Runottaren vaellus

Runottaren vaellus. Kirjoittanut Carl Snoilsky

Suoment. Reinhold Roine.

Nyt juhlakemut uljaat miekkoisissa

On poutarintehillä parhaallaan

Ja tenhopiiriin marmorhuonehissa

On riemu sulkeutunut asumaan.

Ken viereen huvinlähteen suihkuvaisen

Siell’ ensin ehtii, parhaan paikan vie,

Saa maljan luota virran vaahtovaisen,

Ja poistaa janon, jos kuin suuri lie,

Yhä hurmausta loiste lumoovainen

Suo hyörinälle elon iloisan –

On me’essä toki murhepisarainen,

Ja pilvi peittää kirkkaan taivahan,

He tiesit vaarain juureen toisen suvun

Majansa tehneen luoliin soramaan,

Ja valoon siinneen onnen kukkakuvun

Imevän sulons näiltä juuriltaan.

He hyppyistäysin antimia soivat

Avuksi kurjain – hyvyyttänsä sen;

Ja marmorihin kultaleimat loivat

Avujen laupeuden ja lempeyden.

Zeus kuni siitti Pallaan aivoistansa,

Niin loit he jaloimmista tunteistaan

Runotar-immen, millä katseissansa

On taivas, ja mi lumoo laulullaan.

Ja immyt herkkuin luona liehuellen

Toi ihmeruususia ilmoihin,

Hän laulaa – häntä kuullaan ihastellen

Ja onnekkaalta tuntuu elokin.

Niin rikkahille soi hän ruusujansa

Ain’ illan tyynehessä laulaen,

Kun aatos raskas tuntee uupuvansa,

Ja varjoon vaipuu päivä sammuen.

Kas, hehku nousee hänen poskillensa,

Hän ahtaa vasun ruusuin tuorehin,

Ja viitan käärii taajaan verhoksensa,

Pois linnast’ astuu kepein askelin.

Hän kurjuusluoliin kulkuansa ohjaa

Alas märkiin holviin porraspengermää,

Ja kultakenkä hienoon jalkapohjaan

Talmaantuu – viluissaan hän väräjää.

Hän kuulee öiden pimeästä pauhun

Se on kuin kuohu virran liejuisen.

Nyt nähdessänsä leivättyyden kauhun

Hän ruusuinensa seisoo vaijeten.

Vasua laihat kädet hahmielee,

Vaan soihtu hohteen ruususille luo,

Ja immen kauhuks ilkku kajahtelee:

«Vain ruusuja hän meille, meille tuo!»

Hän poistui kähyhuudot korvissansa

Paeten ennen kukon kuulumaa.

Viel’ lähde suihkueli vanhoillansa,

Vaan kolkko, iloton nyt huvin maa.

Taas miekkoisetkin heräs uinaamasta,

Nuo impyelle «terve tultuas!»

Oi, ehtynyt on sävel virtaamasta,

Ja tyhjä onpi vasu ruusukas!

Jo riemu on niin kylmäks rauennunna,

Ja karvas maku nektarlähtehen.

On kaikki sointuisuuskin sorehtunna;

Kun sävel sortui huulilt’ impyen.

Nyt turhaan kultakirjoin kerskukieltä

Avujen leimat puhui loistossaan;

Ain’ epäilykset salaa kaivoi mieltä,

Vaikk’ ylvästeltiin: kaikk’ on parhaallaan.

Vain kuulija mi sydänyönä valvoi

Kuul’ ääntä, kauheksuin siit’ arvellen:

«Se pisto lapion oli.» Aika kalvoi

Jo juurta mailman lauluvajaisen.

Lähde: Kaikuja Skandinaviasta: suomennoksia Skandinavian nykyisimmästä lyyrillisestä runoudesta. 1894. Toimittanut Reinhold Roine. Tuhansille kodeille tuhatjärvien maassa, n:o 20. Werner Söderström, Porvoo.