoisella äänellä lapset,
Vaan ukon katsahdus pian rohkaisi heitä, ja tiedot
Taivahan juoksivat kuin puron aaltolot huulista lasten.
Aina kun vastattiin ja kun mainittiin nimi Jesus,
Poikaset notkistivat heti päätään, niiasi immet.
Paimen herttainen, valo-enkeli nuorison kesken,
Lapsillen selittää lyhyeen Jumalan pyhät neuvot,
Tarkkahan, kumminkin ihan selvään; kaikki se korkein
On opiss’, veisussakin heleää, tajuaa sitä lapsi.
Niinkuin elpyvi, kun kevät koittavi, kukkasen poimi,
Lehdet puhkeavat vähitellen, ja paahtava päivä
Kultavi, purpuroitsee nämä, kunnes kukkanen kypsi
Tuoksuavan kuvun aukaisee sekä tuutivi tuuless’,
Täälläki kehkeni niin yhä lasten sielusta ristin
Kaita ja kallis tie. Isät, äidit taampana kaikki
Seisovat, silmissä veet, ihastuin, kun nuoriso taisi.
Vanhus asteli nyt ylös alttari-piirihin; silloin
Muuttunut kerrassaan oli armas sielujen paimen.
Ankara hän oli niin kuin Herran propheta, niinkuin
Tuoni ja tuomiokin, Jumalan edusmiehenä täällä.
Katseli hän sydämeen, lävistäin kuni miekalla mielet.
Ääni sen kuului niin kuin kaukaa ukkosen jyske.
Äkkiä muuttunut näin, kysyen hän haasteli siellä:
”Usko on tää isien, jot’ apostolit saarnasi muinoin;
Täähän usko se on, kuhun kastin teitä, kun äidin
Rinnalla riipuitte viel’, liki tienoilla taivahan porttein.
Silloin kanteli teit’ sylissään, nukahtaissanne, kirkko.
Oottepa nyt heränneet, alas taivahan valkeus virtaa.
Kynnyksellä se nuoruuden tänäpäivänä teidät
Laskevi tutkimahan, valikoitsemahan vapahasti.
Ei ole pakkoa, ei, kysytään vain uskoa varmaa.
Tutkinto-hetki on tää, elämän se on tärkeä käänne,
Siemen vastaisuuden; lentävi muuttamatoinna
Huulista nyt sananen. Ajatelkaa vastaustanne!
Älkää pyytäkökään kavaluudella paimenta pettää;
Tarkka sen silmäys on, kirous on palkkana valheen.
Älkää tie elämän valehdellen alkako; teitä
Kuulevat vanhemmat, suku, veljekset, sisarekset.
Kaikki, mi teillen on maa-ilmassa rakkainta, seisoo
Eessänne kuuntelemassa, ja korkein tuomari teitä
Silmävi auringosta ja vieressä seisova enkel’
Taivahan tauluihin pyhän tunnustuksenne piirtää.
Maaliman Luojahan siis, Isähän, onko uskoa teillä,
Poikaan, Kristukseen, samaten sekä Henkehen heidän?
Tehkää nyt lupaus (lupaus pyhä!) lempiä Herraa
Kuin koko maat’ enemmän, kuten veljeä myös lähimmäistä.
Tehkäte nyt lupaus elämällänne uskoa lemmen
Vahvistaa, unohtaa viat muiden, kärsiä toivoss’,
Kohtalo viel’ mikä lienevi teille, ja peljätä Herraa.
Ihmisten, Jumalan edess’ teettekö tään lupauksen?”
Selvään jaahasivat heti poikaset, neitiset myöskin
Myönsivät kuiskuttain. Nyt paimenen otsalta haihtui
Ukkosen pilvi, ja taas hän haasteli leppeä niinkuin
Illan tuuloinen, kuin Baabelin virroilla harput:
”Terve-tulleita siis perimyksehen taivahan olkaa!
Ettepä lapsia oo, vaan veikkoja, siskoja uskoss’.
Miks’ei lapsia tok’? On taivahan valtio lasten.
Lapsia pinnalla maan sekä taivahan tarhoissa taatto,
Halliten perhettään, kurittain sekä anteheks antain,
Tää elämän kuvaus, kuten raamattu kertovi, onpi.
Puhtahat eess’ Jumalan ovat autuahat! Koko usko
Puhtauteen perustuu, laps’ taivahan onpi se itse.
Miehen urhollisuus sekä lapsen hurskaus on kai
Summa sen uskonnon, jota saarnasi Herra, ja kuoli.
Ah, kun lapsuuden sulosuojasta astelemaan te
Vuosien laaksoihin koleoihin nyt rupeatte,
Oi, kuinka äkkiä on, kovin äkkiä syntyvä teissä
Sen valo-vuorille taas ikävöitsemys, kuss’ oli taaton
Haamussa rangaistus, sekä äidin muodossa armo
Antoi suudeltavaks käsiään, viaton oli rinta,
Oil elo leikkiä vaan, käsi taivahan ruusuja pyysi.
Seitsemän-kymmenen vuotias oon ma jo; taivahan taatolt’
Riemuja, murheita sain, mut onneni hetkiset parhaat
Tunsin mie heti, kun vain tarkkahan silmäsin heitä;
Kaikki ne lapsuuden ani armahat tuttavat tunsin.
Viekää kanssanne siis, elämän läpi johtajinanne,
Herttainen rukous sekä puhtaus, morsio lapsen.
Puhtauden koto on, laps-kullat, taivahan tarha.
Huoleti huikkuvi hän elon laineilla, kantaen liljaa,
Kaunoinen, kädessään, hän haahden hallussa nukkuu.
Tyynenä ihmisten vilinää hän silmävi; korvess’
Astuvat enkelitkin esihin hänt’ palvelemaan, ei
Tiedä kunniastaan mitäkään hän, nöyränä seuraa
Ystävätään, jos saa. Hänest’ älkää luopuko koskaan,
Sillä hän on Jumalasta ja taivahan saa avatuksi.
Hällä on ystäväkin, rukous, sepä lentävi aina
Pilvihin pinnalta maan, on kyyhkyis-postina taivoon.
Henki, se taivahan laps’, pakolaisena, vankina täällä
Riuhtovi kahleitaan, kuten liekit pyrkien pilviin,
Sillä se murheissaan isän huoneita muistavi vielä,
Syntymämaatansa, miss’ vereksempiä kukkia kasvoi,
Aurinko armahamp’ oil ja se leikitsi enkelein kanssa.
Silloin ahtahaks käy, tukehuttavaks maa, kotihinsa
Eksynyt taas haluaa; halun sen nimi hartaus onpi.
Ah, kun tääll’ elämän koko raskaus päällemme vierii,
Toivomme lannistaa, kokonaan sen multavi maahan,
On Jumalaa ihanaa rukoella; ne itkevät lapset
Ei aja Hän tyköään, vaan korjavi, auttavi heitä.
Herttaisempi on tok’ rukous, kun paistavi onni;
Onnen päivinä, oi, elämän mitä kaunihin onni
Taivahan istuimen edess’ nöyränä konttavi, kiittäin
Lahjan syntyä vain, ilo-mielin, ristissä sormin.
Onkohan, lapset, meill’ mitäkään, jot’ ei antanut Herra?
Ihmisen on, katalan, mikähän, mi ei saatua oisi?
Ah, jumaloitkaa siis, Serafit jumaloitsevat myöskin,
Peittävät siivillään, joit’ kuusi on, kasvonsa Hält’ mi,
Maaliman muuratessaan, pani tyhjään muurausluodin.
On Sen voimasta maa kuvaus, Sen kunniast’ vahvuus.
Kukkivat, kuolevatkin suvut, tähdet puttoavat kuin
Lehdet kuihtunehet, tuhansittain vuosia kuolee
Herran jalkojen eessä; Hän katsovi heitä, ei laske.
Eessään kestävi ken? On tuomari ankara aivan.
Ynseän syöksevi hän alas; kun hän julmana kiljuu,
Kukkulat hyppivät kuin vasikat, kuin kaurihit vuoret.
Miks’ toki pelkoa teiss’, lapsikullat? Tuomari tuima
Hehkuva rakkaus on, tuless’ ei ole Herra, ei myrskyss’,
Maantärähyksessä ei, mut tuuloisen huminassa.
Rakkaus on Jumalan olemus, se on luomisen juuri.
Paljon mailmoja on, kuni lapsia, helmassa Herran.
Että se lempisi vain sekä lempeä nauttisi, henkens’
Kukkuvahan tomuhun pani hän, ja se, pystyssä seisoin,
Liekistä taivaisest’ sydämen palavan heti tunsi.
Oi, älä sammuta tää tuli! Hengitys on elämän se.
Rakkaus on elo, vaan viha kuolema. Ei isä, äiti
Teit’ ole lempinyt kuin Jumal’; autuuttaaksenne teitä,
Hän pojan ainoan uhrasi. Kun meni tuonelahan tää,
Rakkaus voitostaan ihastui; oli täytetty uhri.
Silloin templissä het’ repeää esirippu, mi taivaan
Maast’ erittää matalasta, ja nousevat hautojen haamut,
Kalveilla huulillaan sopahuttain toiselle toinen
Tuon sanasen: sovitus! selitys koko luomisen pulman.
Rakkaus on sama kuin sovitus, sama pohja on niissä.
Lemmi’ ihmeno siis, oi, lemmi taattoa taivaan!
Täytä rakkaudesta, mut ei pelost’, Herrasi tahto.
Orjat pelkäävät, sydän lempivä mieluisa onpi.
Täydellinen Jumalan edess’ on vain rakkaus yksin.
Jos Jumalaa rakastat, rakastat sinä veljiä myöskin.
Taivahan päivä on yks, samaten on rakkaus yksi.
Eikös oo Jumalan kuvasin joka ihmisen otsass’?
Etkö sen kasvoissa sie lue syntyäs? Eikö se kulje
Vierailla laineilla kuin sinäkin? Samat tähtilöt häntä
Eiköhän johdata myös? Miks’ veljehes suuttunut oisit?
Vaikka hän vainoiskin sua, anteheks anna. On varsin
Kaunista lausua tok’ ijankaikkisen murretta yhden
Ainoan kirjaimen: nimi sen on maalimass’ armo.
Tunnetko miehen sen, joka, orjantappurat päässään,
Julmalle pyövelilleen anoi armoa? Onko hän tuttu?
Ah, sinä tunnustat nimeään, elä siis kuni hänkin.
Veljelle kiukkuinen älä oo; sen peittele virheet,
Tiellen eksyvä vie. Hyvä paimen eksyvän lampaan
Helmassa herttaisessa sen äidille riemuiten kantoi.
Lemmen heelmä on tää, hedelmistä se tunnetahankin.
Herran rakkaus on etu luomain, rakkaus meissä
Ääretön huokaus on; ikävöiten se kestävi kaikki,
Kärsivi, riemuitsee, jopa, kyynel silmässä, nauraa.
Toivo sen palkinto on maailmassa. Lempeä toivo
Toimittaa mitä voi; kotohon päin viittavi aina,
Laskevi tuonelahan lujan ankkuri-kynnen ja luopi
Maaliman kauniimman, kuvaelman himmeän, armaan.
Sen lupauksiin turvasivat paremmat suvut meitä.
Toivopa heill’ oli vaan; Isän kiitos olkohon, sillä
Meille Hän antanut on enemmän, on toivomme kirkas,
Ei sitä piiritä yö, se on usko, on visseys varma.
Usko on rakkauden valo-silmä, on tuikkiva toivo,
Selvittää ikävän unelmat, kivehen nepä veistää!
Usko on päivytkin elämän, kuni Mooses se paistaa,
Sillä se nähdä sai Jumalan; sepä kahleilla maahan
Taivahan tempaisee. Kas, vaipuvi uus’ Jerusalemi
Pilvissä kultaisiss’ alas uljaine porttine maahan.
Siellä se innossaan kävelee, pyhimyksiä katsoin,
Laumoja siivikkäitä ei pelkää, tuntevi heidät.
Lempikät’, uskokat’ siis; teko itsestään heti syntyy,
Kuin valo auringost’; jalous isä oikeuden on.
Ruumis rakkauden on oikeus; kristityn työ on
Uskoa, lempeä vain, kuni kukkanen on suven tuote.
Seuravi kaikkia työ Jumalan luo; siellä se seisoo
Itsestään todistain. Työn tunnustuksen mi kuulee
Huoleti, autuas on; maan päällä se vaiti on, kunnes
Tuoni sen saa puhumaan. Vapisetteko, tullessa tuonen?
Tuoni on rakkauden veli, kaksois-veikko, hän on vain
Tuimempi muodoltaan. Hän, suikaten kalvettuneita
Huulia, hengen, tuon lunastusveren huuhtoman lapsen,
Helmassa tuudittain sitä, enkeli-seurahan viepi.
Kuulen jo kuoleman mie kumisten tulevan, minä huomaan
Lentimet yö-himeät, toki tähtiset; en sitä pelkää.
Vain pelastustapa on sekä armoa kuolo. Sen luona
Rintani hengittää keveästi, ja nään Jumalan myös
Kasvoista kasvoihin, kuten on hän – aurinko kirkas.
Katselen vuossatojen älyniekkoja, joita ma lemmin.
Nuo edess’ istuimen ani kirkkaina seisovat, varsin
Valkeisin puetut, ja he, kantaen harppujen kultaa,
Enkelikielellään ihanaisinta laulavat virttä.
Teitäkin kuolema on, laps-kullat, noutava kerta,
Muistava on väsyneitä. Oi, terve-tultua, armaat!
Muistissa tuoreina siis pysykööt valat kallihit aina.
Olkate onnelliset, iki-onnela määränne olkoon!
Maa tomu-ainetta on; valo-taivahallen vihin teitä.
Lähde’ rakkauden, Jumal’ taivasten, mua kuule,
Kuuntele palvelias rukous, joka lentävi luokses!
Suo edess’ istuimen minun kohdata kaikki ne, jotka
Uskonut oot minullen. Rakastin isän lemmellä heitä.
Jospa he lausuisivat minust’, että mä johdatin heitä,
Niinkuin mä ymmärsin, elämään; mua tuntekohot viel’,
Kaulahan mun kavutkoot. Minun kerran salli ne panna
Puhtaina, niinkuin nyt, etehes, kokeneina, ja huutaa:
”Kas, isä, tässä mä oon kera lasten, jotka sa annoit!”
Itkien haasteli näin. Ikämiehen viittauksesta
Lankesi polvilleen nämä ympäri alttari-pyörön.
Nyt rukouksen hän luki polvillansa ja hiljaa
Sen luki nuorisokin. Hän viimein taivahan rauhaa
Julkaisee vapisten, sima-suin heitä kaikkia siunain.
Päättyvä päivän työ oli nyt; oli lapsille säätty
Nauttia ehtoollist’ lähimmäisenä sunnuntaina.
Äkkiä kuin välähys oli ääneti ukko ja laski,
Katsahtain ylöspäin, käden otsalleen. Läpi sielun
Lenteli mietteitä nyt ylevimpiä, loisti sen silmä.
”Nouseva sunnuntai valistaa ken-tiesi mun hautaa.
Ehkä jo muutama teist’, kuni kesken kuihtunut kukka,
Silloin kylmänä on; miks viivyn, hetki on tullut?
Hehkuva on sydän, siis itävän sanan toivon, ja kylvän
Nyt. Mitä alkanut oon, minä täytän; taivahan taaton
Eessä mä vastata saan, ikä-miesi, jos rikkonut oisin.
Vastatkaa minullen, laps-kullat, taivahan kansa,
Ehtoollist’ sovinnon nyt ootteko valmihit saamaan?
Tuttu sen merkitys on, useasti ma sen selitin jo.
Uuden liiton on kuva tää, sovinnon pyhä merkki
Keskellä taivon ja maan. On syntinen eksynyt kauas
Pois Jumalasta ja sen olennosta. Jo aikasin häntä
Vietteli tiedon puu; sepä syntiä peittävi vielä.
Tiedossa lankeemus – sovitus sydämessä on sitten.
Suuri on lankeemus, sovitus on suurempi vielä.
Kas, niin pitkälle kuin iki-muisto voi pyrkiä ta’appäin,
Siivillään väsyneill’ etehen päin lennellä toivo,
Synti ja myös sovitus läpi ihmisten elämän käy.
Synti on syntyessään heti täys’, sovitus sydämessä
Taivahan enkeleit’ vaan uneksii, kuni kätkyen lapsi,
Eikä se tointua voi; se on niinkuin kanteloäänet,
Vangitut henget, joit’ vapauttavi soittajan sormi.
Rauhan ruhtinas siis alas astui, armahat lapset,
Nostipa nukkuvan Hän, ja se seisovi säihkyvin, kirkkain
Silmin, voitollisest’ sotien nyt syntiä vastaan.
Hän tuli pinnalle maan, meni kirkastettuna täältä,
Ei sydämistämme tok’, siell’ onpi hän hengessä vielä,
Lempivi, ain’ sovittaa. Sovitus on aikojen loppuun.
Hartaina nautitkaa tänäpäivänä sen kuvaus siis.
Merkkihän kuollut on elämättä. On valkeus taivaan
Tuntematon sokealle, luopi sen näkkevä silmä.
Anteeks’ saaminen ei lymy leipähän, viinihin, ei, vaan
Puhtaasen povehen. Parannukseen aikomus yksin
Taivaisiks’ ylentää nuo maalliset heelmät ja poistaa
Synnin ja kuolemankin. Avattuin sylin rakkaus yksin,
Kyynelinen katumus, kokenut myös tahto, min kulta
Liekissä puhdistuu, sanoen sanall’, kristitty hurskas
Leipää syö sovinnon, sima-viiniä juo sovituksen.
Mutta mi uskaltaa, povessaan viha, astua tänne,
Pilkkaamaan Jumalaa, on kaiketi syyllinen Herran
Ruumiisen, verehen, hän päälleen tuomion tuo ja
Hirveän kuoleman; siit’, isä taivahan, varjele meitä!
Ootteko valmiit nyt sovituksen herkkuja syömään?”
Hellänä vanhus näin kyselee, heti myönsivät lapset,
Äänehen nyyhkyttäin. Rukoukset hän luki sitten,
Niin asetuksenkin. Urut nyt kumisee sekä veisu:
Oi, Jumalan karits’ sie, joka poisotat maaliman synnit,
Rauhasi meillen suo, oi, armaha kaikkia meitä!
Vanhus nyt vapisten, sini silmässä taivahan helmet,
Kalkin ja lautasenkin pani täyteen, herkkuja antoi.
Silloin niin oli kuin Jumal’ päivän silmällä katsois
Temppelinolveihin viel’ kirkkaammasti, ja puutkin
Latvansa notkistais, värisis myös hautojen ruoho.
Mutta (sen huomaitsin, jopa tunsinkin) läpi lasten
Jäätyneiden jäsenten väre autuuden heti lensi.
Heist’ oli vihreä maa koristettu kuin alttari; juur’kuin
Hengellen Stefanin, tupa taivahan aukeni heille.
Loistelevan Jumalan näkivät, sekä myös Pojan kirkkaan.
Harput soi soreat, sulo-enkelit pilvistä heille
Päätään nyökäyttää, ruso-siipiä viuhuttavat myös.
Loppunut paimenen työ oli. Lapset, mielissä taivas,
Nousivat seisomahan, jopa itkien suutelivatkin
Kättä sen arvokkaan ikämiehen, vaan sylihinsä
Sulki hän armahiset, pani siunaavat kädet milloin
Rintojen miekkoisten, taas milloin kutrien päälle.


Lähde: Forsman, Gustaf Gideon 1882: Pohjolan puolukoita: keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä, sepinnyt G. G. F. G. W. Edlund, Helsinki.