Runoelma (Hirvonen)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Runoelma.
Lausuttu suru-huoneella, lähellä Iisalmen seurakunnan hautausmaata, saatettua viimeseen lepoon valtiopäivämies Pekka Kumpulaisen viimeiset jäännökset. 18 2/4 80.
Kirjoittanut Isak Hirvonen


Avatun haudan luona
Taas kansa seisahti
Ja kyynel-virran vuoma
Sen kummun kasteli;
Sen parvi pieni piirti,
Sen sulki seura suur;
Taas tuoni sinne siirti
Kallihin kaivatun!
Ja partahalla haudan
Olj’ rivi rakkahin:
Leski ja lapsi-lauma,
Veli ja sisarkin,
Ylhäiset ystävänsä,
Ja veljet vertaiset
Sinn’ suljit siunattunsa,
Laittoivat levollen!
Tään haudan hiljaisuuden,
Tään tuonen tyvenen
Sumusta synkeyden
Elämä etsinee;
Se Elämä on Kansan
– Se sama sanat suo
Kun mainii muistoonsa
Ja kaipausta luo.
Matkustaja, mi riennät
Kehdosta hautahan,
Tään lepo-sijan löydät,
– Seisahdu katsomaan!
– On Kumpulainen kuollut,
– On Pekka mennyt pois!
– Hän jalo Kansalainen,
– Niin taivas sen nyt soi!
On kuollut Kumpulainen,
On Pekka mennyt pois;
Hän jalo kansalainen
– Melkeenpä verraton
Aikansa eläjistä,
Seasta säätynsä;
Lieneekö olevista
Monikaan vertansa?
Iisalmi itse tuntee
Ja arvaa ansiot
Ja syvemmälle sulkee
Muistonsa mainiot,
Ja Suomi hälle suonee
Historian lehtiä,
Myös muisto-merkin luonee
Kansamme – kasvava!
Mutt’ mikäs ois se muisto
Parahin pysyvä?
Oisiko rauta-harkko
Tai kivi kiiltävä?
Tuo hohto hopeainen
Tai kulta kuultava?
Tuo tiamantti moinen
– Tai kukka kasvava??
– Hm! hengetöntä, halpaa
Tää koru kaikki on!
Ja mitenkähän kelpaa
Esine eloton?
Vaan henki historiassa
Ja Sydän Suomen maan
Kansassa kasvavassa
On vakain muisto vaan.
Ei sitä ruoste raiskaa,
Ei tuli turmele,
Ei kaada kateuskaan,
Ei sota sortele,
Vuosi-tuhanten takaa
Mies, moine muistetaan;
Kas se on muisto vakain,
Kas sitä lemmitään!
Pauhaapa Palois-virta,
Sanoopa seutuistaan,
Ja Poro-veden rantaa
Kuvastaa kukkulan:
Siell’ piirin parantaja
Ja runsas rohtota,
On kansakoulut kanssa
On kaunis kauppala!
Niinikään Nero-niemi
On saanut saareksi,
Kanava kaunis viepi
Ja tuopi toistaksi:
Tavarat taannemmaiset,
Ne vuoroin vaihdellen,
Halumme kaikenlaiset
Muu’alle muutellen.
On luonto Luupu-veellä[1]
Muotonsa muuttanut,
Kuin monin kerroin niellä
Sai Pekan perinnöt
– Siel’ tuhat niitto-miestä
Heinässä hilpasee
Ja Pekan perinnöllä
Hurraata huutelee!
Jaa, hetket Helsingissä
Valtiopäivillä,
– Mitähän lienee niissä
Saatua Suomelle?
– Kait kielen linnotusta
Äitimme armahan
Ja la’in laatimista
– On totta tosiaan!
Nää kertoi Kenraalille,
Reiville ruikutti,
Henkäsi Haltialle,
Berg’ille puheli:
Nää toivot totisimmat
Kun sykkei syömmessään
Nää enteet armahimmat
Huokasi hengessään!
– Et kunniata pyynnyt,
Et paljoa palkankaan
– Siks’ et lie nähnyt kylvyis’
Kylläistä hedelmää;
– Ei töitäis aikakauteis
Osannut arvoittaa,
Ei maailmalle mainees
Suurelta kuulua!
Vaan hiukan hatahalle
Sun kylvyis kerkesi
– Kuin tiesi taimimaalle
Tuo Tuoni telkesi!
– Mutt’ kasvaa kukkasesi,
Ne kansa kastelee,
Armahat istukkeesi
Hellästi hoitelee.
Kas niistä kerran kasvaa
Ihanuus Isäinmaan
Onnea kaiken kansan,
Riemua Ruhtinaan
Ja Marttis-järven mailta[2]
Pois sumut selviää,
Rannoilta rakkahailta
Pois kalmat katoaa.
Ja laulaa lapsi Suomen
Soittelee Suomen mies:
Näin koki Kumpulainen
Näin Pekka tehdä ties;
Hän, täysi Suomalainen
Kaikelta sielultaan,
Jaa, jalo kansalainen
Olj’ totta tosiaan!

Isak Hirvonen.

  1. Kumpulaisen suuri järvi-lasku.
  2. Pekan köyhä koti.


Lähde: Savo 23.4.1880.