Siirry sisältöön

Runo haudalla runojan

Wikiaineistosta
Runo haudalla runojan.

Kirjoittanut Wilhelm Laitinen


Tässä lepää kantajamme
Tässä runsahin runoja,
Tässä yksi ylimäinen
Suomen suurin sanaseppä,
Vielä maissa vierahissa
Mainittava ulkomailla.
Liki vanhan Väinämöisen,
Laulajamme lahjaiseksi
Entisen esi-isämme
Ukon urohon mukahan,
Laulantonsa laadinnossa
Oli Korhonen opista
Paavo parahin runoja
Aikanansa arvosampi
Rautalammin rannikoilla
Saaren Sonkarin kylällä,
Jossa syntyi, kanssa kasvoi
Eli ehtoolle ikänsä
Kyntö virassa vireesti,
Oli ojan kaivajain
Kannon vääntäjä väkevä;
Jolla lailla joukollensa
Hankki leivän lapsillensa
Kyntökourulla kovilla;
Vielä lauloa visersi
Illan aamunkin iloksi,
Joutohetkinä helisi
Hänen äänensä hyvästi
Kotonansa koriasti,
Jotta joukkonsa heräsi
Ilo tuntohon tulivat
Ukon äänestä urohon;
Jolloin vallitsi vakainen
Vielä leikkikin viatoin
Siinä kylässä siviä
Aina hänen aikanansa.
Vaan sen vaarin unhottivat
Kaikki kanssansa eläjät
Kumppalinsa kuoltuansa.
Kun ei kenkähän kehdannut,
Panna haudalle halannut
Merkkiä ei mitäkähän,
Yksin keppiä yläälle
Lapsensa ei laittanehet;
Joka vika vissimmästi
Onpi oudompi osoitus
Sille mielelle mitätöin,
Jota Jumala jalolla
Kunnioitti korkialla
Lahjalla niin lavialla;
Joka ihmeeksi isojen
Käypi koulun-käynehien,
Joiden johdosta heräsi
Tämä toimi tärkiämpi
Tuli ylös yhtehinen;
Vielä vuosien perästä,
Kolmenkymmenen ylitse
Unhotetusta urosta,
Että kivi kirkkahampi
Patsas parahin pitääpi
Tämän haudalle hakata
Merkiksi ja muistoksensa
Lasten lapsien lukea
Kulta kirjaimet kupeesta
Kiven kirkkahan kylestä:
Että siinä esi-isä
Lepää yksi laulajamme
Paavo Korhonen parahin
Suomenkielen kirjoittaja,
Aikanansa aavistaja
Ensimäinen ennustaja
Suomen kielen kunniasta.

W[ilhelm]. L[aiti]–nen.


Lähde: Tapio 25.10.1873.