Runebergin muistoksi

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Runebergin muistoksi.
(6 p. Toukokuuta v. 1878).
Kirjoittanut August Ahlqvist


Pois on mennyt meiltä laulun ponsi,
Poissa on hän runoruhtinaamme!
Kulunut vaikk’ on jo vuosikunta
Hetkest’ aivan haikeasta siitä,
Jolloin läks hän tämän ilman alta,
Valon, soinnun maahan mennäksensä,
Ijäisenpä ihanuuden maahan,
Niin ei tahdo suistua surumme,
Kaiho Suomen kansan ei vaan laata,
Kuin on mennyt meiltä laulun ponsi,
Laulun ponsi, runoruhtinaamme.
Syytä sulla onkin, Suomi, kyllin
Yhä kaihoella, kaipaella:
Tietäjäs hän oli tenhosuurin,
Taitajasi taivasta läheisin.
Ennen häntä eteläisen ilman
Ihanteita ihmetteli Pohja!
Italian ikiselvää päivää,
Hellaan hehkuvia tuoksuöitä,
Olemattomiai onnenmaita,
Joissa kansaa autuaallist’ asui,
Paimenet ja paimenettaretpa,
Laitumella lammaskarjojansa
Säännellen vaan sävelillä huilun
Tahi talutellen punapauloin,
Simoa ja suudelmia söivät;
Taikka joissa viljavainioilla
Joutuneilla joukko kumma liikkui:
Talonpojista, maantyttölöistä
Kulkivat ne, mutta muu ol’ luonne,
Luonne oli hieno herrasluonne,
Päällä silkkiä ja samettia,
Suussa suloisia sanoja ja
Sukkeluuksia ja somuuksia.
Silloin uusin runoin Runeberg jo
Tuli, loihti, nosti noidansauvan,
Kajahutti taikakanneltansa.
Katsos vaan – ken uskonut ois tuota! –
Kotimaakin, vaikk’ on köyhä, kylmä,
Taideniekan taulull’ on ihana;
Suomen maat ja maisemat ja ilma,
Suomen salmet, lahdet, lammit, laaksot
Lumoovat nyt silmäs ihanteella.
Mitäs on nuo miehet sekä naiset,
Edessämme aivan eläväiset,
Taiturin tään tauluihinsa luomat?
Liha on ne meidän lihastamme,
Veri juuri meidän verestämme:
Kurun Matti Pohjan onpi poika,
Savon mies on Saarijärven Paavo,
Hana muinoin meill’ ei harvinainen;
Pistuoli, sun pirttis pimeyttä,
Oloasi osatointa emme
Kuivin silmin katsella me saata;
Ihanainen Hanna ensilemmen
Sulon muiston saattaa mielehemme;
Hedan nähden näämme herttaisia
Emäntiä entisiä maalla;
Nuokin Augustat ja Annat, Aarot,
Kaikki, kaikki on ne meidän kansaa.
Ja te, Suomen suuret sotaurhot,
Uskon, uljuuden ja sankaruuden,
Kuulun kunniamme kannattajat,
Esikuvat heikon jälkipolven,
Ihmehtimät, yltämättömätpä,
Kenp’ ois unhoksista ilmi tuonut
Teidät, ehompina entistänne,
Kirkkaina ja kuolemattomina
Maailmalle mainioiksi tehnyt,
Ell’ei kaikunut ois ihmekannel?
Laulusankar’, sankar’-laulajamme,
Omamme hän oli, omimpamme,
Hän, jok’ aartehia aavisti ja
Löysi luontehesta Suomalaisen,
Halvan, köyhän, kurjan korpelaisen,
Petäisen purian povessakin
Ilmi saattoi, innokkaasti lauloi
Kunnian ja kelvon kukoistavan.
Omamme hän oli, omimpamme;
Mut voi kohtaloa kovanlaista,
Että sävelillä Suomen kielen
Tämä kannel kaikua ei saanut!
Ett’ei saanut, eikä saakaan koskaan,
Suomalainen, umpi-suomalainen,
Sulosointua sen kuulla, ääntä
Ikirunojansa ihastella,
Eikä ihanuutta ihmetellä,
Jolla Suomen suurin taideniekka
Kuvas Suomen kansan kaunihiksi!
Kansa toinen, vaikk’ei varsin vieras,
Ruotsalainen, runotemppelinsä
Pyhimpähän pystyttävä ompi
Sarjaan suurten laulusankartensa
Ruotsiks runoillehen Runebergin!
Mepä, aioiksi me ainaisiksi
Sydämmemme syvimpähän kätköön
Taitajamme muiston tallellamme,
Hänelle, hänenpä hengellensä
Sulat, hartahimmat kiitoksemme
Lausuellen laulamastansa, ja
Odotellen, toivoellen, että
Runon into, Runebergin runon,
Aian tullen, vuoron vierähtäen,
Vastaistenpa polvien povista
Kalevankin kansan kielellä jo
Kaiun korkean ja kauniin saapi.


Lähde: Grotenfelt, Kustavi (toim.) 1899: Väinölä: Helmivyö suomalaista runoutta. Werner Söderström, Porvoo.