Roinilan talossa: Toinen näytös

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ensimmäinen näytös Toinen näytös.
Roinilan talossa
Kirjoittanut Minna Canth
Kolmas näytös


(Sama paikka. Anna istuu alakuloisena kivellä oikeaan, nojaten päätänsä käteen. Neulomatyö on pudonnut hänen viereensä. Leena pesee puuastioita vasemmalla. Elli seisoo portin pieleen nojaten ja kutoo sukkaa.)

ELLI. [Kansanlaulu.]

Koko yön minä valvoin hukkaan,
Monta kertaa suutuin ma sukkaan.
Eikä kultaa kuulunutkaan.
Tulevan yön minä odotan vielä.
Jos ois kulta eksynyt tiellä.
Kolmatta yötä en odota enään.
Enkä sure kultani perään.
Neljännen yön minä hyppään ja häärään,
Jos ois’ kultani eksynyt väärään.

LEENA. Kovinpa sinä nyt surullisia laulelet, Elli.

ELLI. Mistäpä niitä iloisiakaan aina riittää.

LEENA. Viskaa jo järveen tuo sukankudin ja tule ennemmin auttamaan minua näitten astioitten pesemisessä.

ELLI (panee työn taskuunsa ja menee Leenaa auttamaan).

(Hetkisen äänettömyys.)

ELLI. Voi sentään sitä Eeroa, kuinka kauvan viipyy kotoa poissa.

LEENA. Sanos muuta!

(Taas äänettömyys.)

ELLI. Mihin luulette hänen joutuneen?

LEENA. En ollenkaan voi arvata.

ELLI. Tapasin Ollin tuolla järvellä, mutta ei hänkään mitään tiennyt.

LEENA. Outoa tuo tosiaankin on. Ei ihme, että isäntä on niin harmissaan.

ELLI. Varmaan Eero saa häneltä kovia nuhteita, jahka vaan kotia tulee.

LEENA. Luultavasti hän niitä ansaitseekin.

ELLI (kiivaammin). Mistä sen tiedätte? Onhan voinut jotakin tapahtua –

LEENA. Jaa onnettomuuttako? Niin, ei sekään mahdotonta ole.

ELLI. Armollinen taivas! (Herkeää työstään.)

ANNA. Miksi juuri pahinta ajattelisimme?

ELLI. Mutta jos todellakin joku onnettomuus on häntä kohdanut. Leena – mitä luulette?

LEENA. Eihän sitä voi varmasti päättää, mutta niin vaan arvelen. Semmoista elämää täällä pidettiinkin viime pyhänä kaiken päivää, korttia lyötiin, tanssittiin, rallatettiin. Ei Jumala semmoista rankaisematta jätä, ei kuuna päivänä.

ELLI. Voi, jos olisimme tienneet sen niin suureksi synniksi!

LEENA. Enkö minä varoittanut monta kertaa, mutta eipä oltu puhettani kuulevinaankaan.

ELLI. Niin varoitittehan, se on tosi.

LEENA. Ja ottiko yksikään sanoistani vaaria? Eläs vielä. Oletteko kuulleet, kuinka kauheasti nuoret miehet olivat juoneet sinä yönä?

ELLI. En minä ole mitään kuullut.

ANNA (nousee levottomana kävelemään). Mitä niistä kaikista jutuista! Ovatko ne tosiakaan, eihän sitä tiedä.

LEENA. Syrjälän Anna-Sohvi minulle niistä kertoi. Hän oli samana yönä sattunut olemaan nuotalla Aapelin kanssa ja kauvas järvelle oli niitten jumalaton meno kuulunut tuolta niemeltä.

ELLI. Voi, hyvä Jumala, kuitenkin, minkälaisia ne miehet ovat!

LEENA. Ja sielläkös oli riidelty ja tapeltu niin armottomasti, että nämä jo pelkäsivät miestappoa tai muuta tuhoa tapahtuvan ja soutivat kesken nuotan vetoa kiireimmiten rantaan.

ELLI. Herran tähden, olikohan Eero mukana? Entä jos ovatkin hänen –?

ANNA. Johan sinä nyt vallan, Elli. Kuinka tuommoisia mieleesi juohtuu? Menivätkö hätään, Anna-Sohvi ja Aapeli, totta vissiin!

LEENA. Vielä vain, eihän ne arvon niin hulluja olleet, että menivät sinne sekaantumaan. Kiittivät, kun pääsivät pois. Anna-Sohvi sanoi, ettei hän saanut uneen kiinni sinä yönä, ennenkuin oli kymmeneen kertaan lukenut »Isä meidän».

ELLI. Leena kulta, mitä meidän tulee tehdä? Ettekö tiedä neuvoa?

LEENA. Vastaika neuvoja kysellä. Mikä on tehty, se on tehty ja olipa mieli sitten musta tai valkia, ei tehtyä tekemättömäksi saa. Ja Maunohan se kuului olleen, joka miehet semmoiseen villiin sai sinä yönä. Tarvitsee niitä pohjalaisia puukkojunkkaria ottaakin palvelukseen! Jo minä noin itsekseni aina ajattelin, että antaahan olla, kuinka kauvan tuo Maunokin jaksaa luontoaan hillitä. Mutta en huolinut puhua mitään, kun häntä kaikki niin suosittelivat.

ANNA. Mitä pahaa hän nyt sitten on tehnyt? Ettehän tiedä oikeastaan mitään, ja kuitenkin olette valmiit kohta tuomitsemaan.

LEENA. Vai ei tiedetä! Perästä kuuluu, sanoi torven tekijä.

ROINILA (tulee oikealta). Ei Eeroa vaan ole kuulunut?

LEENA. Ei ole.

ROINILA. Siunaa ja varjele sitä poikaa, missä oleskelee hän? (Ottaa lakin päästään ja pyyhkii paidan hialla otsaansa.) Ei silmiään ole hän näyttänyt, sittenkuin lähti Maunoa etsimään, niinkuin sanoi. Se oli sunnuntai-iltana ja nyt on jo torstai. En ymmärrä, mitä tästä on ajatteleminen. (Kävelee edestakaisin.)

ANNA (ottaa neulomatyönsä ja istuu kivelle).

ROINILA. Ellei vaan Mauno, riiviö, ole vietellyt häntä juomaan.

ANNA (säpsähtää, viskaa työnsä ja peittää kädellä silmiään).

ROINILA. Pahaa pelkään. Varmaan ovat he yhdessä menneet kaupunkiin ja taivas tiesi, mitä elämää he siellä pitävätkään. Juovat, mellastavat, tappelevat – (istuu penkille lähellä porttia.) Perhana, kuinka minua harmittaa! Olisivat nyt tässä, niin pieksäisin heidät mäsäksi, se on totinen tosi.

ELLI (epäillen). Mutta ei Mauno mikään juomari ollut, – eikä Eero liioin.

ROINILA. Mistä sinä tiedät, huitukka, mitä he olivat tai mitä he eivät olleet?

ELLI (painaa päänsä alas; on vaiti).

ROINILA. Luulet heitä jo hyvinkin tuntevasi, kun muutaman viikon olet talossa ollut. Mitä sinä heistä tiedät, sano!

ELLI (hiljaa). En mitään.

ROINILA. No, elä sitten puhu! – Enkähän juuri väitäkään, että ennen ovat juoneet, mutta kuka tietää, mikä heidän päähänsä on voinut pistää. Monta on mutkaa matkassa, monta Mattia maantiellä, varsinkin nuorilla miehillä. (Pyyhkii otsaansa ja nousee kävelemään.) Siellä olen nyt kyntänyt kaiken päivää ja kuumuuteen olen ollut nääntyä. Työtä olisi enemmän kuin papilla joulun pyhinä ja miehet ovat huutheikkarissa. Ei, päin mäntyyn käy tässä kaikki. (Katsoo Annaan.) Nooh – eikö tahdo tuo häkä lähteä päästäsi, vai?

ANNA (ottaa työnsä ja alkaa neuloa).

ROINILA. Oletko tullut mykäksi, tai mikä sinua riivaa, kun et saa sanaakaan suustasi?

ANNA. Ei ole minulla mitään puhuttavaa.

ROINILA. Eikö ole sinulla mitään puhuttavaa, eikö mitään? Mutta kun minä tahdon sinua puhumaan, niin sinun täytyy puhua, kuuletkos, sinun täytyy. Mielinpä näyttää, saanko lapsiani tottelemaan, vai enkö.

ANNA. Isä kulta, elä lisää tätä ikävyyttä tuommoisella tyhjänpäiväisellä riidalla!

ROINILA. Lisäänkö minä, sanoit? Tyhjänpäiväisellä riidalla? Kyllä tästä annan kohta tyhjänpäiväisiä. (Istuu.) Menetkös laskemaan kaljaa siitä!

ANNA (menee tupaan).

ROINILA. Aivan tästä tahtoo ihminen harmiinsa haljeta. (Pyyhkii otsaansa). Kun tuossa akkaväessä sitten olisi edes sen verran kuntoa, että kyntämään kykeneisi. Mutta mitä vielä.

LEENA. Miehillepä Jumala sen työn on määrännytkin. Niinkuin luemme raamatussa: surulla pitää sinun elättämän itses maasta kaiken elinaikas.

ANNA (tuo kaljaa puutuopilla).

ROINILA (juo kauvan ja nielee pitkään). Ahha! (Pyyhkii suutaan.) Hapanta sekin oli.

ANNA (vie tuopin takaisin tupaan).

LEENA. Kaljako hapanta? Ei maar olekaan. Eilen sen vasta teinkin, millä ajalla se jo sitten olisi ennättänyt hapata? Elkää moittiko minun kaljaani, sillä minä tiedän, ettei kukaan tässä maailmassa tee parempaa kaljaa kuin minä, tuskinpa niinkään hyvää. Jaaah, tuskinpa niinkään hyvää. Se on vissi, kuin amen kirkossa.

ROINILA. Sanot, mitä sanot, mutta hapanta se vaan on.

LEENA. Hyvät ihmiset, kuulkaas nyt tuota. Mutta minäpä otan kaikki kyläläiset maistamaan kaljaani, niin saatte kuulla, onko se hapanta. Minun tekemääni kaljaa ei vielä ikinä ole moitittu, sillä se on aina ollut niin hyvää kuin kalja olla voi, sen ovat kaikki sanoneet. Kysykää Kuokkalan Maija-Liisalta ja Tanikkalan emännältä, joita ennen olen palvellut, ellette minua usko.

ROINILA. Kyllähän akoilla juttuja riittää, vaivainen niitä kaikkia kuunteli.

LEENA. Akka voitte itse olla, mutta minä en ole mikään akka.

ROINILA. Mikäs sitten? Vanha piikako?

LEENA. Minä olen se, mikä minä olen, eikä tarvitse kenenkään minua haukkua. (Itkee.) Pois menen koko tästä talosta, koska tässä tänlaista elämää ruvetaan pitämään.

ROINILA (jamaten). Niin, voi, voi! Kas tätä nyt. Jo on muka syytä itkeä. Mutta tietäähän sen, akka ei lakkaa torumasta, ennenkuin itkee, eikä itä tuulemasta, ennenkuin sataa.

LEENA. Kuka tässä lienee toran alkanut, tekö vai minä, sanokaapas! Vaan töitäni en anna moittia, koska tiedän, ettei ole syytä, ei vähääkään. Tai voitteko sanoa, että kertaakaan on ollut sanan sijaa? No, antakaa kuulla, puhukaa suunne puhtaaksi!

ROINILA. En mä viitsi. Akkojen kanssa riidellä ja vasikkain kanssa kilpaa juosta, se on juuri yhtä.

LEENA. Vai niin, vai yhtä se on. No noh, ehkäpä tästä pahasta piankin pääsette. Eipä ole pitkältä köyriin, eipä ole.

ELLI. Leena hyvä, eikö Jumalan sanassa käsketä meitä olemaan kärsivällisiä?

LEENA (itkien). Niin, käsketään kyllä, – mutta ... hoi oi – ihminen on heikko, herra paratkoon – hoi oi – ja tuo paha sydän – niin, herra paratkoon – hoi oi – se on niin paha.

ANNA (tulee tuvasta). No, mikä Leenaa vaivaa?

ROINILA. Omaa pahuuttaan hän itkevän kuuluu.

LEENA (tyyntyen ja silmiään pyyhkien). Niin, kaiketi! Vaikka isäntä meille kaikille vihaansa purkaa siitä, kun Eero on tiehensä mennyt. Juuri kuin se meidän syymme olisi. Mutta semmoisia ne miehet ovat joka ikinen. Ei ole yks’ toistaan parempi. Kun ei vaan kaikki käy mielen mukaan, niin kyllä vaimoparat saavat kotona sen tuta. Niin, niin! Siitä on hyvä ylitse mennä, missä aita matalin on.

ANNA. Elä huoli olla milläsikään, Leena. Tiedäthän, ettei isä koskaan niin paha ole, kuin puusta katsoen luulisi.

ROINILA. Mistä sinä sen päätät, mamseli?

ANNA (hymyilee). Tunnenhan minä isäni.

ROINILA. Niin – tunnet! – Ole vai!

OLLI (tulee vasemmalta). Minä olen jo saanut tietoja Eerosta.

ANNA. Eerosta.

ELLI. No, Jumalan kiitos.

ROINILA. Vai niin! No, missä se junkkari oleskelee?

OLLI. Sanna sen oikeastaan tietää. Hän on täällä mukanani, mutta Kaisa muori tuli maantiellä vastaamme ja Sanna jäi suustaan kiinni, niinkuin vaimoväen tapa on.

ROINILA. Niinkö Sillankorvan Sanna?

OLLI. Sama juuri. Ja saattepa nähdä, toteen käy vaan, mitä koko ajan olen aavistanut, vaikk’en tahtonut siitä mitään hiiskua, ennenkuin sain varmoja tietoja.

ROINILA. Kyllä sen minäkin olen arvannut. Hän on mennyt Maunon mukana kaupunkiin.

OLLI. Ei sinne päinkään. Oletteko muuten Maunosta mitään kuulleet?

ROINILA. Emme mitään.

ANNA. Onko häntä nähty näillä tienoilla?

OLLI. Eipä tietääkseni. Enkä luule hänen kesken tohtivan tänne tullakaan sen jälkeen, mitä tapahtunut on.

ROINILA. Mitä nyt on sitten tapahtunut? Ja Eero, missä oleskelee hän?

ELLI. Niin, mitä tiedätte Eerosta?

ROINILA. Kyllä sen pojan korvat kuumennan, jahka hänet vaan käsiini saan.

OLLI. Tuskin sitä teette sentään. Teillä ei tunnu olevan vähääkään aavistusta hänen kohtalostaan, näemmä.

ROINILA. Hänen kohta – hänen kohtalostaan, sanoit?

OLLI (teeskennellen). Niin, herra nähköön, se on vallan surkea.

ELLI. Taivaan nimessä! Mitä hänelle on tapahtunut?

ROINILA. Hän on varmaan juonut ja humalapäissään tehnyt tuhmuuksia.

OLLI. Mitäs tuo niin vaarallista olisikaan? Ei, Se on pahempaa, paljon pahempaa.

ROINILA. Kiusa ja kuolema! Etkö sitä jo saa suustasi sitten?

OLLI (katsoo vasempaan). Mihin hiivattiin se Sanna jäi näin kauvaksi?

ROINILA. Sannasta minä viis. Sinulta tahdon tietää, ja sen tällä hetkellä juuri, mikä Eerolle on tullut. Sanotko hyvällä, vai?

OLLI. No, no, elkää kiivastuko, saatte sen vähemmälläkin tietää. Niin, näettekö, asian laita on nyt semmoinen, että tuo Mauno heittiö –

ANNA (nousee säikähtäen). Mauno?

OLLI. Hän oli sunnuntai-iltana juonut ja mässännyt ja tapellut ja ollut aivan kuin hurja. Pohjalainen kun on humalassa, niin tiedätte, että siinä on leikki kaukana.

ROINILA. No, niin, niin. Entäs sitten?

OLLI. Hän oli teihin vihastunut ja tahtoi kostaa. Semmoinen tulinen ja kiivas luonto –

ROINILA. No, mitä maailman päivinä, mitä hän on tehnyt? Sano se jo kerrankin.

OLLI. Kamalan ja hirmuisen työn. Hän on murhannut poikanne.

ELLI (putoo alas). Taivaan vallat!

LEENA. Herra hyvästi siunaa!

ROINILA. On murhannut poikani – Eeron –

ANNA. Maunoko murhannut –? Ei! Sinä valehtelet, katala, ilkeä ihminen, sinä valehtelet – minä sanon sen – sinä valehtelet... Elkää häntä uskoko, – isä, elä toki ota korviisikaan mitään tuommoista!

OLLI (ottaa lakin povestaan). Tunnettekos tätä lakkia?

ROINILA. Se on Eeron.

LEENA (lähestyen). Ja aivan märkä.

ROINILA. Puhu!

OLLI. Tuoltapa se Sannakin viimein tulee. Puhukoon hän nyt vuorostaan.

SANNA (elävä liikunnoiltaan, liukaskielinen. Hänen tuuhea, pörröinen tukkansa valuu tuon tuostakin alas otsalle ja molemmin käsin työntää hän sitä takaisin huivin alle ja korjailee huivin solmua.) Niin, hyvää iltaa taloon ensin, hyv’iltaa teille kaikille! En muista aikaakaan, koska olen teitä viimeksi nähnyt, Roinila, enemmän kuin Annaakaan. Herran terttu, kuinka kauniiksi ja soreaksi hän onkin tullut. Niin, mitä olen aina sanonut, minä! Roinilan Annan vertaista ei vaan ole koko kylässä, ja onneaan kiittää, ken hänen saa.

ROINILA. Jättäkää jo tuo, eihän se tähän kuulu!

SANNA. Antakaa ma puhun, koska kerran suun vuoro on annettu. Olli vakuuttikin kaiken aikaa tiellä tullessamme: muista nyt, että kerrot kaikki tyyni, ettet unohda etkä jätä mitään pois. Niin, eikö ole totta? Elä yhtään irvistele, sen sinä sanoit, ja lupasit vielä –

OLLI. Perhana olkoon, ellet tuki suutasi nyt, tai puhu mitä tiedät sunnuntai-illan tapauksista, niin minä sun –

SANNA. Sunnuntai-illan? Sano yön, sillä sen mukaan kuin otava näytti, oli puoliyö jo mennyt. Ja kuu paistoi niin heleästi, ja vesi välkkyi kuin hopea ikään. Mutta koski se kohisi, se kohisi niin että oli kamala olla, ja minä sanoin Antille ja koko edellisen päivän olin jo samaa hokenut: pane mieleesi, minä sanoin, tuo kohina ei ikipäivinä hyvää tiedä, minä sanoin; ja sano minua valehtelijaksi, ellei koski kohta veroa vie, minä sanoin. Mutta Antti – hän on nyt aina tuommoinen mörökölli, niinkuin tiedätte, – hän vaan sanoi: ole rupattamatta, hän sanoi. Niin, vaan nytpä nähdään, olenko minä suotta tähän elettyyn ikääni Sillankorvassa asunut, etten minä kosken tapoja tietäisi. Ja entä varikset sitten! Kuinka ne rääkkyivät kaiken sunnuntaita, – voi sun pahanen päivä! En ikinä vielä ole mokomata kuullut. Ja minä sanoin: outoja kuuluu, jos eletään, minä sanoin, ja eikös pitänyt tuon noin toteen käymän!

LEENA. Niin, olen minäkin sen monesti pannut merkille, ettei variksen rääkkyminen hyvää tiedä.

ROINILA. Asiaan, herran nimessä, asiaan! Elkää kiusatko minua enää.

SANNA (jamaten). Asiaan, asiaan! Missä nyt luulette oltavan sitten, ellei asiassa? Kaikkihan ne asiaan kuuluvat, niin variksen rääkkyminen kuin koskenkin kohina. Ilman kosken kohinaa en varmaan olisi herännytkään, enkä tietäisi tällä hetkellä koko tapauksesta mitään. Kauvan aikaa makasin ensin hiljaa ja kuuntelin. Sitten nykäisin Anttia kylkeen ja sanoin: kuules, minä sanoin, kuules tuota koskea. Mutta hän, – kun viimeinkin sain häneen vähän henkeä – örisi vaan: mene helvettiin ja anna minun maata! Niin totta tosiaankin tuo pakana sanoi ja kääntyi sitten toiselle kyljelleen ja kuorsnasi niin, että seinät tärisi, enkä voinut siltä enää kosken kohinaakaan kuulla. No, ei muuta, minä kapuan ylös vuoteelta ja menen akkunaan, ja silloin näen samassa jotakin liikettä sillalla. Minä sieppaan hameen korviini, ryntään ulos ovesta ja alas rantaan ja mitä luulettekaan minun näkeväni. Kaksi miestä seisoo nojautuneena sillan aitaan ja katselivat alas koskeen, ja uskotteko sen, heti paikalla minä osasin päättää, ettei ne oikeita ihmisiä olleet.

ROINILA. Entäs sitten?

SANNA. Niin sittenkö? Niin no, sitten sanoo heistä toinen: »sinne se meni, eikä takaisin tule», johon toinen vastaa: »kyllä siitä pahasta nyt pääsit», ja sen jälkeen he hyppäävät rattaille ja ajavat täyttä laukkaa pois. Niin tekivät, ja asia pitää oleman tosi, vaikka tuossa paikassa minun valalle veisitte.

LEENA. Ohhoo sentään tätä maailmaa!

ROINILA. Jatka, jatka!

SANNA. Toisen miehen heti tunsin, se oli Matti, tuo vanha roisto, mutta toista en voinut keneksikään päättää, ennenkuin Ollilta kuulin Maunon äkäpäissään lähteneen talostaan; silloin minulle kohta valkeni että Mauno se juuri olikin toinen heistä eikä kukaan muu.

ANNA. Mutta ehkä se olikin joku toinen?

OLLI. Kylläpä kuulet. On niitä tässä kylässä miehiä, jotka tietävät kertoa, minkälaisessa raivossa Mauno oli ollut sinä yönä.

ROINILA. Entä lakki?

LEENA. Niin, lakki? Mistä sen löysit?

SANNA. No noh, malttakaahan nyt, kyllä siihen vielä tullaan. Joku toinen, sanoi Anna? Ei maar minua niin petetä. Näinhän miehet omilla silmilläni, Ja Maunon olen tuntenut aina siitä, kun hän Pohjanmaalta näille tienoille tuli.

ROINILA. Asiaan!

SANNA. No niin! Kun nuo konnat olivat ajaneet pois, nousin minä pensaan takaa, johon olin kyyristynyt, ja juoksin kosken rantaa alas, ja vaikka kuu samassa meni pilven taa, näin kuitenkin niin selvään kuin teidät tässä nyt ihmisen ruumiin nousevan veden pinnalle, mutta virta vei sitä mukanaan kauvemmaksi, ja sitten se taas näytti vajoavan alas.

ELLI. Taivahan vallat!

SANNA. Minä oikein värisin pelosta ja vihasta, kun, näette, olin aivan pahasillani, ei kuin hame vaan korvissa, ja kun ulkonakaan ei enää ollut mitään nähtävää, riensin aika hamppua takaisin tupaan. Mutta sielläkös vasta sain repiä Anttia, ennenkuin sain häntä sikeästä unestaan toipumaan, voi sun Taavetti kuitenkin! Hän kun kuuli asian, ymmärsi kohta hirmuisen rikoksen tapahtuneen, ja kielsi minua kiven kovaan kenellekään mitään puhumasta, uhkasipa, ruoja, antaa vielä aika selkäsaunan, jos vaan sanaakaan hiiskuisin koko jutusta. Hän, näette, pelkäsi vietävän meitä vieraiksi miehiksi ja sen semmoista. Ja ellei vaan Olli olisi antanut hänelle vähän juomarahaa, niin totta vie, en minä olisi tohtinut suutani avata, vaan huomenna tänäpänä olisi asia salassa pysynyt.

OLLI. Niin, minä kun Sannan puheista ymmärsin, että he jotakin tiesivät, niin päätin ottaa siitä selvää, lailla millä hyvänsä.

ROINILA. Mutta lakki, lakki?

SANNA. Niin, lakki! Sen löysin seuraavana aamuna kahden kiven välistä kosken rannalta. Onhan se Eeron? Niin, siinä näette nyt, olenko oikeassa vai en. Kyllä ne minua aina juoruttelijaksi haukkuvat – ja sanovat minun kaikkia urkkivan ja tietävän enemmän kuin kukaan muu. Mutta olisikohan vaan joku unikeko ollut niin kepperä nousemaan lämpöseltä vuoteeltaan ja alasti juoksemaan yökylmään. Eikä ilman minutta olisi ikipäivinä asiasta selvää saatu, vaan se olisi painunut ihan kuin kaivoon, uskokaa, jos tahdotte.

LEENA. Hoh, hoi! Sen verran ihminen tietää. Ja niinkuin sitä Maunoa pidettiin hyvänä tässä talossa. Siinä nyt maksoi palkan.

OLLI. Kyllä minä tiesin, että hän oli suuri koira, vaikka hän taisi sen niin hyvin peittää.

ANNA. Itse voit olla koira.

OLLI. Suuri lurjus, hunsvotti –

SANNA. Tuopa oli juuri kuin minun suustani.

ROINILA (nousee). En ymmärrä, mitä tästä pitää ajatella.

SANNA. Minä jo sanoin silloin, kun Mauno tähän taloon tuli: no kaikkia hulttioita ja maan kulkijoita se Roinilakin taloonsa vetää. Niin, kyllä sen Anttikin muistaa, että minä niin sanoin. Ja niin ylpeäksi oli se mies paisunut, ettei hän hyvää päivää minulle tehnyt, kun tiellä vastaan tuli.

ANNA. Voi, elkää, elkää puhuko enää! Otetaan asiasta edes selvä ensin, ja tuomitaan sitten vasta.

ROINILA. Niin, eihän se puhumisesta parane.

LEENA. Hyvät ihmiset, kuka olisi voinut tätä tämmöistä ajatellakaan? Mutta semmoista se viina tekee.

SANNA. Niin, sanos muuta, semmoista se viina tekee. Ja pohjalaiset kun ovat päissään, niin ne ne vasta kamalia ovat. Ei muut mitään niihin verraten. Ilman minutta –

ROINILA. Elli, tuo pyhänuttuni aitasta!

SANNA. Menette kai pappilaan ilmoittamaan poikanne kuolemaa?

ROINILA. Vallesmanniin menen, ja sinä saat tulla sinne myöskin.

SANNA. Vallesmanniinko? Vai niin, vai vallesmanniin. (Istuu.) Ohho, täytyy sitä vähän huoatakin. (Erikseen.) Eivätköhän nuo aio edes kahvikuppia tarjota minulle kaikista vaivoistani. (Rykii; ääneen.) Kylläpä nyt olenkin väsyksissä. Arvaa sen, tämmöisen matkan kun saa kävellä. Ja Ollilla semmoinen kiire, ettei malttanut antaa minun kahviakaan keittää, vaikka juuri olin pannua tulelle panemassa, kun hän sisään astui. (Kädet ristissä sylissä, keikuttelee ruumistaan eteen ja taakse.)

ROINILA. Etkö sinä kuullut, Elli? Nuttuani minä pyysin.

ELLI (on kuin houreissa). Nuttua?

ROINILA. Niin, niin; joka hiljan tehtiin.

ELLI. Enhän minä muista.

ROINILA. Sinähän sen juuri veit aittaan. Mene hakemaan sieltä, johon panit.

ELLI. Olenko minä sen vienyt aittaan? (Menee horjuvin askelin aittaan.)

LEENA (on asettanut pestyt astiat kumoon penkille ja menee tupaan).

SANNA (erikseen). Hän meni kahvia keittämään. Ymmärsipä viittaukseni.

OLLI. Saat kiittää onneasi, Anna, ettet yhtynyt Maunoon. Taisipa se jo vähällä olla.

SANNA. Herra jesta poonaa, eihän nyt kumminkaan! Aioitko sinä tosiaankin hänen ottaa, Anna? En minä ole tuota tiennytkään.

ROINILA. Mitä te joutavia. No, Elli, eikö nuttua löydy?

ELLI (tuo nutun aitasta ja antaa sen Roinilalle).

ROINILA (panee nutun päälleen). Niinpä lähdemme sitten. Tule sinäkin mukaan, Olli!

OLLI. Mennään vaan. – Sanna!

SANNA (katsoo toisaalle eikä ole kuulevinaankaan).

OLLI. Sanna!

SANNA. Mikä on?

OLLI. Vallesmanniin. Noh, kiiruusti nyt!

SANNA (istuu vaan levollisena). Mitäpä siellä minulla juuri tehdään?

ROINILA. Totta sinun tulla pitää. Kuinkas muuten.

SANNA (vilkkuu tuvan oveen). Menkää edellä, tulemmahan sitten jäljessä, kun olen tässä ensin vähän aikaa levännyt.

OLLI. Eihän sinne pitkä matka ole. Lähde nyt vaan ja huokaa siellä sitten!

SANNA. Tuopa vasta kiusan kappale on. (Menee tuvan ovelle ja katsoo sisään; imelästi.) Mitäs se Leena siellä toimittaa?

LEENA (tuvasta). Yhtä ja toista. Ainahan talossa toimia riittää.

SANNA (nurpeasti paiskaa oven kiinni). Vai niin! (Erikseen.) Ei valkeata piisissä eikä pannua näkyvissäkään. Kehtaavatko tosiaankin antaa mun mennä, kahvipisaraa suuhuni saamatta. (Ääneen.) Täytynee tästä sitten lähteä, että joutuu kotiakin kahvia juomaan. (Katsoo Annaan, joka häntä ei huomaa, ja jatkaa kovemmalla äänellä.) Täytynee tästä sitten lähteä, että joutuu kotiakin kahvia juomaan.

ANNA. Niin, ehkä on parasta.

SANNA (erikseen). Ehkä on parasta, ehkä on parasta! ehkä on parasta! Sen nyt sain palkakseni. Kyllä minä tässä kauvemmin –! En mokomia ole ennen nähnyt. Toinen heidän sijassaan olisi jo vähemmästäkin kestittänyt ja kahvittanut, mutta nämä –! Antaahan olla. (Ääneen.) Hyvästi jääkää! Jos poikkeette joskus Sillankorvaan, niin eipä mahda Sanna niin köyhä olla, ettei hänellä olisi teille mitään suuhun annettavaa. Tarjoisin Hokmannin roppia kumminkin, ellette joutuisi kahvia odottamaan. (Katsoo hetken ikään kuin odottaen.) Hyväst’ hyväst’! (Mutisee mennessään.) Olkoot! Minä en heidän kahvikuppinsa vaivanen ole. (Vasempaan.)

ELLI. Anna, eiköhän tämä olekin jotain kauheata unta vaan.

ANNA. Jospa olisikin unta! Mutta ei, mitä kuvittelemme turhia, unta se ei ole.

ELLI. Sunnuntaina vielä niin raikas ja iloinen, ja nyt kankeana, kylmänä järven pohjassa. Voi, kuinka on Jumalakin niin armoton, että sallii tuommoista tapahtua! (Itkee.)

ANNA. Elä, Elli, elä, eihän tässä itkeminen auta! Ja kuka tietää, onko tuossa kaikessa sittenkään perää?

ELLI. Miks’ei siinä ole? Semmoinen tulinen luonto kuin Maunon, voi siitä ajatella mitä tahansa. Hyvä oli, että sinä Anna aina kohtelit häntä noin kovuudella. Sen hän ansaitsikin. Ei ollut yhtään liikaa.

ANNA. Mene pois ja jätä minut rauhaan!

ELLI (erikseen). Kuinka kovaluontoinen hän on! Ei vedenpisaraa hänen silmistään vuoda veljen tähden. (Menee tupaan.)

ANNA. Minä se olin, joka kiihoitin häntä! Minä, minä kurja se olin, joka sain hänen noin sokeaan vimmaan. (Hetken ääneti.) Mutta ehkä on kaikki vaan erehdystä – kauheata erehdystä. Taivaan suuri luoja, salli sen niin olevan! Voi, kuinka on tuskallista olla tänlaisessa epätiedossa! Mistä saisin varmuutta, varmuutta ennen kaikkia? – Mauno murhaaja! Ei, olenko minä järjeltäni? Kiivas, hurja, raivokas, mutta murhaaja ei. Ei ikipäivinä, ei! – Hiljaa, siellä tulee joku. Tuodaanko jo uusia tietoja – uusia todistuksia? (Puristaa molemmin käsin rintaansa.)

MAUNO (tulee reippaasti vasemmalta). Anna! Kiitos luojan, että sain sinua vielä tavata.

ANNA. Mauno – sinäkö se olet. No, nythän kaikki selvenee. Jumalan kiitos! En tahdo vielä uskoa silmiäni, mutta olethan siinä kumminkin.

MAUNO. Olenhan minä tässä, – minä tyhmä, kunnoton, kelvoton ihminen, – pakana, turkkilainen – niin – en tiedä enkä tunne niin pahaa sanaa, joka minulle olisi tarpeeksi huono. Mutta kirottu olkoon tuo linnun piimä, tuo helvetin tulijuoma, joka järjen mieheltä vei ja teki hänen pedoksi, oikein ulvovaksi sudeksi, – niin, kirottu olkoon se liemi, iän ikuisiksi ajoiksi, sanon minä.

ANNA. Totta siis kaikki!

MAUNO. Totta – totta! Totta, että minä olen suurin heittiö maailmassa. Että ansaitsisin tulla hirtetyksi. Niin juuri, hirtetyksi. Mutta olkoon – enhän siitä oikeastaan tullut sinulle puhumaan. Ne viat selvitän kahden kesken oman itseni kanssa, näes, Anna, minä en voinut lähteä täältä, ennenkuin sain sinua vielä kerran nähdä, ja kuulla, että annat minulle anteeksi, ettet minua vihaa, vaikka sinulla tosin olisi siihen syytä. Tiedätkös, kun kaksi vuorokautta samoilin metsiä tuolla rauhattomana, niin päätinpä vihdoin lähteä täältä pois, lähteä kauvas merille, kuulumattomiin. Anna minulle ystävällinen sana, yksi ainoa vaan, sitten lähden. Täällä en voi hetkeäkään olla enää, maa polttaa jalkaini alla.

ANNA. Mitä minusta tahdot? Anna mun olla!

MAUNO. Mitäkö tahdon? Enkö sitä jo sanonut? Jäähyväisiä tulin sinulta ottamaan, ikuisiksi ajoiksi. Anna, tämä on eron hetki. Ja nyt sen tiedän, liian korkealle minä tavoitin, kun sinua rakastin –

ANNA. Vaiti, onneton! Rohkenetko ja julkeatko vielä rakkaudesta puhua?

MAUNO. Niin, se on totta, semmoisia sanoja en saa sinulle enää lausua, nyt vielä vähemmän kuin ennen. Anna minulle kätesi sovinnon merkiksi, Anna, ennenkuin lähden.

ANNA. Pois minusta, pois!

MAUNO. Niinkö kova sinä olet? Vaikka tiedät, ettemme enää koskaan toisiamme tapaa. Anna, Anna, elä tuomitse, elä ole liian ankara! Sinä et tunne miehen luontoa, etkä tiedä kuinka kovaa tuo taistelu on intohimoa vastaan. Ei ole niin kumma, jos jonkun kerran tappiolle joutuu, kukapa on vahingon veräjälle päässyt. Mutta katumusta ja parannusta kun tekee, niin voihan siitä ihminen vielä nousta. Suo minulle anteeksi, Anna, sitä vaan pyydän.

ANNA. Anteeksi! Juuri kuin sillä kaikki hyväksi muuttuisi! Ei, mene pois, minä vihaan ja inhoon sinua.

MAUNO. Sekö viimeinen sanasi?

ANNA. Parempaa et ole ansainnut.

MAUNO (hetken ääneti). Sanoinko sinulle, etten palaja koskaan, kun täältä nyt lähden?

ANNA. Kuulin tuon jo.

MAUNO. Koko elämässä emme enää toisiamme näe.

ANNA. Oi, josko se ei olisikaan ikinä tapahtunut.

MAUNO (taas hetken ääneti). No niin, minä teen niinkuin tahdot. Jää hyvästi, Anna!

ANNA. Jumalan haltuun!

OLLI (viheltää loitompana). Tänne miehet, ohoi!

ÄÄNIÄ. Tääll’ ollaan. Ohoi!

OLLI (niinkuin ennen). Näettekö, tuo on Maunon puukko, minä sen tunnen, ja vereksiä jälkiä, hän ei ole täältä kaukana.

ANNA. Taivaan tähden – he tulevat. Onneton, kuuletko, he tulevat.

MAUNO. Niin, kuulenhan sen. Ne etsivät minua, Olli on kostonhimoinen. No, antaapa heidän tulla. Tässä syntyy tuima ottelu.

ANNA. Pakene, Mauno, pakene, eiväthän ole sinua vielä nähneet. Voi, pakene pian!

OLLI (niinkuin ennen). Katsokaa tarkkaan pensaat ja puut!

ÄÄNET. Kyllä. Kiinni hän nyt joutuu, ei auta mikään.

MAUNO. Hyvästi, Anna! Minä lähden heitä vastaan.

ANNA. Ei, ei, elä, Jumalan tähden, mene! Hukassa olet, jos joudut heidän käsiinsä.

MAUNO. Minäkö! Ei hätää. Vielä on voimaa käsivarsissani. Tulkoon vaikka itse paholainen kimppuuni, en pelkää.

OLLI. Jäljet vievät taloon päin. Joutukaa, miehet!

ÄÄNET. Ei hän hullunakaan taloon kumminkaan liene mennyt.

ANNA (tarttuu Maunon käteen). Mauno, tuolta aitasta he eivät tiedä sinua etsiä.

MAUNO. Minäkö piiloon noita? Olenko minä jänis?

ANNA. Tule, tule, Mauno, joudu! He ovat täällä, – voi, silmänräpäyksessä he ovat täällä ja näkevät sinun. Elä inttaile, Mauno, vaan tottele minua!

MAUNO. Ei, elä pyydäkään! Sen verran minussa kumminkin ylpeyttä on, etten tuommoisia nahjuksia pakoon lähde.

OLLI (niinkuin ennen). Hän on mennyt joko niemeen tuonne taikka taloon.

ANNA. Nyt he jo ovat täällä. Voi, Mauno, sinä et minua rakasta, et vähääkään –

MAUNO. Enkö minä sinua rakasta, Anna?

ANNA. Et, sitä et tee, koska tuskaani et sääli.

MAUNO. Tuolla sanalla saat minun vaikka hirteen. (Menee pätevästi aittaan.)

ANNA (sulkee oven, – panee avaimen taskuun). Jumalan kiitos!

(Olli ja useita miehiä tulee vasemmalta.)

OLLI. Onko häntä nähty? Sano pian!

ANNA. Ketä onko nähty?

OLLI. Maunoa, tietysti, ketäs muuta.

ANNA. Niinkö Maunoa?

OLLI. Niin, niin, häntä juuri, veljesi murhaajaa, tuota konnaa. Vallesmanni käski ottamaan häntä kiinni, jos vaan käsiin saadaan, ja hetki sitten on hänen nähty kiertävän metsää tässä lähellä.

ANNA. Vai niin!

OLLI. Oletko kaiken aikaa oleskellut täällä kartanolla?

ANNA. Olen.

OLLI. Etkö ole huomannut hänen kulkevan tuosta ohitse niemeen päin? Etkö kuullut askeleitakaan?

ANNA. En.

OLLI (katsoo häneen epäillen). Sepä merkillistä.

ANNA. Merkillistä? Kuinka niin?

OLLI. Hän on siitä kumminkin kulkenut, taikka –

(Roinila tulee vasemmalta.)

ERÄS MIES. Siinähän jo Roinilakin tulee. Mihin te meistä eksyitte?

ROINILA. Toimitin miehiä ruumista haromaan.

OLLI. Parempi kun olisitte antanut heidän ensin auttaa meitä murhaajan kiinni ottamisessa.

ROINILA. Turhaa työtä. Ei suinkaan hän enää näillä meillä ole.

OLLI. On kuin onkin. Ellei maa ole häntä niellyt, luikertelee hän joko niemellä tuolla, taikka –

ROINILA. Taikka –?

OLLI. En tiedä, onko luvallista sanoa kaikkea, mitä ajattelee.

ROINILA. Sano sinä pois vaan!

OLLI. Epäilen vähän tätä taloa.

ROINILA. Mitä?

OLLI. Jos hän olisi täällä jossakin kätkettynä.

ROINILA. Oletkos hullu?

ERÄS MIES. No, Olli, jopa sinä nyt peräti.

ROINILA. Vanha Mustiko häntä täällä suojelisi? Sekö vaan!

OLLI. Maunolla on ystävä tässä talossa. Sen tiedätte kyllä yhtä hyvin kuin minäkin.

ROINILA. Ystävä? Tässä talossa? Hänellä, murhaajalla? Mies, ajattele vähän, ennenkuin puhut. Tuo on hävytöntä.

OLLI. Mitä siitä noin kiivastutte! Itse minun pakoititte ilmoittamaan ajatukseni.

ROINILA. Tiesinkö sinulle tuonlaisia päähän pälkähtävän? Tiesinkö, sanon minä, sinun tuolla tavalla tahtovan solvaista kunniallista taloani, jossa ei vielä ikänä ole murhaajia eikä muita pahantekijöitä suosittu?

ENSIMMÄINEN MIES. No, sanokaas muuta. Ei muitakaan pahantekijöitä, saatikka sitten semmoista, joka talon oman pojan on hengiltä ottanut.

TOINEN MIES. Ei noille Ollin tuumille voi muuta kuin nauraa.

KOLMAS MIES. Järjettömiä hän puhuu.

ENSIMMÄINEN MIES. Mutta kuinka kauvan tässä viivyttelemme aikaa?

TOINEN MIES. Niin, emmekö jo lähde tarkastamaan niemeä tuolla?

ROINILA. Parasta on. Menkää edellä, minäkin tulen, kun olen nuttua muuttanut. (Menee tupaan.) (Miehet menevät oikeaan.)

OLLI (erikseen). En ole kuitti epäluulostani sittenkään. Melkeinpä jäisin ennemmin tänne katsastamaan. (Astuu viivytellen miesten jälkeen, tuon tuostakin vilkaisten taakseen Annaan.)

ANNA. Mitä olen tehnyt? Mitä olen minä kurja tehnyt? Veljeni murhaaja hän on, ja minä häntä suojelen oikeuden kädeltä.

OLLI (väijyy oikealta). Minä pidän häntä silmällä kumminkin.

ROINILA (tulee samalla tuvasta). Sielläkö sinä vielä olet, Olli?

OLLI. Niin, jäin teitä odottamaan.

ROINILA. No, tule sitten tänne, että saamme välimme selväksi, ennenkuin menemme toisten pariin.

OLLI. Olemmeko epäsovussa?

ROINILA. Vieläkö sinä kysyt! Merkillinen mies. Viskaa mitä ilkeimmän syytöksen taloa kohtaan, eikä ole sitten asiasta tietävinäänkään. Etkö sitäkään minään pidä, että koetat alentaa sen mainetta, jota vaimoksesi tahdot.

OLLI. En tullut tuota ajatelleeksi. Anna näytti niin hätäiseltä, että minussa heräsi epäluuloa.

ROINILA. Minäpä tunnen ja takaan lapseni. Hän ei ole missään yhteydessä epäiltäväin ihmisten kanssa.

ANNA (hiljaa). Voi, minua onnetonta!

OLLI. Enkä minä olisi Annaa ruvennut ahdistamaan, jos hän vaan puolella sanallakaan olisi luvannut minulle tulla. Mutta sitä hän ei ole tehnyt; päinvastoin kieltänyt.

ROINILA. Luuletko tuommoisilla keinoilla saavasi häntä suostumaan?

OLLI. En suinkaan häntä siihen millään saa. Anna ei kohtele ketään niin tylysti kuin minua. Onko ihme, jos toiseltakin viimein kärsivällisyys loppuu? Mitä siihen sanot. Anna?

ANNA. Anteeksi, isä, anteeksi! Minä koetan olla toisenlainen. Kun vaan tietäisin, millä voisin kaikki sovittaa. Anna anteeksi, isä! – kuule, annathan?

ROINILA. No, no, elähän nyt suotta noin peljästy! Kas tuota! Oikeinhan se vapisee. Rauhoitu, rauhoitu laps’kulta! Eihän tässä mitään hätää ole.

ANNA. Lupaatkos antaa minulle kaikki anteeksi, isä? Minä teen, mitä ikänä tahdot, niin kovaa ei ole, jota vastaan nyt nurkuisin. Olen valmis menemään vaikka mihin –

ROINILA. Vaikka vihille?

ANNA (hämmästyen). Niin vihillekö?

ROINILA Nooh?

ANNA. Vihille tai hautaan, yhdentekevä.

ROINILA. Siinä nyt näet, Olli. Mutta lähtään jo katsomaan, mitä ne miehet toimittavat tuolla niemellä. Taikka jos sinä menet niemelle, niin menen minä tarkastamaan, kuinka miehet harovat. (Mutisee mennessään.) En tiedä, miten lienee, mutta minua vieläkin epäilyttää koko tämä juttu.

OLLI. Tuletko sinä jo lauvantaina pappilaan, Anna?

ANNA. Kuinka isä tahtoo.

OLLI. Kyllä hän aina tahtoo, tietäähän sen. – No, ja sinä olet nyt sitten morsiameni, vai kuinka? Jeeperi, pianpa se kävikin. Kai sinä vaan totta puhut, ettet pilkkaa.

ANNA. Luuletko minun tällä hetkellä olevan niin leikkisellä tuulella?

OLLI. Et siltä ainakaan näytä. – Mutta tokkohan minä maltankaan lähteä tästä niemelle, kun olisi paljon hauskempi jäädä tänne kaunista morsiantaan hyväilemään. Mitä sanot, Anna? Eikös se sinustakin olisi? Tules tänne likemmäksi.

ANNA. En – en ikinä.

OLLI. Noo, – mitä sinä suotta ujostelet? Tule nyt vaan!

ANNA. Mene niemelle, Olli!

OLLI. Enpäs menekään, ennenkuin saan sinua vähän likistellä.

ANNA. Mutta he päästävät Maunon karkuun käsistään.

OLLI. Peijakas, sinä olet oikeassa. Sen he saattavat tehdä. Olin jo vallan unhottaa. (Katsoo Annaan.) Kun täytyy jättää juuri hauskimmalla hetkellä. Mutta kostoa ensin tuolle roistolle, onpa päiviä sittenkin vielä. (Menee oikeaan.)

ANNA. Mene, – mene iäksi! Tuhatta vertaa ennemmin hautaan kuin sinun omaksesi. Kuinka minä häntä inhoon!

MAUNO (koputtaa ovea). Kuinka kauvan minua kiusataan täällä?

ANNA (kavahtaen). Nyt hän voisi päästä heidän näkemättänsä. (Aukaisee oven.)

MAUNO. Joko he ovat menneet?

ANNA. He ovat niemellä tuolla. Jos kiiruhdat, niin voit heitä välttää.

MAUNO. Sinä pidät minua siis paljon väkevämpänä Ollia, koska niin pelkäät meidän yhteen joutumista.

ANNA. Elä menetä aikaa turhilla puheilla! He saattavat palata milloin hyvänsä.

MAUNO. Yhä vaan noin kärkkäästi tahdot minusta päästä. Ja minulle ero on niin vaikea – niin äärettömän vaikea.

ANNA. Voi miksi viivyttelet? Tuolta luulen jo kuulevani ääniä.

MAUNO. Ethän ole minulle enää vihainen, Anna? Sano, ethän ole! Näes, se antaisi minulle kumminkin vähäisen lohdutusta tänlaisena hetkenä, jolloin jätän kaikki, kotomaani, sukuni, ystäväni, tuttuni, – kaikki, kaikki, mitä tähän saakka olen rakkaana pitänyt.

ANNA. Mauno, – vie minut mukanasi! Vie minut pois täältä, kauvas, kauvas pois! Tee se, nyt heti, tällä hetkellä aivan! Elä viivyttele, lähtään pian, pian ennenkuin he palajavat tuolta niemeltä!

MAUNO. Mitä on tuo puhe?

ANNA (tointuen). Ooh niin, olenko järkeni menettänyt, vai paha henkikö minua yhä syvemmälle vajottaa?

MAUNO. Pilkkaako sinä minusta teet, vai –?

ANNA. Niin, tietysti, etkö sitä kohta ymmärtänyt. Olen niin leikkisellä tuulella. Todeksiko sen otit?

MAUNO. Ei, niin hullu en kumminkaan ollut, vaikka typeryydessäni olen toivonut sinun kylmässä sydämmessäsi löytäväni pienen pientä hellemmän tunteen oiretta. Nyt viimeinkin huomaan sen turhaksi. Jos sinulla sydäntä on lainkaan, on se kovempi kuin kivi tuossa. Ja nyt jätän sinun rauhaan. Jää hyvästi – ainaaksi! (Menee kiivaasti vasempaan.)

ANNA (vaipuu kivelle). Hän on poissa – poissa! Mennyt on nuoruus, elämä, toivo, rakkaus. Mennyt on kaikki, kaikki!

(Esirippu alas.)