Runo (Kaatra)

Runo[1] Kirjoittanut Kössi Kaatra

On istuttu illat ja kuunneltu

ja saatu on oppia uutta.

Taas tiedon on mahlalla juotettu

ja onnen on he’elmiä tarjottu

seka sielujen aateluutta.

Ovat tietojen-taiturit haastelleet,

sanasankarit sanoja suoneet.

Ei ole he vaivoja säästelleet;

pyhimpääns’ ovat meille he uhranneet,

ovat valoa, voimaa luoneet.

Ovat luonehet voimia uskomaan,

ett’ ijäti yöt’ ei kestä:

koronkiskurit ettei kullallaan,

rahamahtavat ettei mahdillaan

ikipäivän koittoa estä.

Ovat selvitelleet, että se tie,

joka veljeys-juhlaan johtaa,

ei vaivoja vaill’ ole, että se lie

työn raskahan tie, vaan sinne vie,

kuss’ onnelan ukset hohtaa.

Yks’ ainoa että on tiehyt vaan

ja se tie on uskon tietä,

sen uskon, että kun taistellaan,

niin kerran me voittoa laulellaan.

– Ei määrähän muu tie vietä.

Ja että jo koitto on keväimen,

yö että jo päivään ehtii

ja että nyt aika on kyntöjen,

on toukojen kuu sekä toiveiden,

pyhä puu pian että jo lehtii.

Siis työmies! Kikehin kyntöön käy!

Ylös nouse ja oikeus hanki!

Toden voittoa vaikkapa koht’ ei näy,

niin kerran se sentään ennättäy,

ijät päivät se ei ole vanki.

Pois nälkä ja tuska ja murhe muu!

Pois ruoska- ja armovalta!

Kun riittävän leivän saa joka suu,

kun orjuus ja herraus unhoittuu

sekä mahtius mahtajalta.

Niin vastapa silloin hetki se on,

jona taivahan tänne me loimme,

jona veljeys voima on voittamaton

ja ihminen meillä jo ihminen on,

on hetki kun levätä voimme!

</references>

Lähde: Lindström, Kössi 1904: Elämästä: runoja. Tampere.

1. Lausuttu työväen luentokurssien päättäjäisjuhlassa Tampereella 8. 9. 03.