Ruusuni kuolo

Ruusuni kuolo. Kirjoittanut Ain’Elisabet Pennanen

Ystäväni, Teidän täytyy lohduttaa minua: minulla on oikea suru.

Olen hyvin alakuloinen, enemmän kuin alakuloinen, linnassa ei ole niin pimeätä soppea, jonne voisin hiipiä haikeana kätkyäkseni.

Tiedättekö, oletteko koskaan varomattomuudesta tai huolimattomuudesta saaneet aikaan jotain hyvin pahaa, syvästi onnetonta, iäksi auttamatonta? Loukannut esimerkiksi jotain armasta olentoa, joka sitten ainaiseksi arkana ja hermostuneena vetäytyy luotanne, taikka, jos hän tulisikin takaisin, katsovat hänen silmänsä kuin ainaiset epäluulon ja epäluottamuksen kysymysmerkit, ja tämä on vaikeampaa kestää kuin hänen täydellinen poisvetäytymisensä.

Minun täytyy kertoa Teille, mitä on tapahtunut. Tehän sallitte sen? En voi sitä Teiltä salatakaan, en saa sitä muististani, voin huutaa, polkea, vaikeroida, ei auta, ei parane: olen sotkenut ruusuni.

Kauneimman, uhkeimman, kesän kuningattaren.

Ruusujeni ruusun.

Sen jälkeen on kuin ei mitään muutakaan ruusua enään tarhassani kukkisi, kuin ei päivä viitsisi paistaa eikä linnut laulaa.

Taitamattomasti olen astunut sen päälle.

Kuinka?

Seisoin ja tunsin, että sotkin jotain, jotain elävää...

Vavahdin oudosti ja nostin nopeasti jalkani astuen syrjään. – Katsoin ja näin kauhuin: ruusuni oli siinä, lysässä, runneltuna, repaleina.

Sydänvereni seisahtui...

Tuijotin jäykkänä, kylmänä, myrkytettynä.

Äkkiä poltti häpeän punastus kasvojani, rintaani vihiäsi ja repi ja pisti, kuin monta terävää säilänpistoa perätysten.

Kuinka, kuinka tämä tapahtui?

Se oli kauheata.

Kukaan ei saa nähdä minua.

Vihdoin nostin lattialta tuon musertuneen raukan, sen lehdet, jalot vielä repaleinakin, näyttivät hienossa lihassaan selvät jäljet kengänkorkoni raudoista – – – Katkerat kyyneleet tulvivat silmiini, suutelin raadeltua anteeksi anoen – – katselin taas ja nyyhkytin jälleen kuin onnettomin lapsi.

Ketä silloin kaipasin? Iso-äitiä. Iso-äidin helmaan olisin kätkenyt ujostelevat kasvoni. Helmaan tuon hienon, kultaisen eukon, joka osasi lukea kasvojen ilmeitä ja silmäinluonteja.

Leikkasin ruusun irti varrestaan, nyppäsin pois kehrän pahimpia risoja ja asetin sen vesilasiin.

Lopulta en voinut sitä katsella.

Sen näkö oli viiltävä, sen haavat piirtyivät rintaani.

Minä, minä olin barbaari, murhaaja, tylppäsormi, ulkonevaposki.

Nyt sain sen sanotuksi Teille. Teillä on syytä olla pahoillanne minusta.

Olin kerrankin mennyt ohi ruusuni näkemättä sitä, olin mennyt tunteettomana kuin tylsin palkkapiika, ja helmojeni heilahdus oli sen kaatanut.

• * *

Olinhan kertonut Teille ruusustani. Puoliujosti – oli hauska yllättää Teidät todellisuudella. Te lupasitte tulla katsomaan sitä. Tunsin syvän salaisen riemun. Teidän hemmotelluille silmillenne saatoin ehkä näyttää jotain, jotain harvinaista, säilynyttä, suojattua, pyhää...

Te tulette pian? Odotan Teitä ikävöiden.

Sanon sen Teille nyt:

ruusua kasvatin Teitä varten.

Siinä on suruni ydin.

• * *

Kauan istuin ja muistelin. Muistelin hellyyttäni, hoitamisintoani, ylpeitä toiveitani, toiveet niin ylpeät kuin kuumat, sähähtelevät salamat.

Aina minussa lauloi: ruusu, ruusuni, sydän-verikukkani.

Tumma, tulinen, sametin pehmeä lehdiltään.

Sen tiesi, vanhaa jalostettua verta itämailta.

Ruusuni itämailta.

Tunnette kaihoni itämaille.

Ummistan vain silmäni ja mielikuvitukseni kosteassa, kuumassa yössä heti loikoilen jossain Persian, Indian helmoissa.

Melkein aistittavasti kaikki tunnen, kuulen, näen... kukkain tuoksun, satuisen, runsaan, uneen myrkyttävän tuoksun. Siellä täysmuotoiset, kaarevat ja silkoiset, käärmeenviisaat lapset yksitellen puiden alla liikkuvat. Kuuma tuuli kohisuttaa lehtiä, pyhän virran laine loiskahtaa... oi untelona noihin kuviini ijäksi uinuisin!

Ruusuni oli viesti sieltä. Sieltä öisistä ihanuuksista.

Kun sen kehrään äkisti satuin katsomaan, tulvahti sydämeeni melkein säpsähyttävä onnen aavistus, vapisevat käteni kostuivat, vereni vilkastuivat. Minulle tuli niin kiire, kuumeinen kiire jonnekin outoon, salaperäiseen, tummaan, ihanaan. Elämässä saattoi saavuttaa jotain.

Ruusu tuossa oli päämäärissään.

Täynnä lepäävää kauneutta, koskematon ja ylhäinen.

Sen täyteläiset purppurahuulet olivat kuin ylpeimmän immen, joka salli itsestään vain kuninkaiden nähdä suutelo-unia.

Voinko sen sanoa?

Ruusu oli minulle symbooli.

Symbooli siitä, miksi tahdoin sydämeni, rakkauteni.

Te ymmärrätte minut.

• * *

Kuinka, kuinka olin sen kaatanut!

Osoittaisivat minua tylpillä sormillaan, jos tietäisivät ruusuni lopun.

Mitä he välittäisivät traagillisuudesta siinä!

Kuinka he vaikenisivat hienotunteisesti ja ihmettelisivät.

Olin huolimaton, varomaton, hullu! – – hyvä jumala, ovathan ne vikoja!

Mutta he sanoisivat, että olin väsynyt, kyllästynyt, tunteeton. En viitsinyt enään hoitaa ruusuani. Ja ilkkuisivat alhaista ilkkuaan niinkuin aina, kun näkevät jotain hienoa värjöttävän sairaana, alakuloisena, riepuisena.

• * *

Tuossa nyt on sen musertunut kauneus marmoripöydällä. Heleätä verta valkealla pohjalla!

Sen lehtien lomasta kuuluu kuin viime uikutus...

Olinko mieletön, kun sen sotkin – – tämä on sietämätöntä.

Hillitsen itseni. Ummistan silmäni ja painan ruusun huulilleni...

Sen vielä täysin ihana tuoksu täyttää sieraimeni.

Se on kuin rakastava nainen, jonka särkynyttä sydäntä uskoton lemmitty uudestaan suutelee... hän kuolee, mutta suutelee kuollessaan.

Juovuta minut vielä kerran tuoksullasi, hengittää sinut tahtoisin sieluuni.

Ehjänä en enää sinua näe.

Kätken sinut, etsin somimman rasiani, isoäidin lahjan, jonka kanteen on koverrettu onnen temppeli ja säilytän sinut syvällä, syvällä piilossa.

Vanhana kerron tarinasi, vanhana lempeänä mummona jollekulle lemmikilleni, joka iltahämärässä takkatulen räiskiessä polvilleni hiipii.

Rasian kansi on kiinni... käteni painaa kantta... katselen ulos.

Ilta on hiipinyt yllemme.

Sydämeni on täynnä sanatonta surua.

Katselen kauas ja kauan.

Mikä ilta! Miksi niin kaunis juuri nyt?

Kuulakas taivas ja sen rannassa purppurainen pilvisaatto, reunat hehkuen kullassa kuin polttava tuli.

Metsässä tummaa, hiljaa, jännitettyä.

Iltani lohduttaa, lupaa, ennustaa – – –

Sielussani herää jotain – –

Mitä? Sitä en saa kertoa –

en Teillekään – – –

Lähde: Pennanen, Ain’Eliisabeth 1907: Tschandalan vanki. Otava, Helsinki.