Ruustinna ja kulkuri
| Ruustinna ja kulkuri. Kirjoittanut Juhani Siljo |
- Oli ruustinna kerran, ja kulkurimies.
- Ja he vastakkain tuli kirkkotiellä.
- Oli ruustinna leuto kuin kotoinen lies,
- jok’ ei kulkukoiralta lämpöä kiellä.
- Ja kulkukoira sen koki, se mies..
- Araks itsensä tunsi hän templin luona,
- kovin huonoksi löi hänet tunnon ies.
- – Vaan niinkuin emonsa jäljissä vuona,
- kävi ruustinnan jäljissä kirkkoon mies
- Oli siellä hällekin valmiina sija.
- Hymys ruustinna hälle, se lempeä lies,
- ja hän rohkeena kuunteli rovastia.
- Ja ruustinna veisas, ja veisas mies,
- yli käytävän katsoi he toisiansa.
- Ja ken kirkkaimmin veisasi, taivas ties, –
- vaan lukkarin ääntä ei kuullut kansa.
- Ja roposen heitti haaviin mies.
- – teon ruustinna huomas ja hymyllä siunas.
- »Pian keventyköön sinun elosi ies,
- – sinä kauniisti käytit viimeisen riunas.»
- Niin lapsuususkonsa taas sai mies.
- Ja kauniin kasvun se riuna kantoi,
- ja helppo on hälle nyt elämän ies,
- min taipalen alussa taivas antoi.
- Viran iestä vain nyt kantaa mies,
- Lapin lapsia uskon alkeihin ohjaa.
- Yhä hälle on ruustinna kuin kotilies
- ja uskon lähde, vaill’ äärtä ja pohjaa.
Lähde: Siljo, J. 1919: Selvään veteen: runoja ja tunnuslauseita . Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.