Ristiäiset

Ristiäiset Kirjoittanut Jalmari Virtanen

Aatos ailahti minulla,

mieli pätö poikasella

runoruuheni vesille

vieä näille väljemmille,

aukeammille aloille,

liinaharja lainehille;

sinis souella selällä,

sinis vettä viiletellä,

kunis linnat kuumottaisi,

kunis rannat riemutäyet

juhlariemuun ratkeaisi.

Näin se syntyvi tarina:

Olipa impi, oiva tytti,

vaan ei liiaksi lihava,

eikä liioin lellitelty,

hempeästi hellitelty,

Karjalaksipa nimetty.

Kaltoin, kurja, kasvateltu,

solmuruoskalla suittu,

nälin työllä näännytelty.

Toivoin tuota tuon ikänsä,

toivoi taivon selkiävän,

tuulten toisien tulevan,

vapahammin viipottavan,

jotta jaksaisi jalalle,

taipuis töille taitaville,

onnen uusille urille,

luomisriemun rintamaille.

Toivoi, toivossa eleli.

Tuulet toiset jo tulivat,

vapahammin viipottivat,

ajan aaltoja ajeli,

toista työnsivät tapoa,

vanhat veivät mennessänsä.

Saattoi tsaaritkin manalle,

miehet mahtavat manasi

esiin alta aallonharjan,

myrskytuulien tohinan,

kumouksen kuohun: alta,

uutta luomahan lajia,

toista tuomahan tilalle.

Mikä vanhaa, sen vajotti,

iäksi syöksi syöverihin.

Aamu kaunoinen kajasti,

kumouksen kulta-aamu,

päivä neljänä helotti,

päivä suuren luomisriemun,

nousi taivahan navalle,

paistoi maille, parmahille

yli Karjalan salojen,

yli siinnon sinivetten,

nosti nuortean orahan,

idätteli uuden onnen,

kerran pilvihin pakeni

päivä armas, paistavainen:

pilvet synkiksi sakeni,

länsi laittoi ukkosilman,

heitti raskahat rakehet

orahille nouseville,

kaiken loukohon lakosi

sekä kaatoi kauniin viljan.

Impi Karjalan ihana

hetken kauhua katasti

veessä silmät, mielin karvain,

mykän murheensa salasi;

tointui tuossa tuokiossa...

Tointui, touhussa alati

suori suurta, rinnallansa

sulho suurempi, sukua

kaikkiluovan, kaikkivoivan

työn on valtiaan väkevän,

suuren neuvostosoturin.

Tytti Karjalan komea

tunsi vaivan vaikeaisen,

kohun kantajan kipuja...

Vuodet suurta synnytteli,

vuodet toisia kovemmat.

Eikä synny suuri lapsi,

ilo Karjalan ihana.

Vaan on täysi aika saanut

viimein syntyä suletun

immen kipukammioihin:

syntyi lapsonen, lajia

suurinta ei, pienintäkään,

vaan on sankarin sukua.

Nimen sai se: Kontupohja.

Ristiäisissä mukana

mahtivieraat mellasteli:

tuulet ankarat tujersi.

Lapin viimat vaikeroitsi,

ristijoikuja joiusi,

ilotanhut tanssahteli

lumilinnoissa lujissa,

hankihallan kartanoissa.

Varttui lapsi, vaivoin saatu,

varttui, työhön jo tenäsi:

kutoi kankahan korean

kuusenpölkyistä kovista,

oman mannun nostamista,

paperiliinasen levitti

närehistä oman metsän...

Kasvaa kaunis Kontupohja.

1929

Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.