Runo rumuudesta

Runo rumuudesta Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

I

Mua matkallani, rumuus, öin ja päivin väijyt.

Joka pensaikosta

mua tirkistelee tihrusilmäs häijyt.

Joka askeleelle virität paulas,

joka käänteessä odottavat ansas

ja kuoppas ja ritas.

Joka kadunkulman takaa kiertyy lieron-kaulas

ja sen päässä mandrillin-kitas

iljettävästi löyhkäten maiskuttaa ja yökkää.

Joka kujalla taapertelee kääpiökansas

ja kuhisee ja kähmii.

Joka viidasta sun hyenasi hyökkää,

joka raosta sun niveljalkas rähmii.

Hirveät mielialat,

kun kaiken, rumuus,

kiedot sakeaan sumuus,

kun sammutat taivaan lyhdyt,

kun hiivit vereen, lihaan yhdyt,

kun upotat inhon vuohon,

vajotat kauhujen suohon,

kun ihooni tarrautuvat ympyräsuiset

ja juotikkaat ja kravunsakset luiset!

Kirotut yöt,

kun lamaan lyöt,

kun ei voi kohota maasta,

kun vuorena kaikki saasta

vastaani vyöryy, kun ylleni valat

lokas ruttoisen, mustekalat

tuhatlonkerot kasvavat, karttuvat,

minut saartavat, minuun tarttuvat,

minun ranteitani puristavat,

minun kurkkuuni kiertyvät, minut kuristavat!

II

Vaan kaikin armeijoin sa hyökkäät sentään harvoin,

useimmin mua saarrat salaa.

Minulle ilmaannut ain’ erilaisin karvoin,

niin etten tunne sua milloin saavut.

Samassa hahmossa et kahta kertaa palaa:

nyt prinssinkauhtanat, taas munkinkaavut

on ylläs taikka tietoviisaan viitta.

Elämän vihamies, sa jesuiitta

yön, kuolonmahdin taitava ja kiero,

sa harvoin myrkkyäsi tyrkytät,

vaan oveluudella sa voitat alaa.

Käyt sisään ylläs kauniin valhepuku,

jäät luokseni, et yötä nuku –

elämänleipäni ja viinin myrkytät,

salavihaa puhallat ystävän hymyyn,

toveruuden uhraukseen käyt lymyyn,

et elkeitä inhoittavimpia viero,

panet hellyyden kukkaan etanan salaa,

vähän tahraat uskollisuuden valaa,

rakastettuni silmään lyöt vihan tikarin.

hänen hymyynsä tyhjennät koiruohopikarin –

jo kukkaa rakkauden syö ryömivä epäilyn liero..

Niin nääntyy rakkaus, sen surmas salamurha,

pedonkynsin pettymys vain repii sydänalaa.

Oi murhe raskain, kovin:

Oliko rakkaus siis palavinkin turha,

rajaton hellyys tuo,

jok’ uskoi iäisyyteen.

oliko verho vain se pohjattoman pyyteen?

Paloiko povessain vain virvatuli tovin?

III

Odottamattomat on, rumuus, ties.

Vain ani harvoin isket mua suoraan,

elämän leppymätön vihamies.

Sivussa vaanit jalon aikomuksen,

sa piiloudut varjoon teon uksen,

käyn siitä, kompastun sun virittämääs nuoraan.

Käyn tekoon puhtain aikein

ja kirkkain tahdoin,

sa pyrkimyksessäni piillen väijyt,

visusti näyttäytymästä kaihdat,

mun huomaamattani tuot työhön sormes häijyt,

valantakullan vaskeen vaihdat..

Vajaata, tyhjää parhaallani mahdoin!

Oi tuska tuimin, vaikein

takaisin tulla tähän

(niin kauan kuin ma elän, tää työs on uusiintuva):

Teollaan ihminen näin mahtaa tyhjän vähän,

unesta sydämen on saavutus vain loitto

kajastus vääntynyt, useinkin irvikuva.

Iäinen milloinkaan ei ihmissielun voitto –

tomua kahmalo ja tuhkaa, sirpaleita,

vain kyynel hyytynyt ja luita vaalenneita..

IV

Elon kasvoissa kauhea, muodoton pullistuma,

mätäpaiseena laajeten kaunista tuhoat, ruma!

Olet skorpiooni ja kyy, tuhohyönteinen pilkan,

kavaluuden köys, imulonkero ympäri nilkan,

olet vihreänäättäinen lieju silmästä kateen,

tukehuttava löyhkä parjailun niljasateen,

rikinkatkuinen sauhu pätsistä lihan himon,

karuselli kiikkuva elämän koreuden,

haluhaukku ilkkuva saalistusinnon suden,

olet hyytävä hirnunta viikatemiehen kimon..

Elon kasvoissa kauhea, muodoton pullistuma,

elon silmät nielevä saastainen märkäpaise,

etovammin ei suvikuumassa haaska haise!

Tuhovoimalla pitaalikyhmyn suurenet, ruma!

Olet silmitön kiihko, jok’ kansojen harteita polkien,

päät parhaat tallaten, vallan kiireelle kiipii,

epäkelpo onnenonginta, joka hiipii

sen kintereillä himossa rihkamasolkien,

kova, luonnoton julmuri, ihmissydäntä vajaa,

joka, aivoissansa mustan hulluuden mato,

verenkiihkossa mässäten, mahtinsa vaahdosta juopuin,

lait ihmisen häväisten, totuudesta luopuin,

vihan ruoskalla kansat teuraskarjoiksi ajaa,

kädest’ äitien, lasten riistää leivän ja suolan,

kodit ottaa pois, asunnoksi antaa luolan,

hukuttaa koko maan näkemättömän hulluuden pauhuun,

tuhon mylvintään, veren hulmeeseen, tulen kauhuun –

epätoivon yö yli maan, tuhotulva lyö, perikato..

V

Merellä elon

veneestä vaappuvasta epätoivon, pelon

kun nousen toivon laivaan

ja uskon purjeet nostain

vakaisin käsin ulapalle ohjaan

tavoittain kohti rantaa rauhan taivaan,

niin etkös, salamatkustaja, jostain

– ties missä pillit lastiruumaan –

yön tullen hiivi esiin

ja ryhdy tuhotuumaan;

jo eikö kairas

salassa kiirein kaiva

tuhansin reikää ruuman pohjaan;

ja uskallukseni nyt mulle kostain

jo nähteni käyt kiinni purjenuoriin

(kun nään sun, vihamies.

pelosta jähmetyn, taas inhosta oon sairas),

luukäsin tarraat ruoriin

ja suuntaat ripeästi vaarallisiin vesiin..

Ja myrsky mylvii, kallistuu jo laiva

– taas saman sielu ties:

vain turhuus kaikki on, vain hengen vaiva –

ylitse tyrskyt pyyhkii, kaadun, kastun,

jo kuohuun tuuperrun, saan kouraan lastun

tai hauraan laudan –

nyt hylky uppoaa jo nieluun pyörrehaudan –

myllertäen harjaspäät ärjyy, horkassa jäseneni värjyy –

vain kaaos vyöryvä, ei yhtään kiinnekohtaa –

puhallat usvaa, rumuus, ja peität taivaan sumuus –

pimeys sakenee, ei tähteä mi johtaa –

vesivuoret karkaavat karjuin rajattomin rotkoin ja harjuin –

kumisten kuilut soi, ei kaarru kari, luoto –

lähelläni välähtää vain kaamea kolmio hain,

jo sekin katoaa, ei ykskään pysy muoto –

pimeys suunnaton jo nieli viime säteen –

ma kättä kurkoitan, vain kuohua saan käteen –

vain hyö’yn huminaa, vain kuilun kuminaa –

vihaiset vaahtopäät mua sinne tänne viskoo,

käteni kohmeiset jo laudastani kiskoo –

on turha uskoa, on suotta toivo, kaipuu,

yönsynkkään syöveriin jo sydämeni vaipuu..

Ja liikkumattomassa pohjaveessä

nyt virun taintuneena niinkuin vainaa.

On tyhjyys takana ja mykkyys eessä,

tuhannet ilmakehät rintaa painaa.

Ei täällä päivä pääty, päivä ala,

ei kuu, ei tähdet kuultoansa vala.

Ui häämöttäen ohi lyhtykala,

saa aavekajon uumentojen sala.

Vaan eikö jossain toivon tuikku pala..?

VI

Oot mahtavampi voima kukaties

kuin kauneus, sa elon vihamies,

sa rumuus, kalma, mikä nimes liekin.

Ken pyrkii kauniiseen, ken käsin kuumin muovaa

savea elämän, rukoillen voimaa luovaa –

vain kerran henkäiset ja hyydät uskon liekin,

sa kaiken-vihamies, yön mahti, ruman, pahan,

käsissäs sulatat jo luonnoksien vahan,

ties kulkee minne uskalluksen tiekin,

jokainen saavutus sun voimastasi vääntyy,

siks kunnes viimeinen jo toivo väsyy, nääntyy.

Mit’ enemmän sua inhoaa ja vihaa,

lähemmä käyt, oot omaa verta, lihaa.

Käyt sivallamme, minne tiemme viekin,

niin kaiken elonsa on ihminen, sun orjas,

niin raahaa kahlettas hän, kunnes kuolo korjas.

VII

Niin, rumuus, kauneuteen sa liityt juuri

kuin suonet sydämeen, kuin kukkaan juuri.

On hyvä puolin pahaa, pientä suuri.

Osaksi valheen pimeään jää piiri

totuuden. Oikeus on kuollut muuri,

koloista vääryys vilistää kuin hiiri.

Petetty joka ihanteen on viiri,

min ympärillä innonhuudot kiiri.

Ei mikään kestä, virtaa hiekka ajan –

on raja lyöty, täytyy yli rajan.

Mik’ ihmissilmään siinsi täällä määrä,

kuink’ ihanasti houkutti ja hohti,

kun saavuttaneensa sen luulla tohti

jo kättään ojentaen sitä kohti,

edestään humahti se kuiluun syvään.

Mink’ ikään pelloltaan hän leikkas lyhteen,

siin’ nisu, luste kietoutuivat yhteen

ja akana ja vihne liittyi jyvään,

ei niitä eroita, jos kuinka pohti.

Eroittamatta paha yhtyy hyvään

ja sekoittuvat oikea ja väärä,

jää toden, valheen langat samaan vyhteen.

VIII

Mist’ ihmissieluun kasvoikaan tuo kaipuu

kaikk’ykseydestä muodostella monta,

eroittaa, jakaa eroittamatonta?

Ei nää hän aarnimetsää puitten takaa,

käsitä ääretöntä, vaan sen jakaa.

On aallon kiinnipito mahdotonta,

se nousuun kaartuu, laaksolle taas taipuu,

se hahmoittuu ja meren helmaan haipuu.

On pysyväinen yksin meri, meri,

miss’ samaa kaikki on, ei mikään »eri»,

ei rumaa, kaunista, vain todellinen,

maan tomu kuultoa on taivaan sinen,

on liha sielua ja henkeä on veri.

Suu lausuu »oikea», suu puhuu »väärä» –

molempain yhteinen on matka sekä määrä.

Käy yllä päittemme se meri syvä,

miss’ yhtäkaikkinen on paha, hyvä,

lyö lävitsemme Luonnon Meri suuri –

on siinä elämämme, siinä juuri,

ja kauneus ja rumuus ihmisrinnan

on aallonnousua ja -laskua sen pinnan.

IX

Vaan kautta aikojen myös ihmissielun nähtiin

tomusta murheiden pois ikävöivän tähtiin,

miss’ enää tarvitsis ei kokonaista jakaa

ja rumuus pilkistäis ei kauneuden takaa,

vaan missä oikea pois sulkenut ois väärän

ja valo totuuden ois varjoton ja vakaa.

Polulta pienuuden sen näkee suuren määrän

sydämen luottamus, niin sielun laulu soi,

se vaipuu, vaimenee, taas nousee, huminoi,

se toivon laulu on, niinkauan kuin se helää,

niinkauan ihminen voi taistella ja elää

ja voida enemmän kuin ihmisvoima voi.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.