Runoilijan valitus

Runoilijan valitus. (Qvanten.) Kirjoittanut Emil von Qvanten

Miksi lakkaamatta laulaa

Sieluin säveleistä pauhaa.

Ja jos kuinka laulankaan

Vastineetta olla saan.

Laaksolinnun lauluseenkin

Vastaa vuori, laaksonenkin

Lehto lempii tuulelmaa

Ranta aina aaltoja.

Kieltä on min kuulee, haastaa,

Ääntä se, mi lempii, vastaa;

Runoilijan äänt’ ei vaan

Toisen sydän tunnekaan.

Voi, miks’ jäänyt ei mun äitin

Suomen arovirtain ääriin,

Missä kuuluu sointuinen

Oma kieli entinen.

Niin mä tuntisin ne äänet

Kotilaakson kai’un väreet

Eikä rintain riehuisi

Yksin, kuin nyt, kaipaisi.

Nyt jos yksin uinailenkin

Laulain surut hautailenkin:

Ja kun kerran kuolen vaan

Eipä kukaan muistakaan.

Pian käy jo päivänkoitto

Sulo Suomen valon voitto!

Maa, tuo ennen synkkä vaan

Koht’ on valo loistossaan.

Vaan, mä silloin makaan maassa

Hiljaa kukka kunnahassa

Ja mun nimein, lauluni

Onnenpäivään vaaleni.

Sure sävel suhtalooni

Lausu laulu kohtalooni!

Oi, miks’ runomaailmaan

Olen yksin jäänyt vaan!

– a –.

Lähde: Lappeenrannan Uutiset 1.3.1889.