Runotar
Ulkoasu
Runotar. Kirjoittanut Frans Mikael Franzén |
- Lähteen luona haavan alla
- – ikuisesti muistan sen –
- istuin, aikaa laulamalla
- niinkuin ennen viettäen.
- Illan taivahalla hohti
- kultalieve päivyen.
- Läpi lehväin mua kohti
- katsoi kasvot kuuhuen.
- Väsyneenä leivo liiti
- laulustansa lepäämään,
- alas armaan luokse kiiti
- suukon saamaan, lempimään.
- Tuosta tahtoi kaiho tulla,
- sydän tuntui tyhjäks vaan:
- eihän kuulijata mulla,
- palkan suojaa ollenkaan!
- Huokasin näin itsekseni,
- kannel multa laskeui,
- taivahalta katseheni
- itseheni sulkeui.
- «Hourailenko?» huusin. Somaa:
- ylöspäin kun silmäilin,
- haavass’ on tuo kannel oma,
- vyötty kukkaseppelin.
- Taivas! Enkel’armas impi!
- Sen näin läpi lehtien;
- eipä mikään kaunihimpi
- kuin sen katse, hymy sen.
- Selma! se sä olit vainen,
- runottaren’, ystäväin.
- Sä, jo kaukaa kaunokainen,
- nyt taas tulet tännepäin.
- Istu, kuule soittoani;
- noin mua älä katso vaan:
- muuten eksyn soittossani –
- niin, mä eksyn ainiaan.
- Lauluni jos ilmi saisi
- neros, sulos ihmeiset,
- aarteet ei mua hurmajaisi,
- kuningasten antimet.
Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.