Ryöstölapsi: 10 luku

9 luku

10 luku. Taistelu kansihytissä. Kirjoittanut Robert Louis Stevenson

11 luku

Mutta nyt oli lepoaikamme lopussa. Kannella olijat olivat odottaneet minua ikäväkseen asti, ja tuskin oli Alan lausunut viimeiset sanansa, kun kapteenin kasvot ilmestyivät avonaiseen oveen.

»Seis!» karjaisi Alan, ojentaen miekkansa häntä kohti.

Kapteeni pysähtyikin, mutta ei väistynyt askeltakaan.

»Miekka kädessä?» sanoi hän. »Onpa tämä kummallinen palkinto vieraanvaraisuudesta.»

»Ymmärrättekö?» lausui Alan. »Minä olen kuninkaallinen henkilö; minä kannan kuninkaan nimeä. Minun asemerkkini on tammi. Näettekö miekkaani? Se on katkonut kaulat useammalta whigamorelta kuin teillä on varpaita jaloissanne. Kutsukaa roskajoukkonne taaksenne, sir, ja käykää päälle. Kuta pikemmin taistelu alkaa, sitä sukkelammin tunnette tämän teräksen tunkeutuvan sisälmyksiinne.»

Kapteeni ei vastannut mitään Alanille, vaan heitti minuun vihasta säihkyvän silmäyksen. »David», sanoi hän, »tätä minä en unhota.» Hänen sanansa viilsivät ilkeästi sydäntäni.

Samassa hän hävisi ovelta.

»Katso nyt päätäsi», sanoi Alan, »sillä kohta alkaa leikki.»

Alan otti vasempaan käteensä tikarin siltä varalta, että joku pääsisi pujahtamaan hänen miekkansa alitse. Minä puolestani kiipesin raskain sydämin lavitsalleni syli täynnä pistooleja ja avasin ikkunan, jossa minun oli vahdittava. Ainoastaan pientä osaa kannesta saatoin pitää silmällä, mutta siinä olikin tarpeeksi. Meri oli laannut aaltoilemasta eikä tuulen henkäyskään liikutellut purjeita. Laivalla vallitsi siten syvä hiljaisuus, jonka kestäessä minä olin selvään kuulevinani puhelun hyminää. Hetken kuluttua kuulin teräksen rämähtävän kantta vasten. Siitä arvasin, että nyt jaettiin siellä miekkoja, ja että joku oli pudottanut aseensa kannelle. Sitten oli taas kaikki hiljaa.

En tiedä, lienenkö ollut peloissani, mutta sydämeni tykytti kuin linnun, yhtä tiheään ja yhtä lyhyeen. Silmieni eteen laskeusi verho, jonka vähän väliä karkoitin, mutta joka yhä uudelleen ilmestyi. Toivoa ei minulla ollut nimeksikään. Mieltäni murjoi synkkä epätoivo ja jonkinlainen viha maailmaa kohtaan, ja sen tähden tahdoin myydä henkeni niin kalliista kuin mahdollista. Muistan koettaneeni rukoilla; mutta kiihottunut mielentilani ei antanut minulle aikaa ajatella sanoja. Toivoin vain että tappelu alkaisi ja kaikki olisi ohi.

Äkkiä se alkoikin. Ensin jalkojen töminää ja miesten mölinää, sitten Alanin riemuhuuto, aseiden kalsketta ja jonkun haavoittuneen parahdus. Vilkaisin taakseni olkani yli ja näin Mr Shuanin mittelevän ovella miekkoja Alanin kanssa.

»Hän se juuri murhasi pojan!» huusin.

»Pidä huolta ikkunastasi», vastasi Alan: ja kääntyessäni paikalleni näin hänen lävistävän miekallaan perämiehen.

Olikin jo aika huolehtia tehtävästäni, sillä tuskin olin kääntänyt kasvoni takaisin ikkunaan päin, kun viisi miestä muurin-murtajan sijasta vara-raakapuu käsissään, juoksi ohitseni ja asettui asentoon murtaakseen oven. Pistoolia en ollut vielä koskaan lauaissut, harvoin kivääriäkään, sitä vähemmin ihmisolentoa kohti. Mutta nyt tai ei koskaan: ja juuri kun he heilauttivat raakapuuta, karjaisin minä: »Tuossa on teille!» ja ammuin heidän keskelleen.

Luultavasti laukaus osui, koska eräs heistä parahti ja horjahti askeleen taaksepäin. Muut hyökkääjistä pysähtyivät hämmästyneinä. Mutta minä en antanut heille aikaa miettimiseen, vaan ammuin toisen kuulan heidän päittensä yli. Kolmannella laukauksellani, joka sattui yhtä huonosti kuin toinenkin, he heittivät raakapuun käsistään ja juoksivat pois.

Nyt katselin taas ympärilleni kansihytissä. Se oli aivan täynnä ruudinsavua ja korvani tuntuivat menneen rikki paukauksista. Mutta siellä seisoi Alan kuten äskenkin; siinä vain oli eroa, että hänen miekkansa oli veressä kahvaa myöten, ja itse hän näytti niin voitonriemua säteilevältä ja seisoi niin uhkeassa asennossa, kuin olisi hän ollut aivan voittamaton. Aivan hänen edessään lattialla oli Mr Shuan kontallaan. Verta pulppusi hänen suustaan, ja kauhistuttava ilme kalmankalpeilla kasvoillaan hän vajosi hitaasti yhä alemmaksi. Juuri siinä minun katsellessani tarttui muuan takana seisovista häntä kantapäihin ja laahasi hänen ruumiinsa ulos kansihytistä. Luullakseni hän heitti silloin henkensä.

»Siinä on teille yksi whigejänne!» huudahti Alan ja kysyi sitten kääntyen minuun päin, olinko saanut mitään aikaan.

Ilmoitin tehneeni lopun yhdestä, luullakseni kapteenista.

»Ja minä olen toimittanut kaksi tieltä pois», sanoi hän. »Ei, verta ei ole vielä kylliksi vuotanut. He tulevat pian takaisin. Paikallesi, David! Tämä oli vain ryyppy ruuan alle.»

Asettauduin takaisin paikalleni, latasin laukaisemani kolme pistoolia ja rupesin vahtimaan sekä silmin että korvin.

Vihollisemme neuvottelivat kannella lähellä minua ja niin kovalla äänellä, että maininkien loiskeessa kuulin sanan tai pari heidän keskustelustaan.

»Tämä oli Mr Shuanin syy», kuulin jonkun sanovan.

Toinen vastasi siihen: »Hiljaa, mies! Hän on maksanut osansa.»

Sitten alenivat taas äänet entiseksi muminaksi. Kuulin vain jonkun heistä puhuvan melkein koko ajan kuin sotajuonta esittäen ja sitten yhden toisensa jälkeen vastaavan hänelle lyhyesti, ikäänkuin määräyksen saatuaan. Siitä tiesin varmaan heidän hyökkäävän uudelleen ja ilmoitin huomioni Alanille.

»Juuri sitä tulee meidän rukoillakin», sanoi hän. »Jos me emme saa annetuksi heille selkään oikein perinpohjaisesti, et sinä enkä minä tule saamaan rauhaa. Mutta muista, että tällä kertaa on heillä tosi mielessä.»

Nyt olivat pistoolini valmiit, eikä minulla ollut muuta tekemistä kuin kuunnella ja odottaa. Ottelun kestäessä en ollut joutanut miettimään olinko peloissani, mutta nyt kun kaikki jälleen oli hiljaista, ei ajatuksissani ollut sijaa millekään muulle. Ne pyörivät vain terävissä miekoissa ja kylmän teräksen kanssa. Ja kuullessani seuraavassa tuokiossa hiipiviä askelia ja miesten vaatteiden kahinaa kansihytin seinää vasten heidän asettuessaan pimeässä paikoilleen, olisin mielelläni huudahtanut ääneen.

Askeleet ja kahina kuuluivat Alanin puolelta, ja minä aloin jo luulla osani taistelussa loppuneen, kun kuulin jonkun pudottautuvan hiljaa katolle pääni päällä.

Kuului meripillin vihellys ja se oli merkki. Parvi miehiä hyökkäsi miekka kädessä ovea kohti ja samassa iskettiin kattoikkuna sirpaleiksi. Aukosta pujottautui mies ja hyppäsi lattialle. Ennenkuin hän pääsi jaloilleen olin minä jo painanut pistoolin hänen selkäänsä vasten. Olisin hänet ampunutkin: mutta pistoolin suun koskettaessa häntä, ihmisolentoa, menin aivan tarmottomaksi enkä kyennyt vetämään liipasinta yhtä vähän kuin osasin lentääkään.

Alas hypätessään hän oli pudottanut miekkansa ja tuntiessaan pistoolinsuun selässään hän pyörähti heti ympäri ja kiroten karkeasti tarttui minuun kiinni. Joko minun rohkeuteni silloin palasi tai nousi pelkoni vastaavaan määrään, mutta kirkaisten ammuin minä häntä keskelle ruumista. Hän päästi mitä kamalimman ja ilkeimmän ähkinän ja kaatui lattialle. Samassa koskettivat toisen miehen kattoikkunasta riippuvat jalat päätäni. Tartuin toiseen pistooliin ja ammuin häneltä reidet läpi, ja mies solahti aukon läpi pudota möksähtäen alas toverinsa ruumiin päälle. Nyt ei ollut aikaa harhaan ampumiseen yhtä vähän kuin tähtäämiseenkään. Asetin sen tähden pistoolinsuun pudonneen ruumista vasten ja laukasin.

Olisin arvattavasti tuijottanut heihin liian kauan, mutta silloin kuulin Alanin huudahtavan ikäänkuin apua pyytäen ja se sai minut jälleen tajuihini.

Siihen asti hän oli pitänyt puoliaan ovella. Mutta eräs merimies oli, Alanin kamppaillessa toisen kanssa, pujahtanut hänen miekkansa alitse ja tarttunut hänen ruumiiseensa. Alan pisteli häntä vasemmalla kädellään tikarillaan, mutta mies riippui hänessä kiinni kuin iilimato. Eräs toinenkin oli murtautunut sisään ja seisoi jo miekka koholla. Oviaukko oli täynnä miesten naamoja. Luulin olevamme hukassa ja tarttuen miekkaani hyökkäsin sivulta heidän päälleen.

Mutta avuksi en ennättänyt. Iilimato päästi viimeinkin saaliinsa ja Alan, väistyttyään ensin taaksepäin saadakseen miekalleen tarpeellista tilaa hyökkäsi kuin karhu toisten päälle. He hajaantuivat hänen edessään kuin lampaat, pyörähtivät ympäri, ja läksivät käpälämäkeen kompastuen kiireessään toisiinsa. Alanin miekka välähteli keskellä pakenevaa vihollistemme parvea ja joka välähdyksen jälkeen kuului haavoittuneen kiljaisu. Luulin vielä olevamme hukassa, kun suureksi kummakseni huomasin kaikkien vastustajiemme hävinneen ja Alanin ajavan heitä takaa pitkin kantta kuin lammaskoira lampaita.

Ollen yhtä varovainen kuin rohkeakin, oli hän tuossa tuokiossa jälleen hytissä, ja silläaikaa merimiehet juoksivat yhä parkuen luullen hänen olevan heidän kintereillään. Kuulimme heidän yhdessä mylläkässä syöksevän kanssiin ja lyövän luukun jälkeensä kiinni.

Kansihytti näytti teurastushuoneelta. Kolme kuollutta makasi sisässä ja muuan virui kuoleman kielissä kynnyksellä. Ja Alan ja minä olimme voittajina ja vahingoittumatta.

Avoimin sylin hän lähestyi minua. »Tule syliini!» huudahti hän ja syleili ja suuteli minua kiihkeästi. »David», sanoi hän, »minä rakastan sinua kuin veljeäni. Mutta sano, veli», huudahti hän innoissaan, »enkö minä ole uljas miekkailija?»

Sitten hän kääntyi neljän vihollisensa puoleen, lävisti heistä jokaisen miekallaan ja vieritti toisen toisensa jälkeen ulos ovesta. Sitä tehdessään hän hymisi, lauleli ja vihelteli ikäänkuin jotain laulua muistutellen. Mutta hänen muistuttelemisensa oli sama kuin laulun laatiminen. Koko ajan hänen kasvonsa hehkuivat ja silmissä oli loiste kuin lapsella saadessaan uuden leikkikalun. Hetken kuluttua hän istahti miekka kädessä pöydälle. Laulunpätkä, jota hän oli sepitellyt, alkoi sujua selvemmin ja selvemmin ja lopuksi hän puhkesi kovalla äänellä laulamaan geelinkielistä laulua. Usein jälkeenkinpäin hän lauloi sitä ja laulu tulikin aivan yleiseksi. Monet kerrat olen sitä kuullut ja se on vähitellen selvinnyt minulle:

Tämä on laulu Alanin kalvasta:

tuli sen karasi,

surmaksi varasi,

Alan ei henkeä myy sillä halvasta.

Heit’ oli monta, ja silmät ne hohti,

nostamaan nopeita

käsiä kopeita:

kalpa nous yksin kaikkia kohti.

Peuroja juoksee kukkulan laella,

häviten jälleen,

vuori jää tälleen,

pystyssä, yksin, ei varjossa vaella.

Tulkaatte kotkat korpien yöstä,

saarilta meren,

janoojat veren,

saaliinne kimppuun jo saatte te syöstä.

Tämä laulu, jonka sekä sanat että sävelen hän sepitti voittomme hetkenä, ei ole aivan oikeudenmukainen minua kohtaan, joka koko ajan olin otellut hänen rinnallaan. Mr Shuan ja viisi muuta olivat joko kuolleet tai kokonaan taisteluun kykenemättömiä, ja näistä kuudesta olin minä lopettanut kaksi, ne, jotka tulivat kattoikkunasta. Sitäpaitsi oli vielä haavoitettuja neljä kappaletta ja niistä oli yksi, eikä suinkaan halpa-arvoisin, saanut haavansa minun kädestäni. Siten olin minäkin osaltani tappanut ja haavoittanut riittävästi tullakseni mainituksi Alanin runossa. Mutta runoilijan täytyy ajatella sointujaan; ja suorasanaisesti puhuessaan Alan oli minulle enemmänkin kuin oikeudenmukainen.

Silloin en vielä tiennytkään, että minulle oli tehty vääryyttä. Sillä lukuunottamatta sitä, etten ymmärtänyt sanaakaan geelinkieltä, olin pitkästä epätietoisesta odotuksesta ja vilskeestä ja jännityksestä molempien lyhyiden ottelujemme aikana, sekä ennen kaikkea pelosta miten omalta osaltani niissä suoriutuisin, niin väsynyt, että olin iloinen, kun sain heittäytyä istumaan. Rintani oli niin raskas, että tuskin saatoin hengittää. Nuo ampumani kaksi miestä ahdistivat minua painajaisen tavoin, ja yhtäkkiä aloin, tietämättä miksi, itkeä nyyhkyttää kuin lapsi.

Alan taputti minua olkapäälle sanoen, että olin urhoollinen poika, mutta nukkumisen tarpeessa.

»Minä pidän ensiksi vahtia», lausui hän. »Joka tapauksessa on sinusta minulle suuri hyöty, enkä tahtoisi sinusta luopua vaikka saisin koko Appinin – vaikkapa vielä Breadalbanenkin.»

Tein siis itselleni vuoteen lattialle, ja pistooli kädessä ja miekka polvilla hän oli vahtina ensimäisen vuoron, seinällä naksuttavan kapteenin kellon mukaan kolme tuntia. Sitten hän herätti minut ja vuorostani vahdin minä toiset kolme tuntia. Ennen vahtiaikani loppua oli jo aivan kirkas päivä. Aamu oli tyyni, meri lainehti uinaillen, keinutellen laivaa ja pannen veren kansihytin lattialla häilymään edestakaisin. Rankka sade lotisi kattoa vasten. Koko vahdinpito-aikanani ei kuulunut mitään mieltäkiinnittävää; ja peräsimen heilahduksista huomasin, ettei ketään ollut sitäkään hoitamassa. Miehistä oli todellakin (kuten sittemmin sain kuulla) niin moni haavoitettu tahi kuollut, ja loput niin masennuksissa että Mr Riachin ja kapteenin täytyi, kuten Alanin ja minunkin, olla vahdissa, tai muutoin olisi priki ajautunut kauniisti karille. Oli onni, että yö oli niin tyyni; heti sateen alettua tyyntyi näet tuuli. Laivan ympärillä kalastamassa lentelevien lokkien valittavista huudoista saattoi kuitenkin päättää, että tyynestä huolimatta olimme ajautuneet jotenkin lähelle rannikkoa tai jotakuta Hebridien saarista. Viimein näinkin, katsellessani ulos hytin ovesta, oikealla puolen Skyenin korkeat louhikkoiset kummut ja vähän matkaa siitä peräänpäin omituisen Rum-saaren.