Ristillä rippuva kansa

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ristillä rippuva kansa.

Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio


On kulunut hetki jo yhdeksäs
Ja kansa vaan ristillä rippuu;
Maa järissyt, kalliot haljenneet
Ja kans’ yhä ristillä rippuu.
Sitä nauloilla, keihäällä raastetaan,
Verenvismat on hyytyneet rinnallaan,
Ja uutt’ yhä haavoista vuotaa,
Läp’ ihonkin se kirkkaana suotaa.
Minkä synnin Sä teitkään, kansani, oi,
Kun tuomion sait niin julman? –
Kyllä monestakin synnistä syyttää vois; –
Vaan siinähän onkin pulma,
Kun syytä ei maailma tietää saa,
Vaikka ristillä nääntyy Suomen maa.
Ja siksi on tuska niin julma,
Kun selviä ei tämä pulma.
Oli helmi se Pohjolan kruunussa,
Tuo Suomeni, äitini armas;
Yli maaliman kuulu se morsian –
Ja siksi nyt mielemme karmas,
Kun helmet ja seppele ryöstettiin
Ja harsokin syöstiin verihin,
Ja loassa on vihkimäkenkä
Ja avuksi ei riennä kenkään.
Eikö ollut sulhoa Suomessa,
Ei sulhoa, nuodemiestä,
Joka tahtois morsion pelastaa, –
Ei yht’ edes oikeaa miestä!
Vai louhiko luotteli miehuuden,
Kun pyöveli raiskasi neitsyyden;
Nyt kaikki vaan kuorsaa unta,
Vaikka kulmill’ on kyynärä lunta.
Vaan ennenkuin kuolevi äitimme tuo,
Hän lausuvi seitsemän sanaa.
Ja meihin hän kuolevan katseen luo,
Valan haastolla meitä hän manaa:
Vaikka tuhannen vuottakin kulua vois,
Verikosto se ainoa selvitys ois;
Se raastajan heimolle tulkoon,
Hän häpeällä maanpäältä kuolkoon!
Suomen kansa jo heittäköön tautinsa,
Joka heimoushenkeä raastaa.
Ylös luokoon se uudesta katseensa
Ja poistakoon koleran maastaan!
Rutto puolue-uhma heill’ olikin vaan;
Se silppoi kansan ja kylmensi maan.
Ja kaiken kun halla jo raasti,
Luokka-sorrosta puolueet haasti.
Vaan syntyä täytyy heimo uus
Näistä kuolleista raunioista,
Uus suku sekä uusi myös tunnustus,
Jossa toinen ei sorra toistaan.
Se heimo se kostajan synnyttää,
Sekä heimonsa alueen perijäks jää:
– Lähes puol’ koko Europan maasta –
Jota sortajan valta nyt raastaa.
Me uskomme Suomemme kunniaan;
Koinvammamme aijomme pestä.
Me uskomme Kalevan kansahan,
Vaikka hulluus sen kuntoa nyt estää.
Sukujuuri on terve, vaikka laho on puu,
Heimosydän on terve, vaikk’ saastoja suu
Nyt syytää kuin veristä liivaa – –
Näes, vedetään punaista viivaa!
Vaan rauhanpa ehdoista tärkein lie:
Joka notkelmaan kuokka ja aura;
Koko kansalle turvattu toimen-tie,
Muut keinot on pettävän hauraat.
Ei heimoushengell’ oo nousentaa,
Kun puutetta kärsii koko maa;
Joku tuhat vaan laihoja niittää
Ja Mammona-Jumalaa kiittää.
Ja siksi mä vielä, vaikk’ arvellen,
Sosialismolle kunnian annan;
Se aatetta mahtavaa tarkoittaa,
Vaikka ruhkaakin täytteeksi pannaan.
Elontuskista syntyi se harrastus,
Kun vallitsi yleinen vaivaisuus.
Sitä millään ei voida nyt estää
Niin kauvan kuin puutetta kestää.
Vaikk’ itä oli tyyni ja rauhainen,
Niin kansa jo ristissä rippui.
Jo ennen kuin byrokrati kauhuineen
Tänne ryntäsi, verta jo tiukkui.
Jos Venäjä vapaaks laskisi maan,
Niin risti ei kaatuisi kumminkaan
Niin kauvan kun Mammona raastaa,
Ja kunnes se poissa on maasta.
Ja siksipä huudamme: Miljoonat,
Isänmaa yhä ristissä riippuu –
Sitä huudamme, vaikkapa Venäjän
Valtatähdet jo multihin tippuis –
Sitä kaksilla nauloilla kiristetään
Ja kaksilla keihäillä lävistetään.
Jos toiset nyt kiskoisi siitä,
Se meille ei likikään riitä.
Vaan silloin me herroille helluntain
Heti oommekin valmiit luomaan.
Me konnista ihmisen muokkaamme,
Kalkin rahkat sen pakotamme juomaan.
Ja sitä kai herramme aavistaa,
Koska Venäjä on heille kuin vapahtaja,
Jonka luokse he hurskaana kääntyy,
Vaikka kulttuuri häpeästä nääntyy.
Pakolaisetkin, sankarit Suomenmaan,
Jo hoitavat ”Pohujen” tulta;
Mistä ennen he tunsivat inhoa vaan,
Se on heille nyt kallis kuin kulta.
Ja entinen ylpeä hallinnon pää –
Häntä statistin-osakin jo tyydyttää
Tuon varieté-joukkuen kanssa,
Ei muista hän kannuksiansa.
Me sydämmen-lämmöllä mittaamme
Näille herroille sappeista maljaa:
Kaupparyssäthän taputtaa päätänne,
Taas antavat maistaa huljaa.
Ja narrien markkina-paikalla
Marakattina teitä he tanssittaa;
Mitäs teill’ olis tuotakaan vastaan:
Kas Vapahtaja opettaa lastaan!
Ei! – suurta me tahdomme tarkoittaa:
Oikeutta, tai – heimomme surmaa.
Meidän joukkomme missään ei tinkiä saa;
Se välttäköön kunnian turmaa.
Jos päästä ei aikahan parempaan,
Niin joukolla käymme me kuolemaan;
Ja uhmaten aikojen lunta
Me nukumme kunnian-unta.
Uus aika se uusilla tunteilla
Meidän haudoilta laihoja niittää,
Ja toimemme uudella kunnolla
Oman toimensa pohjaksi liittää.
Suvun kuolema sääntö on elämänkin,
Sillä ehdolla jatkuvi elämää vain,
Jos kolkolta näyttää se teille,
Niin luonnollist’ on se meille.


Lähde: Paavo-Kallio, Esa 1910: Se verinen sunnuntai. Tampere.