Runomietettä

Runomietettä Kirjoittanut Eino Leino

Jos arvon mukaan arvosta

ei työtä hyvää maailma,

jää vallan vaille kaikesta

työ, josta hyötyy maailma.

Mies hyvä mielin hyvin käy

myös työhön, jost’ ei palkkaa näy.

Ken siitä paremmaksi käy,

hyvältä ei, ma virkan, näy.

Usein ja paljon moititaan,

mit’ toivotaan ja tahdotaan,

vähässä liikaa moititaan,

ei tahdota ja tahdotaan.

Sopivi saada kiitoksen,

mi kiitoksen on arvoinen,

myös altis antoon kiitoksen

hän olkoon, ken on arvoinen.

Minusta ain’ ol’ arvon mies,

hyvän ja kehnon kenpä ties,

ken arvostaa kuin aikamies

mun, sun ja muutkin tais ja ties.

Työ taiteen vaatii kunniaa,

siks kiitosta sen kukka saa,

näin muille tehden kunniaa

myös taide itse kukoistaa.

Jos kiitost’ ei, ei kunniaa

se kunnioittamiltaan saa,

se kuolee ilman kunniaa,

min miekkoisemmat miehet saa.

Myös moni hyvää tarkoittaa,

mi kaiken kauniin karkoittaa,

pahalla hyvää tarkoittaa

eik’ eespäin vie, vaan karkoittaa.

Ymmärrys, taide yhtehen

käy kanssa kauniin rakkauden,

mut kateus jos yhtehen,

loppu myös taiteen rakkauden.

Hei, kunto, kuink’ on kaita ties,

kuin polo polkus, matkamies!

Sinulle terve, tiesit ties

kun valitsit sen, matkamies!

Ken kypsä eloon on, jos hän

sen elää lailla työttömän,

maan lapsen laill’ ei elä hän,

vaan lailla rengin työttömän.

Työn vaiva ollut suur’ on tää,

ma tahdoin muita hyödyttää,

jaloihin jatkaa sydämiin,

mit’ itse tunnen, ihmisiin

maan päällä, kunne kuulunen.

En tarkoita ma kaikkien

maailmaa, josta sanotaan,

se ettei tuskaa tunnekaan,

vain onnen, auvon, hekkuman –

se jääköön haltuun Jumalan!

Eloa maailman en sen

ma laula, soita, taida en:

en kuulu siihen maailmaan,

ma toista tuumin, mietin vaan,

miss’ sydän ainut, kaipaava

voi kantaa tuskaa tuhatta,

suloista surmaa, elämää,

rakasta, pitkää pimeää,

sydämen hiiltä himmeää,

niin hurmaakin kuin turmaakin –

elohon siihen kuuluisin;

laps olen maailman ma sen

sen kanssa kuollen, elänen,

se oli mun päämääräni,

kun mua murhe murteli,

se auttoi, vaikka sattui mitä,

siks elämää ma laulan sitä,

sen että haihtuis ikävyys,

turtuisi tuska, lemmettyys,

suloisen kaihon kannel sois,

sydämet seestää synkät vois,

sanoin ja virsin vienoimmin

kirvoittaa taakat tuskankin;

ken tahtoo aatteet, aistinsa

suurtöihin suistaa, ohjata,

sen suru koskaan suurru ei –

hän huoleltakin huolen vei;

eik’ epäillä, vaan tiedetään,

mies tyyntyy työtä tehdessään,

vaan joutokaihot joutilaan

käy kaksinkerroin karttumaan.

– – – – –

Lähde: Leino, Eino 1949: Kirjokeppi: valikoima runoja alkuperäiskokoelmien ulkopuolelta. Toimittaneet ja selityksin varustaneet Aarre Peltonen ja Eino Kauppinen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.