Ruotsin akatemian viisikymmenvuotis-muistojuhlassa

Ruotsin akatemian viisikymmenvuotis-muistojuhlassa Kirjoittanut Esaias Tegnér

Kuninkaanlinnan luo ma jäämään satuin,

kun päivän kiihko näkyi untuneen;

näin torit tyhjinä ja laidat katuin,

ja kuu loi hohdon Kustaan patsaaseen.

Nuo kasvot lempeät ne ilmeen näytti,

kuin äsken ukkonen ois jyrissyt;

näin sankarin, mut sulot mielen täytti,

hän laakereikseen kukkasia käytti,

ja kotka äsken, oli satakieli nyt.

On taiturilla taika vallassansa!

Noin henki valmis taistoon, lauluunkin!

Tuo kuva kertoo ilmi tarinansa,

tuo gustaviaadi, tehty pronssihin.

Niin, noin näit hänen taistelusta saavan,

noin katsoi myös, kun rauhaan, taiteisiin

loi sielunsa ja sulki riitain haavan,

näet suuret henget muovaa ajan kaavan,

ja Kustaan ajassa näät Kustaan piirteet niin.

Ma lasna näin nuo päivänpaistevaiheet,

tuon ajan muistan: oi, niin rakkaat on

sen uljaat toiveet ja sen laulunaiheet

ja vilkkaus, mikä puhkes elohon!

Näit kevään, kun jo lämpis kirren pinta,

ja siinsi taivas, jäänsä järvet loi:

nyt versoo lehdot tainta vihanninta,

ja posket hehkuu, sykkii ihmisrinta,

on kaikki intoa, ja lintuin laulut soi.

Nuo vanhat karoliinit hauta peitti,

jäi kylter-urhoin kiistapäivät taa,

jotk’ kaikki koitti, kaikki kesken heitti,

kun kuningasta ei, – ei kunniaa!

Ei heikkoon Pohja suostu, herraan yksin,

mi tuntee voimans’, – siinä loisti hän,

ja vapaat miehet seisoi järjestyksin

ja valta, kuuliaisuus ystävyksin,

ja riemuittiin, kun tiettiin hänen löytyvän.

Hän purppurassa istui, hurmaajamme,

ja valtikallaan tenhos: yhtenään

nyt uudet riennot kasvoi kansanamme

ja uudet kukat rautaperällään.

Jäi unelmat, jotk’ urhotöistä soivat,

ja laakson rauhass’ sääntyi maineen lait;

siell’ laakerit ja tammet vihannoivat,

ja viisaat tietoon hyvät tavat toivat, –

sa voima, katkoit partas, äly, vallan sait!

Nyt Ruotsin maine urat uutten teiden

maill’ aatteen aukaisee: Linné se noin

käy liehuessa kukkaseppeleiden,

kuin kukka kaino, armas, korutoin.

Melanderhjelm nyt laskut selviks suori

kuun kiekkohon ja kiertoon planeetin,

mut Scheele liedess’ aineen voimat kuori,

kun mailman muodon piirtää Bergman nuori,

ja aikakirjain tuomariks käy Lagerbring.

Ja rantamilla, missä siinnoss saloin

kuningaskaupunki ja Mälar on,

kuink’ elo hehkui alla pohjanpaloin,

kuink’ kaikui laulu kautta saariston!

Ja kieli soinnukas, min säveleessä

on Pohjan syvyys, lounaan helkkinää,

laps unhoon jäänyt, esiin astui seessä,

ja kuvaansa se katsoi lähteen veessä

ja hämmästyi jo ihanuuttaan ylevää.

Nyt Gyllenborg se lauloi, henki vakaa,

vaikk’ kävi härmään joskus siivet tuon.

Oi, karit kohtaa meitä tavantakaa,

ja vilu hyytää voi myös runon vuon.

Mut viuhui uljaan jousi, siuhuin kulki

vasama varma, kiitäin määrähän,

ja kaihot, joita ihmissydän sulki,

ne Ihmiselon kurjuus itki julki:

soi siinä syvä huokaus sukukunnan tän.

Sivulla uinui Creutz, ja laulain kiinsi

hän ruusut oattomat kiehkuraan;

yli Atiin ja Camillan taivas siinsi,

ja leijui leyhkät aamukaste-maan.

On laulu unta nuoruuslemmen armaan,

jot’ innoin kukin kerran uneksui,

vaikk’ ei niin taivaan-ihanasti varmaan;

on laulu sykkäys kevätleivon parmaan,

niin vienon viaton, – ja siksi hän unhottui.

Hei, Pohjan Dionysos! – tehkää tilaa!

soi laulu liehuin hänen huuliltaan,

Kuink’ ilakoi hän, kuinka leikkii, pilaa

hän kera nymfein viheriän haan.

Oi, ei hän riemua nää haarikoiden,

tai idyllein, joit’ ympärilleen luo;

ei, – toista etsii hurmos silmäin noiden,

ja huomaa kaihonpiirteet ohimoiden:

on pohjoismaista ruusunpuna-murhe tuo.

Puut eläintarhan, suojan saakoon kuva

suurimman laulajan, min Pohja loi!

Ei aikaa, jolloin hän ois unhottuva,

ei maata, missä moinen laulu soi!

Se pyhän-viettohon käy arkiolla,

on taiteikas, mut pakkoa ei näy;

se kesken huumeen hiltynyt voi olla,

on jumalainen tanssi Parnassolla,

kun faunit, nymfit, sulottaret kisaan käy.

Mut Lidner lauloi: »Haudan portit aukee,

saranat kirskuu, tulee tuomio;

yölampun valo himmenee ja raukee,

lyö tornin kello kahtatoista jo.»

Sa riuduit, – tähkäpää ei käynyt jyvään, –

sävelmä rikas sulta särkyi, oi!

Sun henkes tomuun vaipui liian syvään;

kuink’ itkit valittain, mut uskoin hyvään,

jokaisen kurjan tuskaa: omas siinä soi!

Mut niinkuin maalla tyyni kesäilta,

kun kasteen helmeilyä kukat juo,

ja vieno rusko, hohtain taivahilta,

jo rusositeet lännen pilviin luo:

niityllä nuoret kaikki karkeloivat,

jää ukot kylään neuvottelemaan,

käy kautta laihon kultalaineet loivat,

ja heinä tuoksuu, lintuin laulut soivat,

ja suvirauhan autuus laskee yli maan:

niin laulussasi, Oxenstjerna, hymyy

Italian taivas yli Pohjolan.

Runottaressas lounaan lämpö lymyy,

ja väriloistos myös on lounahan.

Niin hohtaa Päivän hetket kirkkain valoin,

niin Leikkuussa käy sirpit helskyen; –

ja Toivo, unten ihme, lohtu jaloin,

se runoiltiinko maassa synkkäin saloin?

Sit' usein ihmehdin, mut myöskin iloitsen!

Ja Kellgren, hän mi »sulon ihanteesta

tuo meille kuvan taivaan-puhtoisen»!

Mit’ enää muut lois ilmi kanteleesta,

kun valoon tuli Uusi luominen?

Niin kirkkain tulvin hopeoitaan valaa

sun sävelvuos ja helkkyy soinnahtain!

Oi, korviini, kun sydän kaihoo salaa,

tuon laulun perussävel aina palaa

hämärin muistoin kaukaa lapsuusajoiltain.

Mut mit’ on sanasointu, kirkas kieli

ja pelkät väikkeet sini-ilmojen?

Myös muuhun kiintyy runoniekan mieli:

jos kauneuteen, niin myöskin järkehen!

Kun Kellgren iski, johtain nerollansa

lain, totuuden ja älyn taistelut,

kuink’ ivailut ja vakaat sanat kanssa

soi kautta maan, ja kaikki innoissansa

ilmehti, kuink’ ei ennen tuota havainnut.

Nyt Rooman runoniekat Pohjolaamme

toi Adlerbeth, – mies Rooman tarmoltaan,

ei yksin kieleltään, – ja riemuks maamme

ne nähdä saatiin uudess’ asussaan.

Ja Rosenstein, niin ylhä aatoksiltaan,

niin vakaa, – vanne laulukiehkuran,

vaikk’ itse laulaja ei ammatiltaan, –

jokainen meistä muistaa elon iltaan

tuon isällisen mielen, kirkkaan puhtahan!

Ja sä, mi sarjan päätit neroin noiden

ja elit kauan heitä kaivaten,

mi runoos kätkit oat ruusustoiden,

mies aatteen, leikin, Kustaan läheinen,

mi taidepiireiss’ istuit ruhtinana,

sa vanhus, kuulu älyn taistoistas,

nerona ensi, ellet laulajana,

sa, jolle jalous oli tunnussana,

sokea Leopold, tietäjä Tiresias!

Tein hautalaulus, – sulle laulun uuden

virittää kerran muiston tyttäret,

näet polkeeton on kieli vastaisuuden,

ja ansiot saa viimein seppelet.

Jäit viitaks kahden laulukauden rajan,

tukien toista, toista varoittain,

mut taistos maltti voitti taitteess’ ajan,

ja vihdoin päivä usvat heitti hajan

ja vaipui suurenneena hehkuun purppurain.

On vaiti vanhat lyyrat kultakielet,

sai soinnut moitteen, tai jäi unhoksiin.

Sen jälkeen moniin ääniin kiintyi mielet,

ja Kustaan laulusuuntaa tuomittiin.

Tuo muutoksia käänteet ajan kerhoin,

ja monin muodoin nero esiin saa,

antiikin ilmeikkäänä, juhlaverhoin,

kähärät päässä, siivin kirjoperhoin,

nyt yks sen henki on: se pyydä oivaltaa!

Yli Kustaan päiväin ihmeloisto hohti,

haaveinen, vieras, turha, – vaikka vaan! –

mut kevät toi ne, ja ken väittää tohti,

miss' ilman noita olisimmekaan?

Kaikk’ kulttuuri se kautta kansain juontui,

vain raakuus kotoa on peräisin;

mut tieto taimi, kielen hölmä kuontui,

ja lausu sääntyi, ihmiselo luontui,

ja Kustaan aika siks on kansallinenkin.

Te ylhät varjot, lauluisät jalot,

tuon haudoillenne tänään kiehkuran.

Pian peräkkäin jo näämme taivaantalot

ja käymme tähditettyyn seurahan.

Sielt’ alas katsoin, riemuita me saamme,

kun syntyy Pohjass’ suurta, ylevää,

ja siellä tähtisoittoon laulakaamme

vain vuorosäkein onneks synnyinmaamme,

mi meidät unhotti, mut rakkaaks meille jää.

Lähde: Juva, Valter 1926 [1916]: Sata runoa: valikoituja maailmankirjallisuudesta. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.