Robert Burnsin elämästä
| Robert Burnsin elämästä. Kirjoittanut Valter Juva |
Skotlannin kansan lempirunoilija Robert Burns on maailmankirjallisuuden suuria lyyrikoita. Hänen runoutensa perustuu Skotlannin moni-ilmeiseen, rikkaaseen kansanrunouteen, jonka Burns kohotti korkeimpaan täydellisyyteen, nuorentaen ja hedelmöittäen samalla Englannin kansalliskirjallisuutta.
Burns on raikas luonnonrunoilija. Rousseausta riippumatta hän ihailee luontoa, jonka keskellä itse elää ja johon on kiinni kasvautunut. Hänen lemmenlaulujensa ja ballaadiensa takamona on aina kotiseutu, suurenmoisen mahtava ”Ylämaa” harmaine sammalevuorineen ja hongikkorinteineen, tai viljava ”Alamaa” Clyden ja Forthin rannoilla sekä Ayr- ja Nith-virran viehkeissä laaksoissa.
Robert Burns syntyi 25 p:nä tammikuuta 1759 Allowayn kylässä Ayrshiren piirikunnassa, Etelä-Skotlannin länsiosassa. Isä oli varaton maanviljelijä, jolla oli maksettava raskas vero pahanpäiväisestä vuokratilastaan. Taloudellisista vaikeuksista huolimatta, hänen kuitenkin onnistui antaa pojilleen ajan oloihin nähden verraten hyvä koulukasvatus. Saamiaan alkeistietoja vanhin poika, Robert, sittemmin kartutti ja laajensi kautta elämänsä iän. Etenkin hän harrasti englanninkielistä runoutta. Oman maansa runoilijoista hän erittäin rakasti kansanomaista Allan Ramsayta ja Fergusonia; mutta tämän ohella hän tutustui perinpohjin Skotlannin kansanrunouteen, joka näihin aikoihin oli kirjallisissa piireissä kohonnut suureen arvoon.
Jo varsin aikaisin täytyi Robertin olla isälleen avuliaana maatöissä. Käsi auran kurjessa hän ensi nuoruudestaan alkaen sepitti luonnonraikkaita, leikillisen vilkkaita runoja, joihin hän sai aiheita omista sydänsytöistään, ympäröivästä luonnosta, havaitsemistaan pikkutapauksista työssään tai kylillä ja mailla.
Lempi ja lemmenseikkailut ovat hänen laulujensa pääasiallisena sisältönä. Robert Burnsilla on helposti syttyvä sydän; alinomaa hän on rakastunut, välistä useaan tyttöön melkein yht’aikaa, ja jokaisesta hän kirjoittaa hienon herkän runoelman. Burnsin nuoruudenaikoina oli tuskin ainoaakaan neitoa koko paikkakunnalla, jolle hän ei olisi lemmenlaulua omistanut. Lempensä esineitä hän ei koskaan unhottanut, mutta taas ja taas hän ihastuu uusiin viehkeihin kasvoihin, ja jälleen on valmiina uusi, entistä ehompi laulu.
Nämä nuoruuden lemmenjutut näkyvät kuitenkin olleen laatuaan varsin viattomia. Robert Burns eli nyt onnellisinta aikaansa. Hänen herttainen, hilpeä luonteensa oli puhjennut keväisen raittiina orastamaan, ja nuorison kisoissa hän lumosi kaikki iloisella ystävällisyydellään ja lämpimällä sydämellään.
Huikentelevasta mielestään huolimatta hän kiintyi syvemmin nuoreen talontyttäreen, Ellison Begbie’hin, joka lopulta kuitenkin hylkäsi varattoman ihailijansa. Murtunein mielin Burns muutti v. 1780 Irvine’iin ja perusti siellä pellavarohtimon. Liike ei kannattanut, tulipalo tuhosi laitoksen, ja seuraavana vuonna Robert oli jälleen isänsä kodissa maanviljelystöissä.
Isän kuoltua v. 1784, Robert yhdessä erään veljensä kanssa vastaanotti uuden vuokratilan Mossgielissä, Ayr-joen rannalla. Nyt alkoi Robert Burnsin tuotteliain runoilukausi. Suuri osa hänen parhaista ja tunnetuimmista lauluistaan on syntynyt vuosien 1784–1786 välillä. Vuokratilaa hän viljeli uupumattomalla tarmolla, kokien saattaa sen raastetut maat parempaan maanviljelyskuntoon. Mutta mikään ei auttanut. Kuivuus ja kato tekivät kaikki toiveet tyhjiksi. Maanviljelys tuotti tappiota.
Läheisessä Mauchlinen kaupungissa Burns oli saanut ystävikseen eräitä kirjallisesti sivistyneitä henkilöitä, ja vilkas seurustelu näiden kanssa oli omansa monipuolisesti kehittämään Burnsia. Hänen henkensä saavutti nyt itsetietoisen varmuuden, ja nyt hän pääsi tajuntaan runoilijanlahjoistaan ja todellisesta kutsumuksestaan. Myöskin paikkakunnan uskonnollisiin ja yhteiskunnallisiin taisteluihin hän näinä vuosina otti osaa, vastustaen silloisen presbyterisen papiston uskonkiihkoa, jyrkkyyttä ja suvaitsemattomuutta. Pian hän tuli julkisesti tunnetuksi eräistä ivalauluistaan, mutta saavutti samalla papiston vihan ja kerettiläisen maineen.
Mauchlinen kaupungissa oli tähän aikaan summa kuusi kaunotarta, jotka kaikki Burns luettelee nimeltä eräässä runossaan. Mutta ”kaikkien näiden helmi” oli Johanna Armour. Tähän neitoon Robert Burns rakastui, joutuen sittemmin läheisiin suhteisiin häneen. Ankara isä ei tahtonut tietää vapaauskojasta vävykseen. Tyttären onnettomuudesta huolimatta hän loukkaavalla tavalla sulki ovensa Burnsilta ja toimitti hänelle hairauksestaan kirkonrangaistuksen tuomion.
Vihoissaan häväistyksestä, ja kun häntä lisäksi uhkasi taloudellinen tuho Mossgielin vuokratilalla, päätti runoilija jättää kotimaansa ja lähteä Länsi-Intiaan, Jamaikkaan, jossa hänellä oli istutusmaan kirjanpitäjänpaikka tiedossa. Matkarahoja saadakseen hän nyt kokosi ja järjesti runoelmansa ja julkaisi ne syrjäisessä Kilmarnockissa kesällä v. 1786 kuudensadan kappaleen suuruisena painoksena. Näissä touhuissa Robert Burns oli jo toukokuulla rakastunut uudestaan, – ja syvemmin kuin koskaan ennen! Johanna Armour näytti joka tapauksessa iäksi menetetyltä, ja runoilijan herkän sydämen nyt kokonaan valtasi nuori maitotyttö, vienon henkevä Meeri Campbell, jonka hän eräänä aamuna kohtasi Montgomeryn linnan tiellä.
Kumpaisetkin olivat yhtä köyhät, kumpaisellakin oli miero edessä! Nuoret kihlautuivat ja viettivät yhdessä muutamia runollisia viikkoja Ayrin armaissa siimeistöissä. Kihlautuneiden yhteinen tuuma oli tämä: Robert matkustaa Jamaikkaan vain lyhyeksi aikaa raha-ansioille, palaa varakkaana miehenä takaisin, ja silloin solmitaan avioliitto. Tämän väliajan viettää Meeri sukulaistensa luona Ylämaassa, jossa voi saada työtä ja tilaisuutta omain myötäjäistensä valmistamiseen. Meeri lähtikin jo edeltäkäsin matkaan mitä sydämellisimmän ja hellimmän eron jälkeen.
Vaikka kiirehdimme ajan edelle, on Meeri Campbellin tarina tässä yhteydessä kerrottava loppuun.
Robert Burnsin ei tarvinnutkaan jättää kotimaataan. Hänen taloudellinen asemansa oli lokakuulla muuttunut. Lempiväin oli määrä jälleen kohdata toisensa; Meeri jätti sukulaisensa, mutta sairastui paluumatkalla kuumeeseen ja kuoli äkkiarvaamatta Greenockin kaupungissa.
Lempi ”Ylämaan-Meeriin” oli Robert Burnsin syvin tunne, ja häntä runoilija muistaa elämänsä loppuun saakka. Tytön traagillinen kuolema jätti runoilijan mieleen kaipuun, joka yhä uudestaan puhkeaa ilmi mitä ihanimmin sävelin. Vielä niin myöhään kuin v. 1792 hän on Meerille omistanut erään kauneimpia laulujaan.
Seikka, että runoilijan ulkomaamatka jäi viime tingassa sikseen, oli riippuva siitä huomiosta, jonka hänen runokokoelmansa oli herättänyt. Tilauskirjoituksella julkaistusta runovihkosta, joka oli tuottanut Burnsille 20 puntaa, oli muutamia kappaleita eksynyt myöskin pääkaupunkiin. Runoilija oli syyskuulla jo ostanut matkalipun Clydestä Länsi-Intiaan lähtevään laivaan, kun kirje, jonka tri Blacklock oli Edinburghista kirjoittanut Burnsin ystävälle, äkkiä muutti Robert Burnsin kaikki aikaisemmat suunnitelmat. Kirjeessä annettiin suuri tunnustus runokokoelmalle ja neuvottiin, miten uusi painos siitä voitaisiin saada aikaan pääkaupungissa, niin että se tuottaisi runoilijalle taloudellisia etuja.
Burns jätti matkansa sikseen ja lähti Edinburghiin syksyllä v. 1786. Nyt hänen kohtalonsa äkkiä muuttui. Uuden painoksen tilauskirjoitus avattiin; Burns oli kuuluisa runoilija, aikansa kirjallisuuden merkkimiehiä, ja pääkaupungin kaikki seurapiirit olivat hänelle avoinna. Hienosto kilpaili saadakseen saleissaan näytellä ”Ayrshiren kyntömiestä”, joka osasi kirjoittaa niin kauniita lauluja, ja joka esiintymisessään ja käytöksessään oli niin älykäs, vaikka oli pelkkä moukka.
Runoilija kuitenkin oivalsi, että hienojen seurapiirien kunnianosoitukset olivat pääasiallisesti uteliaisuuden aiheuttamia. Kun ensi kiihko oli asettunut, kylmenivät välit, ja ylväs katkeruus jäi runoilijan mieleen. Muutamia todellisia suosijoita onnistui Burns kuitenkin saamaan, Glencairnin kreivin ja Gordonin herttuattaren. Ystävyyden siteet koko elämänsä ajaksi hän sitoi m. m. Cunninghamin veljesten ja William Nicolin, Edinburghin korkeakoulun opettajan kanssa. Kuinka hyvänsä, pääkaupungissa Burns ei viihtynyt. Runokokoelman uusi, melkoisesti laajennettu painos valmistui. kesällä v. 1787, tuottaen Burnsille kokonaista 500 puntaa. Hän oli nyt taloudellisesti verraten riippumaton mies.
Tällä välin oli Meeri Campbell runoilijan suruksi kuollut.
Tehtyään laajoja matkustuksia Skotlannin eri osiin, tutustuakseen lähemmin kansaansa ja maansa luontoon, vanhempaan ja uudempaan kansanrunouteen sekä kotimaisiin sävelmiin, ja huomattuaan, että hänellä pääkaupungissa ei ollut ajan pitkään todellista kannatusta odotettavissa, hän päätti lopullisesti jättää Edinburghin ja palata takaisin maalaiselämän yksinäisyyteen. Jo matkoillaan hän oli käynyt myöskin Mauchlinessä ja siellä uudistanut suhteensa aikaisempaan lemmittyynsä Johanna Armouriin, jonka isällä ei enää ollut mitään muistutettavaa kuuluisaa vävypoikaa vastaan.
Järjestettyään asiansa Edinburghissa, Burns vuokrasi keväällä v. 1788 kauniin Ellislandin maatilan Nith-virran rannalla Dumfriesin piirikunnassa ja meni naimisiin Johanna Armourin kanssa.
Pari ensi vuotta, Ellislandin verraten itsenäisissä oloissa, perheen keskuudessa oli onnen aikaa Robert Burnsille. Puoliso Johanna oli herttainen, toimelias vaimo ja hellästi kiintynyt huikentelevaan mieheensä, jonka elämäntapojen säännöttömyyksiä oleskelu pääkaupungissa ei suinkaan ollut parantanut. Että kiintymys todellisuudessa ja loppujen lopuksi oli molemminpuolinen, todistavat useat Burnsin runoelmat, m. m. runo ”Kaledonia”, joka on kirjoitettu vuotta ennen runoilijan kuolemaa.
Mutta pian ilmaantui ulkonaisia vaikeuksia. Vuokraehdot olivat ylen rasittavat, maatila oli kokonaan rappiolla, ja maanviljelys osoittautui huonosti kannattavaksi. Perheen lisääntyessä, entiset säästöt pian hupenivat, ja puute alkoi ahdistaa. Saadakseen lisätuloja, Burns vastaanotti tullivartian toimen läheisessä Dumfriesin kaupungissa, hoitaen sen ohella maanviljelystään yhä edelleen v. 1791 loppuun saakka.
Vaikka vastoinkäymiset ahdistivat, ja runoilijan itsetakeisuuden kaipuu ja oman arvon tunto eivät näissä toimissa näkyneet voivan saada tyydykettä, oli Ellislandin oloaika, vuosina 1788–1792, kuitenkin runollisessa suhteessa varsin tuottelias. Yhä vielä Burnsin runosuoni uhkui ehtymättömänä ja välittömän raikkaana. Herkkyydessä, syvässä tuntemuksessa, käsittelyn hienoudessa ja muotovalmiudessa moni tämän ajanjakson runo voittaa kaikki aikaisemmat. Tältä ajalta on m. m. runo ”Meerille taivaassa”, Burnsin korkein runollinen ennätys.
Kun kävi mahdottomaksi hoitaa rinnan kahta ihan erilaista tointa, myi Burns vuokraoikeutensa Ellislandiin, ja muutti v. 1792 vaihteessa Dumfriesiin, Solway-lahden rannalle, antautuen yksinomaan tullin palvelukseen. Tämä oli raskas ja Burnsille itselleen onneton askel, mutta runoilijan terveys oli huonontunut ja hän tahtoi kuoleman varalta turvata perheelleen valtioneläkkeen.
Runoilijan elämän viime jakso oli monessa suhteessa pettyneiden toiveiden katkera aika, joka saattoi hänet joskus hakemaan lohdutusta lasista. Sisäisesti hän oli tyytymätön, ja ulkonaisia selkkauksia ilmaantui. Voimakkaassa itsetunnossaan ja halveksien luokkaeroitusten rajoja, hän vilkkaalla myötätunnolla seurasi Ranskan vallankumouksen tapahtumia, mutta joutui sen kautta valtiollisesti epäiltyjen kirjoihin. Lisäksi häntä rasitti murtunut terveys. Kuitenkin hän Dumfriesissakin saavutti monta arvokasta ystävyyttä ja sai tilaisuuden nauttia sivistyneiden naisten virkistävää seuraa. Loma-aikoinaan hän usein lähti Dumfriesista matkoille ihailemaansa Ylämaahan ja sen raittiille tuntureille. Kirjalliset harrastukset askarruttivat Burnsia yhä edelleen, ja tuon tuostakin hänen henkensä kohosi yleviin runo-luomiin. Tämän ohella hän ystävänsä George Thomsonin kanssa toimitti kokoelman isänmaallisia kansanlauluja ja sävelmiä, josta työstä hän auliisti kieltäytyi vastaanottamasta palkkiota.
Taloudellinen ahdinko, suru tyttären kuolemasta ja reumaattinen kuume vihdoin mursivat Robert Burnsin heikontuneen ruumiinrakenteen. Runoilija kuoli Dumfriesissa 37 vuoden ijässä 21 p:nä heinäkuuta 1796.
Robert Burns käyttää runoelmissaan yleensä Skotlannin kansanmurretta ja vain ani harvoin puhdasta englannin kirjakieltä. Hänen lemmenlaulunsa ja ballaadinsa ovat aina laulettavia. Noissa lyhytsanaisissa, sointuvissa, reippaasti iskevissä rytmeissä on omituinen viehätys, mikä Burnsia vieraille kielille käännettäessä jää aina suureksi osaksi hukkaan.
Burnsin runot ovat sanan kauneimmassa merkityksessä kansanomaisia, ja useat niistä ovat muuttuneet todellisiksi kansanlauluiksi. Kaikkialla, missä englanninkieltä puhutaan, ne ovat käyneet rakkaiksi, ja on sanottu, että Englannin laajassa maailmanvallassa tuskin kuluu hetkeäkään, ilman että jossakin paikassa brittiläistä aluetta jokin Robert Burnsin laulu kajahtaisi. Hänen runoelmiaan on uudestaan ja yhä uudestaan käännetty useimmille Euroopan kielille, ja hänen hedelmöittävä vaikutuksensa eri maiden runoilijoihin on viime aikoihin saakka ollut selvästi havaittavissa.
Robert Burns on Shakespearen ja Lord Byronin välisellä ajalla Englannin alkuperäisin runoilija. Laulurunoilijana ei kukaan englantilainen häntä voita, ja Eduard Engel lausuu, että täytyy vertaukseksi ottaa Goethe nuoruudenrunoelmineen, jos mieli mainita toinen samanaikuinen laulaja Burnsin rinnalla.
Lähde: Burns, Robert 1918: Lauluja ja ballaadeja. Suomentanut Valter Juva. Kustannusosakeyhtiö Fundament, Helsinki.