Ruuvvanperräisvirs

Ruuvvanperräisvirs Eemil Nestor Setälän kunniapijoissa 27. II. 1924 Kirjoittanut Otto Manninen

Ruokoo tiäll’ on suatu näläkää, juomooki o jannoo,

hengellennii monenmoista herkkua ja mannoo.

Sisällä se pullistaa ja puhumaa jo pannoo,

jymymiehe juhlassa nyt mon’nii sanan sannoo.

Kielilläi on puhuttu ku apostollii aikaa,

vaikkei tässä meill’ oo varsin mikkää helluntaikaa.

Mikäs nuo kiel’niekat niin nyt kilepasille saikaa?

Niiku ramohvuonista jos jottii iänet raikaa.

Luulis, ett’ on pojat täynnä makkeeta jo viinoo,

vaikkei penni eistä perree luulossa nyt siin’ oo.

Pelekee ne tok Suome suurta, sivveetä es’liinoo,

melekeen niiku mitä justii julumoo Messaliinoo,

joka sairaalle hät’hättee sallii metisiinoo,

terveet käsköö kärsimään tuas pitkee janon piinoo,

jok’ o Suomee suojanna, kun Kiinan muur on Kiinoo,

kestää reppeemätä vaikka pommia ja miinoo.

Tokkohan nyt sammaa suuree seuraa suvattannoo

moniahtoo Savo suome selevee, suoroo sannoo?

Sekkii sillon pikkuruista puhheevuoroo annoo,

näin kun Mestarisa sannaa muut’tii murteet vannoo.

Savon muass’ on päivä sankar’ niät ku väkkee ommoo,

eikä lie nii pontevoo ja pulskoo Savon pommoo:

Helesingissä talavet heilu, hoitel’ monta hommoo,

siellä Sommee rannalla tuas viettel’ kesälommoo.

Ei oo Suomen kielen pello isäntee nii issoo

kun tää Iemil Nestor’, jot ei pienet hissit hissoo.

Mon’nii vilekuu vekomaani niiku koira kissoo,

lukkoo suomee – suomko lie vai oma piä lie vissoo?

Kellees meill’ ei muillai täss’ oo vanahoo kalavelekoo?

Mieleesä vua itekkukkii hiukan muistutelekoo,

kuinka mont’ ol’ koulun penkill’ ennen kiusoo, pelekoo,

lauseoppis pykälöistä kun pit tehä selekoo!

Valtakuntiai sen jäläkee sortu suuree ryssyy,

monet lait on luajittu, mut harva niitä kyssyy,

sillo kärrill’ ajettiin, nyt noustaa hyrysyssyy –

parakrahvis nuo ne vuan ku jyrinpäivä pyssyy.

Niit’ ei kummoo kommunistit – sic erant, sic sunto!

Niitä piähän nyt ku siilon perruukit ne junttoo.

Setäleesä Suome lapset lukkoo taikka lunttoo,

tulloo viimen tutentiks ja kirjat nurkkaa runttoo.

Tässä muass’ ei ollunna lie toista koulupoikoo,

jonka työ näin polovet monet opettaa ja oikoo,

josta mies tul’, jok’ ei ossoo lomallaakaa loikoo. –

Luaja luajan jäläk’ on, kappeet työsä karsinoikoo!

Aina monen miehe eistä ruavot yhtä rintoo, –

siinä pittää olla syvvee pohjoo, ei vuan pintoo,

olla voimoo syvän täynnä, kannustavvoo intoo,

oman Suomen suloseks ja suureks uneksintoo.

Missä suurta rakennettaa Suome heimosiltoo,

Sulle vertoo veistomiestä siin’ ei ammatilt’ oo.

Tietävämmät huastelleet on työstäs pitki’ iltoo,

piäskööt jatkamaa jo, minkä kestää tätä kiltoo.

Lähde: Manninen, O. 1951: Muistojen tie: valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toimittanut ja selityksin varustanut Pentti Lyly. WSOY, Porvoo.