Rukous (Lönnrot)

Rukous. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

”Ah’ mik’ ompi maallinen elomme! –

Tuska tuskan, vaiva vaivan päällä,

Kyyneleitä kyllin, ei iloa,

Ei lepoa, vaan levottomuutta,

Ei siis ihme’, ett’ erille muista

Mont’ on mennyt luostarin lepohon,

Mennyt metsihin ja erämaille,

Paennut pahasta maailmasta.

Minullakin maailman menosta

Kyll’ on kärsimistä kätten täysi:

Aamulla jos kuinka aikaisehen

Noustua rupeen rukouksille,

Jo sepät pajoissa pauhoavat,

Takovat ja kolkkivat kovasti

Vasaroilla vaskilautojansa,

Jottapa minulta miesrukalta

Mokomassa pauhussa pahassa,

Seppien kovassa kolkkehessa,

Hairahtapi hartahin rukous,

Ajatus alemma lankiaapi”.

Niin muka valitti miesi muinen;

Toisin arveli luja Lutherus,

Lausui vastaten valittajalle:

”Miksi mietit niin sä mielessäsi,

Sekauhut seppihin ja muihin? –

Olisipa paljoa parempi,

Lopettua yötisen unesi,

Ajatella: oh kun aina kauan

Makoan unehen uupuneena!

Jo ovat taasen toisissa taloissa

Ennättänehet minua ennen

Nousta, ruveta’ rukouksille. –

Sillä toen totta työ ja toimi

Ompi juuri julkinen rukous,

Jonka meille määräsi Jumala;

Ja taonnan kalke taivahasen

Kuuluva on seppien pajasta

Aina rinnalla rukoustemme,

Ennättävä ehkä ennemminki”.

Lähde: Suomi: tidskrift i fosterländska ämnen 1845. Femte årgången. Finska Litteratur-Sällskapets förlag, Helsinki