Ruusut haudalla
| Ruusut haudalla Kirjoittanut Wilhelm von Braun |
- Muistojen seassa kirkkomaalla
- Kulki Thekla ruusu kimpun kanssa,
- Veljen haudalle ne viedäksensä,
- Uhriksi surunsa syvän, suuren.
- Kuin hän joutu nurmi kummun luokse,
- Jossa lepäs kallis kaivattunsa,
- Lankes hän pyhänä polvillensa,
- Ja rukoukset kohos taivahalle,
- Kyyneleitä kyllin vieri maahan.
- Ja tulj lohdutuksen enkel’ sulo
- Uskollisen siskon sydämehen. –
- Vaan hän häirittihin huokauksilta,
- Ja hän nosti silmänsä vetiset,
- Ja havaitsi haudan vasta luodun
- Umpeen, siinä neidon nojallansa
- Kalvean kun kylmettyneen liljun.
- Sielujen surullisten välillä
- Heimolaisuus on sulo ijäinen
- Ja omans unoutti Thekla vaivan,
- Hiipi huokajattaren luo, jonka
- Kääri kaulahan kätensä kysyin:
- ”Kurja sisko! sano ketä suret!”
- Neito vaiti, – näytti sydätänsä.
- ”Kurja sisko! etkö itkee saata?”
- Neito vaiti, – otsaansa osoitti.
- ”Ruusuja et haudalle oo pannut,
- Etkö tahdo puolia minulta?”
- Hymyillenpä osotti nyt neito
- Poskiansa kalman kalveoita,
- Ja hän lausu hiljaa murtuneesti:
- ”Ruusujako haudalle en pannut?”
- Sillon Thekla kurjan syliin vaipu
- Ja hän itki, ei enään kysynyt.
Lähde: Tapio 27.2.1869.