Runo (Korhonen)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Runo

Kirjoittanut Anna-Reeta Korhonen


Runo[muokkaa]

jonka on tehnyt Paavo Korhos vainaan tytär Anna-Reetta Korhonen 66 vuoden vanhalla ijällään, jolla hän on tahtonut kiitollisuutensa osoittaa isä vainajansa hautakiven laittajille.

Mull’on yksi muisto kirja,
Pantu tähän paperille;
Siitä sisälläpidosta,
Asijasta entisestä,
Joka on jo kauan ollut,
Pijan niin kun pilvenalla.
On jo vuosia eletty,
Kolmekymmentä kulettu;
Jopa alku neljättäkin,
Kymmenttä nyt kulkemassa;
Kun se kuulu Vihto Paavo,
Mailmalta mainittava,
Jätti maallisen majansa,
Muutti tuonne tuonelahan,
Jonne kaikki kansakunnat,
Lahkokunnat lankejavat;
Kaikki kuolo kaateleepi,
Haudan piirihiin pimijän.
Eipä ollut aikanansa
Siitä puoltana puhetta;
Hautamerkin hankinnasta
Muistopatsahan panosta.
Kummulle kansan runojan,
Vihto-Paavon viittaajaksi.
Vastapa on neljännellä
Kymmenennellä kysytty:
”Mitä merkiksi pitäsi
Panna Paavon haudan päälle
Jotta nuoretki näkisi
Tuntisi tuleva kansa,
Mihin on pantu Paavon ruumis,
Missä mainittu makaapi.
Siitä herrat Helsingissä,
Kummastuivat Kuopiossa,
Kuinka suuttuivat sukunsa,
Ylön antoi ystävänsä,
Että halpa hautauskin,
Sopi kellon soittamatta;
Vielä muistitta mukava
Panna paikan tuntematta.
”Mut’ kun ompi monta miestä,
Niin on siinä monta mieltä.”
Sopi siinäkin solassa,
Monen miehen mielen käännös.
Oli silloin seurassamme,
Muutamia murrikoita,
Joiden oikeus osotti,
”pirttilaki” laajitteli:
Että suo sopivin hauta,
Mura multa peitteheksi
Oli Paavolle paraiksi,
Virsikölle viimmeseksi.
Pantaisko sitten papiksi
Joukosta jopukka-äijä,
Joka loihtisi loruja
Remu-virttä viimmeseksi.”
Arvannee sen arvomiehet,
Tunnolliset tuntenevat,
Kuinka se kovasti koski,
Sukulaisin suurimmasti.
Tuli kiire kirkon luokse,
Pakko käydä pappilahan,
Jossa oli sisällä silloin
Hirni hiljainen rovasti.
Joka aina myöten antoi,
Mitä alhaiset aneli.
Puheltihin puolen yötä
Sangen nöyriä sanoja,
Jopa luonnossa lupasi
Hiljasesti haudattavan,
Siihen tarhahan samahan,
Jos’ on monta matkamiestä,
Hyvenpätä, huonompata,
Saanunna leposijansa.
Ei ole kaikki kaunistettu,
Juhla vaatteilla Jumalan,
Jotka aina atrijoivat
Herran pöydällä pyhällä.
Sepä lupa luonnollemme,
Oli juuri juhlallista.
Vielä ois mielessä minulla
Sana muutama sanoa,
Ehkäpä jo entisetkin
Tuntunevat tuhrukselle,
Sanon kuitenkin sanoja,
Virkan vielä viimmeseksi;
Siitä kauniista kivestä,
Kun on haittu hautamaalle;
Jonka Davetti tasaili
Höyläsi Halosen poika.
Kivi on kaunis, kiiltäväinen,
Maalattukin mahtavaksi;
Vielä kirjaimet kivessä,
Kyllä siistiksi silattu.
Suokohon se suuri luoja,
Maan ja taivahan tekijä;
Olla heidän onnelliset,
Maallisella matkallansa;
Tultuansa tuonelahan,
Päästä pyhien parihin,
Kuss’ on kivet kiiltävämmät,
Kullat paljon kuultavammat.
Helisköön nyt Helsingissä,
Kuulukohon Kuopiossa;
Kiitos herroille hyville,
Joiden toimesta hyvästä,
Hautakivi on hankittuna.
Vaikka en nimiä tiedä,
Enkä arvon askeleita,
Tervehtelen täältä heitä,
Sydämmelläni syleilen;
Vielä paljon palkinnoita,
Onnen toivolla osotan;
Että virkansa visusti,
Aina edes seisosivat;
Kunnijalla kuulusalla,
Aina toimella hyvällä;
Vielä herran viinamäissä,
Työtä uskolla tekisi.
Viimmen koska kuolon kautta,
Täältä muutamme majamme,
Saisimme katelle kauvan,
Uutta Daavetin taloa,
Kaupungissa kaunihissa,
Jeerusalmissa samassa,
Josta Johannes puhuupi,
Ilmestykses ilmoittaapi.

Anna-Reeta Korhonen.


Lähde: Tapio 24.7.1875.