Runoelma urhollisesta miehestä

Runoelma urhollisesta miehestä Kirjoittanut Gottfried August Bürger

Leuto tuuli etelästä

Raivoi ylits Italian maan,

Pilvet vieri sen edestä

Paeten, kuin susi peloissaan.

Se laasi laaksot, metsät mursi;

Järvistä, joista jäät valloill työnsi.

Vuoristoilta suli lumi;

Vesikosket pauhinalla

Alankoihin järviks tuli,

Ja virta kasvoi paisumalla;

Aallot vierivät korkeoina

Jäät muassaan vieden kappaleina.

Pilarin ja kaarien päällä,

Paasista tehty ylähälle,

Silta oli ylitse täällä,

ja mökkilö sen keskustalle

Tullarille rakettu perheinensä.

Voi häntä! hän paetkoon joukkonensa!

Vapistus jo oli siellä,

Sill myrskyn voima raivos vaan,

Ja tullari se murhe-miellä

Katsoi ulos virtahan.

O taivas leppyisin! sääli mull suo!

Kadotettu oon, ken pelastaa mua?

Jää-lohvot vieri ryntäellen

Rantasilla siellä, täällä,

Kahden puolen tempaellen

Kaaret ollen pilarein päällä.

Tullari vaimoine, lapsine vapisee;

Myrsky ja tuuli vaan raivommin jymisee.

Jää-lohvot vieri paukutellen,

Sillan päistä molemmista

Murtaen ja paloitellen

Pilarin toisensa perästä.

Pian läheni keskustan hävitys;

Leppyisä taivas! suo jo armahdus!

Etäisellä rannalla seisoi

Joukko suurta pientä katsojana,

Ja väännellen käsiänsä voivoi,

Taitamatta olla auttajana.

Vapiseva tullari perheinensä

Rukoili heitä auttajaksensa.

Urheasti laukkasi eräs reivi,

Jalo, orhilla uljaalla,

Mitä hän myötänänsä tuopi?

Kukkaron kädessään ylhäällä.

”Olkoon kaks sataa riksiä sille,

Kuin pelastuksen tuopi tullarille.

Vielä ylemmä virta paisui;

Tuuli vinkui kovemmasti;

Alemmalle mieli vaipui.

Auttaja! joudu nopiasti;

Pilari pilarin rinnalta murtui,

Kaaret toisensa perästä riutui.

Hei! rohkeutta, ken tohtinee?

Reivi nostaen makson ylhäälle;

Murheella kaikki sen kuultelee,

Tuhansist ei ketään tul esille.

Vaimot ja lapset huutavat turhaan,

Ja tullari joukosta viejää rantaan.

Katso! talonpoika ainoastaan

Esille syöksi sauvanensa,

Puettu takkiin karkiahan;

Ylevä oli hän muodoltansa.

Hän näki reivin, sen sanat kuuli,

Katsoen hätää, kuin oli jo suuri.

Herrassa rohkeena hän joutui

Kalapaattiin läheiseen,

Ehkä pyörre ja myrsky vastaan tunkei,

Joutui hän kuitenkin paikalleen;

Vaan pursi oli aivan pienoinen

Samalla kaikkein pelastukseen.

Kolmasti pakotti hän purtensa

Läpi pyörteen ja myrskyn pauhinan:

Kolmasti oli hällä onnensa,

Ja pelastus tehty kokonaan.

Tuskin viimeset pääsivät turvahan,

Kuin silta jo vaipui tuonelahan.

”Tässä ystäväni” huusi reivi,

On palkintosi! tule ja ota,

Sillä ansainnut sen oot sä tyyni.

Näin reivi ylevyytens antoi tuta,

Vaan kovennuin löi taivainen totuus

Alhaisen miehen rinnassa, lujuus.

Henkeeni en rahan pantiksi pane;

Köyhä oon, vaan mulla on kyllin.

Tullari kaikki nää rahat saanee,

Joka kadottanut on tavaransa varsin.

Näin hän sanoi tunnollisesti,

Ja jätti paikan rauhaisesti.

–n Sch–g.

Lähde: Sanomia Turusta 7.8.1868.