Runo. Puustaveista

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Runo. Puustaveista.

Kirjoittanut Paavo Korhonen


Vasta vanhalla iällä
kuuen kymmenen kohalla
juohtui mielehen minulle
kuinka puustavit puhuvat.
A se alkaapi asiat
A on aina ensimäisnä
pietty Suomen Pipliöissä;
A on aapeskirjoissakin;
A on vielä viimeinenkin,
A se ammenen sanoopi.
B se paikkansa pitääpi
vaikk’ ei tuota tuhma tunne.
C on Suomessa siaton
kun ei anna kunnon ääntä.
D on kanssa tietämätön
vähäoppisen osata.
E on yksi äänellinen
aina ollut A:n apuna.
F:n ääntä ei osata
Savon huulilla sanoa.
G on kuitenkin paremmin
Suomen kielehen sopiva.
H:lla on hyvä nimikin;
H se paljo haastelevi;
H se herratkin sanoopi.
I on arvosta isosta,
joka Jumalan sanoopi
Isän meiän ilmottaapi;
Jesuksen Jumalan pojan
maailmalle mainitstepi.
K se paljon kirjottaapi
K:sta korkiat nimetkin
K:sta koko Keisarikin.
L:n ääntä tarvitahan
luettaissa laulettaissa.
M myöskin mainitahan
M äitinä meneepi
pienemmillä puustavilla.
N nuoremman näköinen
ehkä on yhen ikäinen;
N näkyypi tulevan
paikallensa pantavaksi.
O:lla on oma nimensä
oma ääni O:lla kanssa.
P on paneva paremmin
oppilaitten osaksi;
B:tä ei lapset pitäisi.
Kukas Q:ta tarvitseepi
Suomen suorissa sanoissa?
Koska K saman sanoopi
K se kuunki kihoittaapi.
R:llä on äreä ääni,
jota ei jokaisen kieli
taija oikein tavata;
eikä oo sioa sillen
Suomen sanoissa sopinut
meijän Isämeiässämme.
S:llä on aina ollut
sanomista sangen paljon
sitä silloin, tätä tällön.
T on Suomelle sopiva,
tätä T:tä tarvitahan,
tällä toimehen tuleepi
jos ei toista tunnekkana.
U se itse uskaltaapi
ulos äänensä sanoa.
V on kanssa vuorollansa
kokonainen konsonantti.
X:n ääni on mitätön
K ja S sen sanovat.
Y on hyvä yhtä kaikki
Y on yksi onnellinen.
Z on melkeen mitätön
T ja S sen tekevät.
Ä ja Ö on äänelliset,
jos Ä:llä on enempi ääntä
ompa Ö:lläkin osansa.
Koska ei nyt konsonantit
anna ääntä yksinänsä;
vaan kun vokalit sekahan
paikoillensa pantanehen,
kyllä sattuupi sanoja
lukioillen laulajoillen,
taitavillen, tietävillen
käypi riimiksi runoiksi
aina passaapi paraiksi,
kun on miestä miettimähän,
ettei vesoja välihin
tapaturmasta tapahu,
tule turhia sanoja
jotk’ ei merkitse mitänä.
Semmä mieheksi sanoisin
luulisinpa laulajaksi,
joka saisi sattumahan
sanat kaikki säntillensä
että kaksi äänellistä
eli kaksi äänetöntä,
kaheksan tavausta kanssa
ruvennut runoratihin.
Niin on runo rustattuna
muka laatunsa mukainen,
muutoin on lamassa laulu
virsi pitkäkin pilalla.
Vieläpä vika tuleepi
joka liialla lorulla
virren pitkäksi vetääpi
syöpi sanoista syämet
kuoret siitä kihoittaapi.
Aina alussa pitäisi
asiata aprikoija;
eipä tieä tuulen päällä
mitä sattuupi selällä.
Oilpa ennen Oululainen
oli kaiketi Kajanus
koulun kaiken kautta käynyt
ollut Upsalan opissa
kantitaatti kauan ollut.
Ei hän ollut ennättännä
vielä virkoja tavata;
Siltä kulki siivolailla
riimi runo rinnatuksen.
Ei se sanoja sahaillut
puolitellut puustavia,
niinkuin muinoin vanha munkki,
joka virttä viikkokauen
mietti mielensä pakolla
eikä saanut syntymähän –
nurin aina nuotti kulki,
sanat värsyssä väheni
laulu loppui lunnoksellen;
kävi niinkuin köyhän miehen
talkouvessa tapahtui,
joka illalla isosti
juominkinsa julisti,
jakaisissa juomat loppui
perakoilla piot päätti
suuret tulensa savulla.
Ei se virttä väärin laula,
joka oikein osaapi
panna sanat säntillensä,
että nuotti nouattaapi
kello sepän kelvollisen
Könnin kuuluisan tekeita.

Paavo Korhoinen.


Lähde: Oulun Viikko-Sanomia 6.11.1841.