Ruotiukko
| Ruotiukko. (Tarina.) Kirjoittanut anonyymi |
- Jo vuotta monta ollut on ruotilaana hän,
- Armosta ryysyn saanut ja leipää nälkähän.
- Ja vanhuus, tuska, murhe, on posken uurtaneet
- Ja kärsimykset hältä jo tarmon tappaneet.
- Hän kesin vielä työtä on tehdä koittanut,
- Vaikk’ usein työnsä ääreen on kurja kaatunut.
- Vain talven vinhat viimat ja tuiskut, pakkaset
- Ne pirttisälle vallan hänet on salvannut.
- Niin nytkin jäinen talvi se kahleet hälle toi;
- Ja näin hän oli vanki, vain minkä sille voi?
- Ulommaks’ pyrki mieli, vapautta kaivaten,
- Mutt’ sentään täytyi jäädä näin pirtin soppehen.
- Syövänsä armoleipää hän usein kuulla sai,
- Ett’ oli toisten tiellä, se luonnollista kai.
- Mutt’ kuinka poltti rintaa ja tuikki tuskan lies’,
- Kun elätiksi myöty hän olevansa tis’!
- Usein, kun yksin istui mustassa loukossaan,
- Valuivat kyynelvirrat äijällä poskillaan.
- Ja tuskivainen rinta se riehui tyrskyttäin;
- Harmainen päänsä painui, hän miettiskeli näin:
- ”Minäkin kerran nuori ja terve ollut oon:
- Ja reippahana läksin elämän taisteloon.
- Tunkeusin kauas korpeen, miss’ huutaa huuhkajat
- Ja naavakuuset suosta taivaalle nousevat.
- Ja lammen sammaleisen rannalle raivasin
- Ma pienen aukon metsään ja sinne perkasin
- Ma peltomaata hiukan ja pellon keskehen
- Kummulle sinne laitoin ma pienen pirttisen,
- Ja soitten yli pirttiin kannoin ma ystävän.
- Ei kalliimpaa voi olla kuin oli mulle hän.
- Keralla kullan moisen ja lasten rakkahain
- Ol’ elämäni kauan autuutta pelkkää vain.
- Olihan oma leipä, tuvassa oma lies’.
- Ja ystävyys se yksin vain sinne tiensä ties’.
- Ma riemu miellä raadoin. Jos halla viljan vei,
- Niin nurkumatta työtä ma kaksinkerroin tein.
- Tein työtä minkä jaksoin, ma suota raivasin
- Ja korven turvikoihin ma kiini karkasin.
- Mutt’ nälkävuonna kerran yllätti tauti mun
- Ja vuotehelle painoi touhusta taistelun.
- Se tauti voimat riisti, en raataa jaksanut;
- Kurjuuden oli pönkkä töllistä taittunut.
- Töintuskin petäjäistä sai ruuaks’ joukollen;
- Pajua pellot kasvoi; näännyttiin uupuen.
- Ja vanno raukka riutui ja vaipui kuolemaan,
- Kerjuulle lapset läksi, mierolle kulkemaan,
- Ja minut murtuneena ja hapsin harmoin
- Vähimmän tarjoovalle elätiks’ myötihin.
- Niin istuu äijä yksin loukossa vierahan:
- ”Haudass’ on puolisoni, en tiedä lapsistan’.
- Tää palkka ponnistusten, tuhanten vaivojen,
- ”Armoleivän syöjä” ja hylky kaikkien.
- Oi kevät koita kerta ja sula talven jää
- Ja kahlehista päästä tää vanhuus valkopää!
- Kesällä vaivanenkin jotakin tehdä vois,
- Mieluummin työhön kuolis, kuin armolla näin ois.”
- Näin mietti vanhus illat useinkin loukossaan,
- Ja kyynelhelmet kiilui hänellä poskellaan.
- Mutt’ verkkojansa noita kuroili päivisin,
- Ja miettiväisnä silloin hän aina nähtihin.
- Vain toiset hälle tuosta useinkin ilkuivat:
- ”Tyhjäähän työlläs vallan sa ukko toimitat
- Nuo verkkos vie jo hiiteen ja käyös seppehen.”
- Mutt’ verkkojansa ukko kaherti eellehen.
- Niin talvi pitkä kului. Ja kiuru kuultihin;
- Työtänsä jatkoi vanhus nyt innoin yltyvin.
- Ja kohta maille saapui myös pieni peipponen,
- Sydämpä silloin sykki ilosta vanhuksen.
- Ja västäräkki, pääsky, ne kohta kevään toi,
- Ja jäittä on jo järvet ja viklan ääni soi.
- Silloinpa ruoti-ukko se rantaan astelee
- Ja riemuin lainehille purtensa työntäsee.
- Oi kuinka lemmekästä on hehku auringon,
- Ja nuorta laulu laineen, ja ilma vilpas on.
- Nyt täysin siemauksin vapautta vanhus juo
- Ja riemu silmiin hälle se kyyneleitä tuo.
- Hän verkkojansa laskee ja laittaa koukkujaan
- Ja innostuupi vallan ja murheet unhottaa,
- Kalastaa kesän tahtoo, se työnä olkohon,
- Leipänsä sillä maksaa, se äijän toivo on.
- Mutt’ katso tuota selkää, niin aavaa, mahtavaa!
- Se vapaan taivan alla vapaana aaltoaa.
- Se kimmeltää, se hyrskää, se nousee vaahtohon,
- Se valloillensa kuohuu; se miesten tanner on!
- Ja äijän tenhollansa se valtaa, viettelee
- Ja sinne keula kääntyy ja hiljaa loittonee.
- Nyt lahdemalla pursi jo myötä tuulehen,
- Se kohta kiitää kilpaa keralla aaltojen.
- On hurmoksissa äijä, hän soutaa, soutaa vaan
- Ja tuolla pursi keikkuu, miss’ aallot roiskuaa.
- On äijä hurmoksissa, hän soutaa, soutaa vain,
- Niin rantamaita kuule ei ääntä huutajain.
- Se huuto kiihtyy, yltyy: on heikko sentähän
- Rinnalla aallon pauhun ja vetten ryppynän.
- Ei kuule sitä vanhus, ei kuule enää, ei.
- Kas! Voi nyt pursi kaatui; sen aalto alleen vei.
- Mutt’ rantamalla kaksi ryysyistä lasta on,
- ne etsii, etsii purtta, mi vaipui aaltohon;
- Ne itkee, huitoo, huutaa: ”voi isä, isä voi!” –
- Ahnas aalto kiljuu ja tuuli julma soi.
R. E.
Lähde: Työmies 10.2.1904.