Runoilijan laulu

Runoilijan laulu Kirjoittanut Väinö Hupli

Ulkona synkkä syksyn yö.

Ääressä takan miettii mies.

On hiljaisuus, vain kello lyö,

ja tunnit kuluu, tummuu lies.

Miks elämä niin raskast’ on,

niin pettäviä riemut sen?

Miks järjettömän kohtalon

käsiss’ on onni ihmisen?

Oikeus! Tyhjä sana vain.

Voimassa sutten laki on;

jää heikko vahvan saaliiks ain,

on köyhä halpa, suojaton.

Kivikko rehellisen tie,

saa väärä elää loistossaan,

ja rikas lesken osan vie,

ovela, kiero perii maan.

Kuin ruoho tyhmyys rehottaa,

yösijaa vaille järki jää,

ei viisas seuraajia saa,

vallassa istuu pölkkypää.

Kauneus, hengen lähde tuo,

virvoitus sielun janoisen,

sokea rumuus siitä juo

ja sikolauma tallaa sen.

Kunnia, hyve kaupitaan,

irstaalle neito sylin soi.

Puhtainta mit’ on päällä maan,

ah, rahalla sen ostaa voi.

Mi tyhjyys tää, mi ikävyys!

Ken täällä onnen löytää vois!

Sielussa harmaa, kylmä syys,

unelmat, toivo haihtui pois.

Oi äiti! Täällä vieras oon.

Maailma houkuta ei lain.

Ma väsyin elon taisteloon

ja kohta olen tuhkaa vain.

Lähde: Hupli, Väinö 1938: Kivikkotie: runoja ja mietelmiä. K. J. Gummerus, Jyväskylä.