Runoniekka

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Runoniekka.

Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg


Hän lassa laaksolossa leikitsi,
Siell’ viihtyi niinkuin lähde tyyntynynnä;
Jok’ uusi päivä toivon tuotteli,
Ei jättäneeltä tuskaa ryöstänynnä.
Hän virkoaan ei tiennyt aatella,
Ei kenkään naapureista ounastella;
Jos piiri ahdas, siinä suuruutta
Tok’ oil ja kauneutta armastella.
Ja umpimielisnä ja outona,
Mut kummanlaisen luonnon seuruessa?
Hän voiman kieltä oppi virralta
Ja kaipuun lintusia kuunnellessa.
Siel’ seisoi vaara myrskyin raivossa,
Kuin luotu neuvomahan sankariksi,
Siel’ naisen sydän loisti taivaasta,
Ja lempi puhkes nurmen kukkasiksi.
Niin kasvoi hän, ja mieli suureni,
Ja riemut, tuskat sai hän oppiansa;
Hän äidillensä jätti hyvästi,
Ja lyyryn kanssa lähti laaksostansa.
Ja kautta maaliman hän matkasi,
Ja linnat, töllit kaikui veisuloista;
Hän lauloi; – orjat kahleet unhoitti,
Ja valtain otsat seestyi lauleloista.
Ja linnassa kun seisoi toisinaan,
Ja urostyöstä kertoi rohkeasta,
Kuin tähti loisti silmä ruhtinaan,
Ja huone kaikui kilven kalkunnasta.
Ja impi istui, häntä kuunnellen,
Ja silmät joukkoon uljaasehen luoden,
Ja poski punastui, ja mielehen
Tuil lemmen liekki, oudot tunnot tuoden.
Niin kevätpäivänsä hän lauleli,
Niin kesän hetket myöskin ainiansa,
Siks’ kunnes talvi hiukset valkaisi,
Ja posken ruusut lähti matkojansa.
Hän silloin, kotiin tullen jällensä,
Viel’ otti lyyryn kerran soittaaksensa,
Ja äänen näppäsi – ja henkensä
Jo heitti, maille hengen muuttaaksensa.
Nyt haudan päällä patsas murenee,
Jo ammoin tuhka kätkettiin sen alle;
Vaan laulu maasta maahan lentelee,
Ja syömet vielä hehkuu laulajalle.


Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1874: Runoelmia. Suomentanut Edvin Avellan. K. E Holm, Helsinki.