Runoilijan herääminen

Maailman toinen puoli
V.
Runoilijan herääminen — Runoton tapaus
Kirjoittanut Heikki Välisalmi

Runoton tapaus

Runoilija, jonka pää ja sielu olivat suunnattomasti väsyneet, nukkui sikeästi Kukan päivän iltana 1929 ja heräsi vastaavan päivän aamuna 2229.

Hän oli nukkunut pieneen huoneeseen matkustajakoti ”Sampolassa”, jossa hän viimeisinä aikoina oli asustanut, ja havahtui järkähtämättömässä pimeässä. Hetken valveilla olon jälkeen silmien näkövoima tavallisesti terästyy, ja ihminen alkaa pimeästäkin erottaa erinäisiä esineitä, mutta tähän pimeyteen ei tuntunut pystyvän mikään.

”Eipä tämän talon uutimia ennen ole saatu noin tiiviisti tuketuksi”, ajatteli runoilija ja koetti nousta vuoteestaan.

Mutta hän ei päässyt mihinkään. Peite ei noussut, vaan päinvastoin painoi hänet kuin jousilla takaisin vuoteen pohjiin.

Runoilija makasi selällään. Hän koetti kääntyä vasemmalle kyljelleen, ja se kävikin päinsä. Silloin tuskin huomaamaton valojuova vuoteen laidalla sattui hänen silmiinsä. Se ilmensi rivin koskettimia.

Vaikka runoilija tunsi selvästi olevansa valveillaan, epäili hän jotakin aistien harhaa, jollainen voi sattua varsinkin runoilijoille. Hän painoi molemmat kätensä lujasti vuoteen laitoihin ja yritti uudelleen nousta. Vasemman käden sormet painoivat silloin sattumalta useampia koskettimia...

Huone muuttui äkkiä valoisaksi ja esitti piirteensä — sikäli kuin sillä voi sanoa olevan joitakin piirteitä, koska runoilijan katse kohtasi vain eräänlaisin syvennyskuvioin koristellut seinät. Sen lisäksi avautui peräseinästä parhaillaan pienenpuoleinen pöytä tuoleineen.

Samalla runoilija tunsi, että jostakin vuoteen uumenista lämmin suihku lähti virtaamaan hänen ruumistaan ja kasvojaan pitkin. Se sitten yhä kylmeni ja kylmeni, kunnes vihdoin kokonaan lakkasi, muuttuen suloisesti hiveleväksi pyyhkeeksi. Sen jälkeen vuode avautui, ja runoilja keikkosi siitä kuin pontimella.

Silloin vastakkainen seinä repesi ja siitä paljastui komero, josta jonkin äänettömän laitteen avulla täydellinen miehen vaatekerta lähti nopeasti liikkumaan, seisahtuen aivan vuoteen viereen, joten runoilijan ei tarvinnut muuta kuin sujauttaa siihen alaston ruumiinsa. Puku oli ihmeellisen mukava ja käytännöllinen, siihen sisältyivät sekä alus- että päällysvaatteet.

Tuskin runoilija oli päässyt pukimiinsa, kun ovi lennähti sivulle ja muuan mieshenkilö astui huoneeseen. Hän muistutti hotellin palvelijaa, mutta hänen pukunsa oli huomattavasti vähemmän koristeltu kuin hotellien palveluskunnan ja yhtä käytännöllinen kuin runoilijan juuri päällensä saama verho.

— Mitä varten te soititte? Oliko siihen jokin pakottava syy? Totta kai te tunnette koneiston?

— Minkä koneiston? Runoilija oli ymmällä. Tosiaankin, te olette numero 16,732! Suokaa anteeksi, minä en muistanut. Oletteko te nyt lopullisesti herännyt?

— Luulisinpa kyllä... mutta mitä tämä kaikki oikein merkitsee?

— Sitä, että te olette nukkunut kolmesataa vuotta. Monet sukupolvet ovat teitä hoidelleet. Meidän lääketieteemme olisi kyllä voinut herättää teidät aikaisemminkin, mutta ei ole tahdottu tehdä sitä, koska on arveltu olevan hauskaa nähdä, miten te suhtaudutte oloihin herättyänne luonnollisella tavalla... No, miltä teistä nyt tuntuu? Te olette painanut koskettimia, nähtävästi useampia yht’aikaa...

— Olen taitanut, mutta mitä ne merkitsevät?

— Suihkun te olette saanut. Te ette olisi päässytkään vuoteestanne ilman sitä. Makuutila on laitettu eräästä kumiseoksesta, joka on kastumatonta. Jokaisen täytyy ennen nousuaan ottaa suihku, joka samalla pesee sekä ruumiin että kasvot, sillä vasta sen perästä nousee peite pois. Vaatteet te olette saanut tuosta automaattisesti avautuvasta ja sulkeutuvasta seinäkomerosta. Mutta mitä ihmettä te olette tehnyt pöydällä? Sitä ei nykyään juuri tarvita, numero 16,732...

— Numero... Ovatko kaikki ihmiset numeroituja? kysyi runoilija arasti. Hänelle alkoi nyt vähitellen selvitä, että hän todellakin oli joutunut tulevaisuuden yhteiskuntaan, jolle hän ennen joskus oli ylistystä laulanut. Eikä runoilija saa pitkäksi aikaa joutua hämilleen mistään uudesta asiasta, koska hän on mielikuvituksen rajattoman maailman valtias, ja siinä maailmassa liikutaan alituisesti uusien asiain parissa.

— Kaikki ovat numeroituja, vastasi toinen. Nimihän merkitsee henkilöllistä tuntomerkkiä, ja numero on sellaiseksi soveltuvampi. Nimet ovat historiaa.

— Onko teillä siis kuitenkin historiaa?

— Niin, mikäli siksi voi sanoa vanhojen rakennusten kulmakivien alta löytyneitä laatikoita papereineen, esineineen ja nykyisin aivan tarpeettomine rahoinen. Meillähän ei ole enää mitään rahaa... Mutta palataksemme asiaan: teistä taitaa tuntua hiukan oudolta... Te kai painoitte koskettimia vahingossa, koskapa te minutkin hälyytitte. Niin, nämä koskettimet ovat myös numerojärjestyksessä. Kukaan ihminen ei enää tarvitse toisen apua. Kaikki järjestetään näillä. Katsokaahan...

Toinen alkoi selittää:

— Numero yksi on aamupesu, kaksi vaatteet, kolme vuoteen siirtäminen seinään, neljä huonekalut, pöytä ja tuoli, muuta ei tarvitakaan, viisi minulle satunnaisia tarpeita varten, kuusi ruoka-annos aamiaiseksi ennen työhön lähtöä, sama illalla, seitsemän ilma-auto, joka tulee kerrokseen ovenne eteen j.n.e.

— Tuleeko auto tänne sisälle?

— Totta kai. Mutta se ei ole sellainen, jollaisella te lienette aikananne ajellut. Tämä liitelee ilmassa keveästi kuin perhonen — mikäli minä perhosta osaan kuvitella. Se on meille kaupunkilaisille vain teoreettinen käsite, eikä maailmassa ole enää juuri muuta kuin kaupunkeja. — Entä meri, missä on meri? Onko tästä näköala merelle? Minä rakastan merta!

— Meri... meri kylläkin on. Tämä kaupunki sijaitsee meren rannalla, mutta monikaan meistä tämän pään asukkaista ei ole sitä nähnyt. Merelle on niin pitkä matka... ja sitä paitsi, mehän liikumme ilmassa, mitä me merellä teemme!

— Mutta on kai toki näköala... ikkunasta?

— Näköala, mikä se on? Ja mikä on ikkuna? Sellaisesta minä en muista edes lukeneeni.

— Ikkuna on valon välittäjä. Mistä te saatte valoa?

— Seinästä luonnollisesti... ja koskettimesta numero kahdeksan.

— Ettekö sitten koskaan näe aurinkoa?

Nyt oli jo alkanut puhua runoilijan sydän, joka aina oli rakastanut luonnon suuria voimia.

— Aurinkoa... vastasi toinen... emme me juuri näe sitä itseään, mutta sen valoa käytetään päivisin sähkön säästämiseksi. Tässä huoneessa on parhaillaan auringon valo, mutta se on annettu jalostettuna, säännösteltynä.

— Hyvänen aika, ei aurinkoa! Miten te ihmiset tulette toimeen. Ja oletteko te edes ihmisiä?

— Kyllä. Ihmisiksi meitä vielä kutsutaan -yleisnimellä. Jaa me tulemme toimeen vallan mainiosti. Ettekö huomaa, miten kaikki hoidetaan koskettimilla? Tämähän on niin luontevaa. Minä en suorastaan ymmärrä, miten te ennen olette voineet elää niin vaatimattomissa oloissa. Tehän ajoitte junilla. Kyllä ne ovat mahtaneet olla kauheita kummituksia. Ja entä teidän autonne, jotka ryömivät maata pitkin. Teidän lentokoneenne putoilivat ilmasta. Kuinka on voinut olla sellainenkin aika? Maata pitkin ja...

— Maa, maa! Minä rakastan myöskin maata, se on minun sieluni! Mikä vuodenaika nyt on?

— Vuodenaika? Sellaista nimitystä me emme käytä. Mutta meidän ajanlaskumme lienee sama kuin teidänkin on ollut. Nyt on toukokuun kolmastoista.

— Siis kevät, kevät! Sydämen uudestisyntymisen ja suuren intohimon riemu. Kevät ja maa! Eikö teillä ole kevättä ja eikö teillä ole maata?

— Ei. Kevättä me emme tunne, eikä tässä kaupungissa ole enää maata. On vain talo numero se ja se ja asukas numero se ja se. Te olette kuullut numeroronne, se on muuten vaatteissanne, jotta teidät tunnettaisiin, jos sattuisi jokin onnettomuus.

— Sattuuko täällä onnettomuuksia?

— Kyllä, ilmaliikenteessä — poliisin valppaudesta huolimatta.

Runoilija jäi ajatuksiinsa. Runoilijalle ei mikään ole outoa ja ihmeellistä, mutta hänen tarvitsee sentään ajatellakin.

Toinen odotti kärsivällisesti. Hän kyllä huomautti, että hän on valvojana tässä talossa, eikä hänellä olisi aikaa jäädä jonkun asukkaan luo niin kauaksi, mutta tässähän on kysymyksessä poikkeustapaus, joten hän siis voi olla käytettävissä ka[ue]mminkin.

Runoiljan mielessä välähteli lukuisia kysymyksiä, jotka kaikki olisivat vaatineet vastausta, mutta hänestä oli hiukan sopimatonta niitä esittää. Vihdoin yksi pulpahti esille melkein sattumalta:

— Miten minä saan toimeentuloni tässä yhteiskunnassa?

— Siinä suhteessa ei ole mitään vaikeuksia. Yhteiskunta pitää huolen meistä kaikista.

Ilo ailahti runoilijan sydämessä. Vihdoinkin! Ennen runoilija oli saanut turhaan odottaa apua yhteiskunnalta. Hän oli siis ollut oikeassa laulaessaan tulevaisuuden ylistystä. Nyt lopultakin nerojen asema on järjestetty.

Toinen huomasi runoilijan muuttuneen ilmeen ja kiiruhti lisäämään:

— Teidän on ilmoittauduttava yhteishyvän valiokunnalle. Se kyllä antaa teille tehtävänne.

— Minulla on tehtävä, huusi runoilija riemastuneena. Minä olen runoilija!

— Vai niin... Toisen ääni soinnahti kylmästi tai ainakin epätietoisesti... Mutta onko teillä riittävästi teknillisiä tietoja ja taitoja. Ja sopivatko teidän tietonne nykyaikaan?

— Mutta minähän sanoin, että olen runoilija!

— Aivan oikein. Meillä sanotaan keksijöitä ja eteviä teknillisiä toimihenkilöitä runoilijoiksi.

Runoilja tyrmistyi. Hänen ilonsa oli tiessään. Hän änkytti:

— Mutta kirjallisuus, runous, on kai teillä runoutta?

— On, on runoutta, suurta runoutta, ihmeellisiä laitoksia ja vielä ihmeellisimpiä suunnitelmia. Kyllä te saatte nähdä! Nyt on juuri valmistunut suunnitelma kolmen tunnin ilmamatkasta Lontooseen, ja sieltä me jatkamme nopeammin kuin muut New Yorkiin, ympäri maailman. Siitä tulee runo, joka valloittaa koko maapallon.

Runoilija murtui, hän voihkaisi tuskasta.

— Oletteko ehkä sairas? Silloin me painamme kosketinta numero...

— Ei, ei, älkää painako!

— Ehkä sitten haluatte ilma-autonne? Minä voin tulla mukaan aluksi. Muuten te ette kyllä tarvitse erikoista ohjaajaa, sehän on automaattinen.

— Minä olen nähnyt ja kuullut tarpeekseni, vaikeroi runoilija, minä en halua enempää. Minä tahdon nyt kuolla, antakaa minulle revolveri.

— Tarkoitatte luullakseni jotakin ampuma-asetta. Sellaisia ei ole enää koko tässä maanosassa muuta kuin yksi suuri tulikita jossakin Berlinin lähistöllä. Sitä käytetään vain silloin, jos jostakin päin uhataan maailmanrauhaa.

— Antakaa sitten nuora, minä menen hirteen.

— Mikä on nuora?...