Runo. Puustaveista
Ulkoasu
Runo. Puustaveista. Kirjoittanut Paavo Korhonen |
- Vasta vanhalla iällä
- kuuen kymmenen kohalla
- juohtui mielehen minulle
- kuinka puustavit puhuvat.
- A se alkaapi asiat
- A on aina ensimäisnä
- pietty Suomen Pipliöissä;
- A on aapeskirjoissakin;
- A on vielä viimeinenkin,
- A se ammenen sanoopi.
- B se paikkansa pitääpi
- vaikk’ ei tuota tuhma tunne.
- C on Suomessa siaton
- kun ei anna kunnon ääntä.
- D on kanssa tietämätön
- vähäoppisen osata.
- E on yksi äänellinen
- aina ollut A:n apuna.
- F:n ääntä ei osata
- Savon huulilla sanoa.
- G on kuitenkin paremmin
- Suomen kielehen sopiva.
- H:lla on hyvä nimikin;
- H se paljo haastelevi;
- H se herratkin sanoopi.
- I on arvosta isosta,
- joka Jumalan sanoopi
- Isän meiän ilmottaapi;
- Jesuksen Jumalan pojan
- maailmalle mainitstepi.
- K se paljon kirjottaapi
- K:sta korkiat nimetkin
- K:sta koko Keisarikin.
- L:n ääntä tarvitahan
- luettaissa laulettaissa.
- M myöskin mainitahan
- M äitinä meneepi
- pienemmillä puustavilla.
- N nuoremman näköinen
- ehkä on yhen ikäinen;
- N näkyypi tulevan
- paikallensa pantavaksi.
- O:lla on oma nimensä
- oma ääni O:lla kanssa.
- P on paneva paremmin
- oppilaitten osaksi;
- B:tä ei lapset pitäisi.
- Kukas Q:ta tarvitseepi
- Suomen suorissa sanoissa?
- Koska K saman sanoopi
- K se kuunki kihoittaapi.
- R:llä on äreä ääni,
- jota ei jokaisen kieli
- taija oikein tavata;
- eikä oo sioa sillen
- Suomen sanoissa sopinut
- meijän Isämeiässämme.
- S:llä on aina ollut
- sanomista sangen paljon
- sitä silloin, tätä tällön.
- T on Suomelle sopiva,
- tätä T:tä tarvitahan,
- tällä toimehen tuleepi
- jos ei toista tunnekkana.
- U se itse uskaltaapi
- ulos äänensä sanoa.
- V on kanssa vuorollansa
- kokonainen konsonantti.
- X:n ääni on mitätön
- K ja S sen sanovat.
- Y on hyvä yhtä kaikki
- Y on yksi onnellinen.
- Z on melkeen mitätön
- T ja S sen tekevät.
- Ä ja Ö on äänelliset,
- jos Ä:llä on enempi ääntä
- ompa Ö:lläkin osansa.
- Koska ei nyt konsonantit
- anna ääntä yksinänsä;
- vaan kun vokalit sekahan
- paikoillensa pantanehen,
- kyllä sattuupi sanoja
- lukioillen laulajoillen,
- taitavillen, tietävillen
- käypi riimiksi runoiksi
- aina passaapi paraiksi,
- kun on miestä miettimähän,
- ettei vesoja välihin
- tapaturmasta tapahu,
- tule turhia sanoja
- jotk’ ei merkitse mitänä.
- Semmä mieheksi sanoisin
- luulisinpa laulajaksi,
- joka saisi sattumahan
- sanat kaikki säntillensä
- että kaksi äänellistä
- eli kaksi äänetöntä,
- kaheksan tavausta kanssa
- ruvennut runoratihin.
- Niin on runo rustattuna
- muka laatunsa mukainen,
- muutoin on lamassa laulu
- virsi pitkäkin pilalla.
- Vieläpä vika tuleepi
- joka liialla lorulla
- virren pitkäksi vetääpi
- syöpi sanoista syämet
- kuoret siitä kihoittaapi.
- Aina alussa pitäisi
- asiata aprikoija;
- eipä tieä tuulen päällä
- mitä sattuupi selällä.
- Oilpa ennen Oululainen
- oli kaiketi Kajanus
- koulun kaiken kautta käynyt
- ollut Upsalan opissa
- kantitaatti kauan ollut.
- Ei hän ollut ennättännä
- vielä virkoja tavata;
- Siltä kulki siivolailla
- riimi runo rinnatuksen.
- Ei se sanoja sahaillut
- puolitellut puustavia,
- niinkuin muinoin vanha munkki,
- joka virttä viikkokauen
- mietti mielensä pakolla
- eikä saanut syntymähän –
- nurin aina nuotti kulki,
- sanat värsyssä väheni
- laulu loppui lunnoksellen;
- kävi niinkuin köyhän miehen
- talkouvessa tapahtui,
- joka illalla isosti
- juominkinsa julisti,
- jakaisissa juomat loppui
- perakoilla piot päätti
- suuret tulensa savulla.
- Ei se virttä väärin laula,
- joka oikein osaapi
- panna sanat säntillensä,
- että nuotti nouattaapi
- kello sepän kelvollisen
- Könnin kuuluisan tekeita.
Lähde: Oulun Viikko-Sanomia 6.11.1841.