Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä.
Kertomus isonvihan ajalta.
Kirjoittanut Fredrika Runeberg
Suomentanut Unto Koskela. Ruotsinkielinen alkuteos Fru Catharina Boije och hennes döttrar. Suomennos on vain yksi luku koko romaanista.


N:o 14.[muokkaa]

Hyvin pian lähtivät matkustajat paluumatkalle. Rouva Katarina piti matkan varrella Margaretan niin paljon kuin mahdollista erillään sekä itsestään että Ceciliasta, ja kotiin saavuttua annettiin kapinoivalle tyttärelle syrjäinen huone, jossa hän melkein kuin vankina sai asua ja oleilla muusta perheestä erossa. Ainoa, minkä hän oli saavuttanut, oli pieni lykkäys, sillä rouva Katarina ei katsonut voivansa näin pian sen jälkeen kuin kuningatar oli puhunut Margaretan puolesta, julkisesti vastustaa hänen tahtoansa. Mutta salavihkaa tehtiin tarpeellisia valmisteluja, jotta ratkaiseva isku viimeinkin kohtaisi, mitä nyt kaikin tavoin haluttiin kiirehtiä, koska ei enää ollut mahdollista estää tietoa Margaretan avioliitosta leviämästä.

Ceciliankin sydämen ympärille kehräsi hänen harmaa kohtalonsa lankojaan yhä tiukemmalle, ja kalveten kuin lakastuva ruusu hän kulki nyt ilottomana lähestyviä häitään kohden. Tukholman-matka oli selvittänyt hänelle sen, mitä hän ennen oli vain peloissaan aavistellut; hän ei voinut kunnioittaa sitä miestä, johon hänen sydämensä oli kiintynyt rakkauden sitein. Yhä vielä hän monesti uneksi, miten kaikki muuttuisi toisenlaiseksi, miten hän itse kiintymyksensä avulla pelastaisi Kaarlon juonien verkosta, johon hän oli kietoutunut; mutta ah, hän tunsi silloin aina, ettei hänellä ollut muuta voimaa kuin se, joka Kaarlosta häneen säteili. Kuinka hän niin ollen voisi häntä johtaa!

Hän oli nähnyt ylhäisön joka päivä pitävän jumalanpalveluksia kotonaan ja alkoi toivoa uskonnon apua. Mutta kun hän ajatteli, kuinka monet juuri kaikkein innokkaimmista hartaudenharjoittajista verenhimoisen kiihkeästi vainosivat vihollisiaan, sammui tämäkin toivo. Hän tunsi, ettei hänen rakkauteensa vastattu ja että se ymmärrettiin väärin, sillä tuo kohteliaisuus, tuo ihastus hänen kauneuteensa, niin, olkoon, tuo rakkaus, jota Kaarlo tunsi häntä kohtaan, oli mahdollisimman kaukana siitä hartaasta, syvästä tunteesta, jonka nimellä se kulki. Tämän hän tunsi sydämessään selvästi, ja todellisuus, kaikki harhakuvansa kadottaneena, oli nyt paljaana ja synkkänä hänen edessään. Hän ei valittanut, kenellepä hän olisi voinut valittaa, mutta hän kuihtui.

Rouva Katarina näki levottomana, miten hänen tyttärensä kävi kalpeaksi ja laihaksi. Häntä lohduteltiin vanhalla jutulla »morsiamen suruista». Kaarlo pelkäsi toisinaan jotakin salaista sairautta, mutta kun hän huomasi, kuinka Cecilia milloin tuntui sydämensä koko hellyydellä kiintyneen häneen, milloin taas säpsähti jostakin hänen sanastaan tai katseestaan, vieläpä purskahti itkuunkin, niin hän piti kaikkea vain oikutteluna, ja vaikkei se häntä juuri miellyttänytkään, ei hän erikoisesti ollut siitä huolissaan.

Häiden aattoaamuna Cecilia lähti Vapun luokse. Hän ei ollut käynyt siellä pitkiin aikoihin, hän luuli havainneensa, ettei Kaarlo ollut hänen käynneistään hyvillään, mutta nyt Vappu oli sairas, ja hän lähti. Hän tapasi hänet iloisempana ja tyynempänä kuin milloinkaan ennen. »Katsohan, neiti, Jumala on armelias ja ottaa minut pian täältä. Mutta, – Herra, katso armossasi vanhuksen puoleen – sinun sydämesihän, neiti, kaipaa lepoon enemmän kuin minun, ja sinun kätesi on kylmempi.»

»Älköön Herra enää pidentäkö minun päiviäni, mutta miksi asuu suru sydämessä, jossa nyt pitäisi asua vain häitten ja riemun? Katsohan, neiti, sinusta tulee ylhäinen ja rikas rouva, ajattele silloin köyhiä, ajattele niitä monia, jotka kärsivät puutetta. Olen nähnyt kauheita näkyjä, olen nähnyt naisten nälissään syövän lastensa ruumista, olen nähnyt ruton niittävän kansaa, niinkuin viikate kaataa heinän niityllä. Sellaisia aikoja ei nyt ole, mutta kun näet köyhän naisen, jolla ei ole millä verhota lapsiparkaa, jonka hän on synnyttänyt, tai jolla ei ole leipää saadakseen takaisin voimansa, maatessaan siinä ilman vuodettakaan, silloin, rikas rouva, ja’a hänelle omastasi vanhan Vapun vuoksi, sen rakkauden vuoksi, jota hän on tuntenut sinua kohtaan, ja sinä olet saava siitä iloa. Sinä tarvitset paljon iloa, sillä sinä olet sitä ilman, tunnen sen. Mutta vielä kerran on Vappu näkevä sinut, hänen voimansa sallivat sen, se on sinun hääpäivänäsi, neiti. Mutta on niin kummallisen pimeä. Varmasti näen sinut sinä päivänä, mutta miksi on niin pimeä? Jos se päivä olisi viimeiseni, niin miksi sen pitää olla niin pimeä? Senhän pitäisi olla kirkas. Niin, neiti, silloin vielä näen sinut, ja sitten hyvästi.»

Saman päivän iltana piti nuorisolla olla suuret huvit, »naamioituja ja paljon kaikenlaisia kujeita», niinkuin sanottiin. Kaarlo halusi, että Cecilia esiintyisi Minervana. Niin heikoksi ja surkeaksi kuin hän tunsikin itsensä, hän ei tahtonut vastustaa Kaarloa, kun hän niin helposti saattoi tehdä hänen mielikseen. Kaarlon itsensä piti esiintyä sodanjumalana. Ajan lempiaatteita oli esittää ruhtinaallisia moriuspareja Marsin ja Pallaan hahmoissa, mikä kai oli aiheuttanutkin sen, että Kaarlo valitsi nämä puvut.

Palattuaan kotiin Vapun luota Cecilia meni suureen, uuteen rakennukseen, jossa hän nyt asui pikku kamarissa, vaikka tuo rakennus, komeine taitekattoineen ja lukemattomine pienine ikkunaruutuineen, vihittäisiinkin vasta illan juhlien aikana. Nyt hän istui huoneessaan ompelus kädessään, mutta neula lepäsi, ja hänen katseensa ilmaisi, etteivät hänen ajatuksensa askarrelleet työssä. Silloin Kaarlo astui sisään, ja Cecilian kädet tekivät konemaisesti silloin tällöin pienen piston ompelukseen.

»Kylläpä olet ahkera, ompelet vielä tänäänkin», sanoi Kaarlo eloisan viehättävänä kuten aina. Cecilia hymyili valjusti. »Ne ovat sinun sulhaskalvosimesi», hän sanoi. Kaarlo katseli niitä, ihaili hienoa, pitsinkaltaista työtä ja kiitti häntä etukäteen niiden tuottamasta ilosta j. n. e. Mutta ennenkuin hän oli päässyt lauseensa loppuun, Cecilia hypähti pystyyn ja huudahti.

Tavattoman suuri hämähäkki ojenteli pitkiä jalkojaan ikkunalla ryömien sisään.

»No, mikä nyt on hätänä?» kysyi Kaarlo kietoen käsivartensa Cecilian vyötäisille ja pidättäen häntä.

»Hämähäkki, hämähäkki, älä Herran tähden päästä sitä sisään huoneeseeni, silloin en enää voi viihtyä täällä.»

»Oh», pilaili Kaarlo tavalliseen herttaiseen tapaansa, joka nykyisin tuntui Ceciliasta niin ontolta, »näin rakastettavaa vankia en laske käsistäni yhden hämähäkin vuoksi». Cecilia ponnisteli todella tuskissaan päästäkseen irti, mutta Kaarlo, joka ei käsittänyt hänen pelkoaan, piti sitä teeskentelynä eikä laskenut häntä. Vihdoin hän vapautti hänet, mutta otti vastenmielisen vieraan peukalonsa ja etusormensa väliin sanoen: »Mutta Cecilia, katselehan edes kerran vihollistasi. Se ei ole lainkaan ruma. Näetkö, miten kauniin täplikäs se on?» Sitten hän nousi ja laski hämähäkin seinälle niin korkealle kuin hänen kätensä ulottui. Cecilia nousi silmänräpäyksessä tuolille koettaakseen ajaa vihollisensa pois, mutta se oli pelästyneenä kiiruhtanut piiloon. Hän ei löytänyt sitä enää.

»Kaarlo, sinä olet julma», sanoi Cecilia vaivoin pidättäen kyyneleitään.

»Suo anteeksi, en voinut kieltäytyä huvista kiusata sinua hiukan, halusin nähdä, miten vihastuminen sopisi somalle morsiamelleni. Mutta tule nyt ja anna närkästyksesi haihtua. Mennään kävelemään puutarhaan ja katselemaan, mitä ukko on siellä järjestellyt. Kaikki tuntuu nyt olevan valmiina.»

Vaiteliaana ja tottuneena noudattamaan Kaarlon toivomuksia, vaikk’eivät ne olisi häntä huvittaneetkaan, Cecilia lähti puutarhaan. Puutarhuri oli ottanut pois kaikki kaihtavat olkikimput ja telineet, ja rakennusta vastapäätä irvisteli kaksi ruohopenkereistä muovailtua jättiläisleijonaa ja niiden vieressä kaksi samoin tehtyä ankkuria, ja kunniavahteina niiden ympärillä kohosi neljä valtaista kuusta, jotka olivat leikellyt hatunmuotoisiksi, sen valtiollisen puolueen vertauskuviksi, jonka tärkeä jäsen Kaarlo oli. Sillä vaikka hän ei kuulunutkaan neuvoskuntaan, merkitsi siellä kuitenkin hänen äänensä, jota tukemassa oli eräs neuvoston mahtavimmista miehistä.

Tyytyväisenä suurtyöhönsä, elävään onnentoivotukseen, tuli vanha puutarhuri hattu kädessä heidän luokseen, hymyillen mielihyvästä. Kun Cecilia ystävällisesti oli kiittänyt vanhusta ja Kaarlo antanut hänelle pienen rahalahjan, ja he senjälkeen olivat lähteneet puutarhasta, niin ukko vannoi, ettei maailmassa ollut suloisempaa lasta kuin nuori morsian.

Kaarlo saattoi Cecilian sisään ja virkkoi: »Ja nyt, ihana jumalatar, toivon pian saavani tervehtiä Minervaani täydessä asussa. Aseettomanakin näin vaarallinen – kukapa voisi vastustaa häntä, kun hän on täysissä aseissa!»

Cecilia jäi yksin, hitaasti ja vastahakoisesti hän otti esille pukunsa ja laski sen vuoteelleen.

»Miksi tällaista narripeliä», hän sanoi itsekseen, »tällaista hovien ja loistavien seurapiirien leikkien matkimista! On ikäänkuin pukeutuisi narrinkaapuun ja tiukuihin.»

»Cecilia kulta», sanoi Margareta astuessaan huoneeseen, »sinähän et ole vielä pukeutunut ja vieraita alkaa jo saapua. Onhan tarkoitus, että leikit viimeisen tyttöiltasi; kun huomenna vihkiminen tapahtuu aamupäivällä, on velvollisuutesi jo iltapuolella käyttäytyä vakavasti, niinkuin rouvalle kuuluu. Mutta, rakas Cecilia, älä näytä surulliselta. Ah, ymmärrän kyllä, ettei pilantekoni voi herättää hilpeyttä – iloisen pilan on tultava iloisesta sydämestä.»

Margareta tunsi Cecilian liian hyvin voidakseen olla aavistamatta, mikä synkensi hänen katsettaan, mutta hän oli karttanut näyttämästä sitä ollakseen loukkaamatta häntä. Cecilia nousi nyt sanoen ystävällisesti: »Tiedätkö, Margareta, olen keksinyt erään suunnitelman. Suokoon Jumala, että se onnistuisi. Olen tähän asti puhunut sinun puolestasi vähän, kukapa olisi kuunnellut minua, ymmärtämätöntä raukkaa. Mutta huomenna aion puhua puolestasi, silloin pannaan sanoilleni jo jotakin arvoa, niin, luulen onnistuvani. Ah, mutta nyt minun on kuitenkin puettava ylleni tuo vehje. Tiedätkö, minusta se on aivan hullunkurinen. Mutta miksi en tekisi mielellänikin Kaarlon toivomuksen mukaan tällaisessa pikkuasiassa. Ei olisi pahitteeksi, vaikka tuon puvun mukana saisin itseenikin hiukan enemmän rohkeutta ja voimaa. Parasta olisi, jos heti otettuani vieraat vastaan saan riisua yltäni nämä raskaat hetaleet, ja sininen silkkipuku on senjälkeen kyllin hyvä.»

»Kas niin, kypärä päähän nyt ja sitten vieraiden luo», hoputti Margareta. Heti sisarusten poistuttua huoneesta astui sisään Maunu, kietoutuneena avaraan viittaan. Hän seisahtui ovelle sanoen: »Eikä täälläkään! Aika hupenee käsistäni, enkä tyhjin toimin tänään lähde tieheni, vaikka kaikki maailman sukulaiset olisivat minua vastaan. Hän katseli ympärilleen ja lisäsi: »Mutta hän palaa varmasti tänne. Täällä on esineitä, jotka ilmeisesti kiireessä on jätetty esille, ei voi kestää kauan, ennenkuin ainakin jompikumpi saapuu. Mutta, ahaa, katossapa kiipeilee pitkäsäärinen otus! Tämähän on Cecilian huone, ja hän kun luullakseni pelkää niin hämähäkkejä! No, palvelus pikku kälylleni tässä odotellessani ei ole liikaa!»

Hän heitti viitan yltään ja tarttui siroon, kevyeen keihääseen, jonka Cecilia oli unohtanut ottaa mukaansa. Mutta juuri kun hän ojensi sen pudottaakseen hämähäkin alas, astui rouva Katarina sisään seisahtuen hämmästyneenä ovelle. Maunu laski keihään, ikäänkuin hän olisi laskenut kiväärin jalalle, ja kumarsi syvään. Rouva Katarina puhkesi puhumaan: »Te rohkenette vieläkin astua talooni! Mitä teillä on täällä tekemistä? Mitä haluatte?»

»Tulen hakemaan vaimoani.»

Kiukku kiehui rouva Katarinan suonissa, mutta malttaen mielensä hän sanoi: »Hyvä herra, te olette upseeri. Jos haluatte välttää loukkausta, niin menkää!»

»Margaretan äiti on huomaava, että olen aina, mikäli mahdollista, totteleva hänen käskyjään, mutta vaimoani hän ei voi minulta kieltää, ja hänet aion nyt hakea.»

Näin sanoen laski Maunu keihään kädestään, kumarsi kunnioittavasti Katarinalle ja lähti. Kun hän astui ulos huoneesta, niin rouva Katarina piti tarkasti silmällä, että hän poistui koko talosta. Kuitenkin palasi hän pian takaisin naamioituna, yhdessä toisten naamioitujen kanssa.

Kun vieraat olivat koolla, niin Cecilia hiipi huoneeseensa, jättäen Kaarlon, joka muun isäntäväen tapaan oli ilman naamiota vaikkakin sodanjumalan puvussa, kohteliaisuuksillaan ja älykkäillä kujeillaan huvittamaan vieraita. Saavuttuaan huoneeseensa hän istahti pöydän ääreen nojaten päätään käsiinsä. »Ah», hän sanoi hiljaa itsekseen. »Vappu, sinä et aavistanut tällä kertaa oikein. Matoa, joka jäytää sydäntäni, ei voi ottaa pois niin ettei pala sydäntä seuraisi mukana. Näin kerran köynnöskasvin, joka oli kietoutunut kauniin, suoran puuntaimen ympärille. Katselin niitä mielihyvin. Mutta köynnös kuihtui, ja niin se loppui. Vuosia kului, ja minä näin saman puun madonsyömänä, käyristyneenä ja ytimeltään lahona; ja silloin olin iloinen siitä, että köynnös oli kuollut silloin kuin puu vielä oli kaunis. Sehän oli joka säikeellään ollut kiinni puussa ja olisi saanut yhä elää yhdessä vääristyneen ja lahon kanssa. Ah, minunhan täytyy rakastaa häntä, eikä sittenkään, sittenkään ole oikein ruveta hänen vaimokseen. Ah, hänen puolestaan en voi elää, niinkuin tahtoisin kuolla hänen puolestaan, sillä minun puuni ydin on alkanut lahota, ja miten voin olla sellaisen miehen vaimo, jota kohtaan en voi tuntea nöyryyttä? Oi Jumala, vahvista minua, valaise minua, sillä minä vaellan pimeydessä!»

Cecilia risti kätensä ja kohotti katseensa, ja silloin riippui suuri, harmaa hämähäkki langassaan aivan hänen yläpuolellaan ja laskeutui yhä alemmaksi ja alemmaksi, ja ylöspäin tuijottaen istui Cecilia paikoillaan voimatta liikahtaa tai koettaa päästä pakoon. Ja nyt putosi hämähäkki ja takertui kiinni aivan hänen sydämensä kohdalle. Vihlovasti parahtaen ponnahti Cecilia pystyyn ja suistui tajuttomana lattialle.

Rouva Katarina ja Margareta kiiruhtivat kumpikin taholtaan paikalle kuultuaan Cecilian huudon. Kauan yritettiin turhaan kaikkia keinoja. Vihdoin onnistuttiin herättämään tajuton tyttö, hän aukaisi silmänsä alkaen puhua, mutta epäselvästi ja houraillen: »Sellainenko oli vastaus rukoukseeni? Vain kohtaloni, harmaa ja välttämätön! Sydän parka, olet kotelossa nyt, lepää hiljaa, siivet kasvavat, pian lennät ulos. Suloista, ihanaa!»

Rouva Katarina koetti ystävällisesti puhellen rauhoittaa häntä, mutta hänen hourailunsa kävivät siitä vain kiihkeämmiksi. Hän tahtoi nousta, mutta lempeää väkivaltaa käyttäen rouva Katarina painoi hänet takaisin pieluksille, ja kun Margareta hyväilevällä äänellä pyysi häntä lepäämään hiljaa, asettui hän ja näytti nukahtaneen, mutta ponnahti jälleen ylös, ja hourailu muuttui yhä kiihkeämmäksi.

Margareta lähti etsimään Kaarloa. Hänen kulkiessaan eräästä ovesta lähestyi muuan naamioitu häntä ja sanoi matalalla äänellä: »Margareta, olen täällä noutamassa sinua. Ole valmiina, kun seura alkaa hajota.» Margareta vapisi iloisesti yllättyneenä tuntiessaan rakkaan äänen, mutta vastasi vain: »Cecilia on hyvin sairas.» Vaikka hän puhui hiljaa, kuuli joku lähellä olevista sanat. Nopeasti levisi tieto Cecilian sairaudesta. Leikit ja rupattelu taukosivat, iloiset juttelut keskeytyivät, ja kun ehdittiin varmistua siitä, että Cecilia todella oli ankarasti sairaana, niin useimmat vieraat lähtivät kotimatkalle, etteivät he olisi vaivaksi.

Aamu koitti jälleen, vaalean kesäyön jälkeen, Cecilian aiotun hääpäivän aamu. Hiljaa avautui sairaan huoneen ovi, ja sisään astui herraskartanossa harvoin nähty vieras, vanha Vappu. Rouva Katarina, joka istui vuoteen ääressä, viittasi tervehdykseksi vanhukselle, ja hänen katseensa ilmaisi, että hän nyt tunsi jonkinlaista sukulaisuutta köyhään vaimoon, jonka hän tiesi nyt kärsivän kanssaan. Varmoin askelin astui Vappu Cecilian vuoteen ääreen ja katseli häntä hetken vaieten. Sitten hän sanoi: »Nuori kukka, pian lakastuva ruoho! On monta surua, jotka murtavat sydämen, mutta kaikista suruista unohtuu viimeksi äidin suru, kun viimeinen lapsi, rakas, jättää hänet yksin kuolemaan.»

Rouva Katarina oli syvästi liikuttunut. »Istu, Vappu», hän sanoi, »monet yöt ja monet päivät valvoit hänen luonaan, kun hän oli sairas ja heikko, ja nyt hän lähtee pois kauneimmassa kukoistuksessaan!»

»En voi nyt istua, minun on pakko puhua, mitä hän ei enää kykene sanomaan. Katso, nyt ei sääty eikä rikkaus erota ylhäistä alhaisesta, sillä katsokaa, korkea-arvoinen rouva, nyt te ilolla tervehtisitte poikananne kerjäläistä, joka voisi pelastaa lapsenne. Oi – ettekö tahtoisi? Sieluni näkee ihmeellisiä kuvia kylmyydestä ja hädästä ja raivoisista ryöväreistä, mutta silmänihän näkee täällä vain höyhenvuoteen ja lämpöä ja äidin silmät. Kuka kantoi lapsen jäisestä haudasta ja toisen verisistä, häpäisevistä käsistä? Olisiko hän voinut kantaa pois Luojan lähettämän sairaudenkin, jos hänen olisi niin sallittu tehdä? Silti, hyvä on ruumiin, nuoren ja kauniinkin, kuolla, kun sydän on kuollut jo ennen. Rouva, hänen sydämensä kuoli vähitellen, älä anna hänen sisarensakin sydämen kuolla. Eikö tuska polttaisi vielä enemmän, jos tämä olisi sinun viimeinen lapsesi? Maksa ruhtinaallisesti velkasi, rouva, se sopii sinulle!»

Seisten, silmät puoliummessa oli Vappu puhunut. Nyt hän vaikeni, ja hapuilemalla kädellään hän sai kiinni vuoteen jalkopäässä olevan tuolin selkänojasta vaipuen istumaan. Hänen lausumansa synkät sanat, joita hän itse ei ymmärtänyt, olivat kuitenkin rouva Katarinassa herättäneet henkiin muistoja ja kuvia. Ensin palasi mieleen mies, jolle hän oli kieltäytynyt antamasta tytärtään. Tämä oli kuitenkin, niinkuin Vappu oli sanonutkin, kantanut erään hänen lapsistaan jäisestä haudasta ja toisen verisistä, häpäisevistä käsistä. Ellei sitä miestä olisi ollut, hän istuisi nyt viimeisen lapsensa kuolinvuoteen ääressä. Niin, jos hän olisi sallinut miehen hävittää hämähäkin Cecilian huoneesta, olisi tämä siten ehkä voinut torjua »Luojan lähettämän sairaudenkin». Miten hän oli palkinnut miehen? Oliko hän tervehtinyt tätä poikanaan? Nämä ajatukset nöyryyttivät syvästi hänen jo surun taivuttamaa sydäntään. Nyt aukaisi Cecilia silmänsä, katseli ympärilleen ja sanoi heikolla äänellä: »Kas, tästä päivästähän piti tulla minun juhlapäiväni, ja sellainen siitä tuleekin, vaikka toisella tavalla. Jumalan kiitos, olen tajuissani nyt, tiedän hourailleeni.» Hän ojensi kätensä rouva Katarinalle ja Margaretalle, jotka seisoivat hänen vuoteensa ääressä, ja heidän tartuttuaan niihin hän vei ne rinnoilleen sanoen: »Äiti, toinen lapsistasi lähtee luotasi, anna toiselle jälleen rakkautesi. Oi, äiti, kuule lapsesi viimeinen rukous, älä erota Margaretaa miehestä, josta häntä ei voi erottaa.» Margareta painui polvilleen äitinsä eteen. Hänen katseensa, hänen ristityt kätensä pyysivät, mutta sanaakaan hän ei voinut puhua.

Rouva Katarina oli syvästi järkkynyt. Ylpeä pää oli painunut kumaraan. Nyt hän ojensi kätensä Margaretalle: »Annan sinulle anteeksi, tee toivomuksesi mukaan. Tulkoon hänestä puolisosi, hänestä, jota ilman minulla kenties kohta ei olisi yhtään lasta.»

Cecilia risti kätensä rukoukseen, ja hänen kasvonsa näyttivät kuin kirkastuneen.


Lähde: Suomen kansalliskirjallisuus. 1936. Osa 10. 1800-luvun ruotsinkielisiä runoilijoita ja kirjailijoita. Toimittaneet E. N. Setälä, V. Tarkiainen ja Vihtori Laurila. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.