Ryöstölapsi: 28 luku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
27 luku 28 luku.
Menen vaatimaan perintöäni.
Kirjoittanut Robert Louis Stevenson
29 luku


Parhaani mukaan koetin muuttaa ulkomuotoani, ja hauskalta tuntui minusta kun katsoessani peiliin, huomasin kerjäläispojan hävinneen ja David Balfourin ilmestyneen jälleen maailmaan. Mutta tämä muutoskin minua hävetti ja erittäinkin lainatut vaatteeni. Lopetettuani pukeutumishommat tapasi Mr Rankeillor minut rappusissa. Hän sanoi minulle muutamia kohteliaisuuksia ja vei minut takaisin työhuoneeseensa.

»Istukaahan, Mr David», lausui hän, »nythän te olette vähän enemmän näköisenne. Antakaas kun muistelen, eikö minulla olisi mitään uutisia teille kerrottavana. Ihmettelette kai isäänne ja setäänne? Mutta se on hyvin yksinkertainen juttu, ja sen teille selittäminen ujoksuttaa minua. Sillä», jatkoi hän todellakin hämillään, »sen pohjalla on rakkausjuttu.»

»Minusta se ei oikein sovi setääni», lausuin.

»Mutta setänne ei ole aina ollut vanha, Mr David», vastasi hän, »ja mikä teitä ehkä enemmänkin hämmästyttää, hän ei ole aina ollut ilkeä. Hänellä oli kauniit, eloisat kasvonpiirteet, ja ihmiset kiiruhtivat aina ulos huoneistaan katsomaan hänen jälkeensä, kun hän virmalla hevosellaan ratsasti ohi. Olen nähnyt sen näillä omilla silmilläni ja, tunnustan sen suoraan, tuntenut kateutta häntä kohtaan. Minä näet olin vain halpa pojannulikka ja isäni oli vain halpa ihminen, ja siihen aikaan oli paikallaan lause: Odi te, qui bellus es, Sabelle[1].

»Tämähän on kuin unennäköä», huudahdin.

»Eikö mitä!» vastasi lakimies, »sellainen on nuoruus ja vanhuus. Eikä siinä kaikki! Hän oli vielä lahjakas ja hänestä toivottiin suuria tulevaisuudessa. Vuonna 1705 hän luonnollisesti karkasi kapinallisten puolelle. Isänne läksi häntä ajamaan takaa, löysi hänet muutamasta ojasta ja toi takaisin multum gementem[2], koko seudun iloksi. Sattui sitten niin, majora canamus[3], että nämä kaksi poikaa rakastuivat, ja samaan naiseen. Mr Ebenezer, joka oli ihailtu, rakastettu ja hemmoteltu, oli epäilemättä varma voitostaan, ja huomattuaan pettyneensä hän alkoi mellastaa kuin paholainen. Kaikki seudun asukkaat kuulivat siitä. Vuoroin hän makasi sairaana kotonaan, ja hänen teeskentelemättömät omaisensa seisoivat kyyneleet silmissä hänen vuoteensa vieressä, vuoroin hän ratsasti ravintolasta ravintolaan ja toitotti surujaan kaikkien Mattien ja Pekkojen korviin. Isänne, Mr David, oli hyväluontoinen kunnonmies, mutta hän oli löyhä, surkuteltavan löyhä. Nämä hulluttelut kävivät hänelle ajan pitkään ikäviksi ja hän – luopui neidosta. Tyttö ei ollut kumminkaan niin ajattelematon – häneltä kai olette perinyt terävän järkenne, eikä suostunut noin vain vaihtamaan sulhasia. Molemmat veljekset lankesivat polvilleen hänen eteensä, ja lorun loppu oli se, että tyttö näytti kummallekin missä viisi hirttä oli poikki. Tämä tapahtui elokuussa, samana vuonna kuin minä lopetin opintoni. Kohtaus mahtoi olla hullunkurinen.»

Tuumailin itsekseni, että tämä oli ikävä juttu, mutta en voinut unhoittaa, että isälläni oli siihen osaa. »Eikö se sentään vivahda vähän murhenäytelmään?» lausuin.

»Ei sir, ei ollenkaan», vastasi lakimies. »Murhenäytelmän juonena on näet joku selvä riitakysymys, joku dignus vindice nodus[4], ja tämä oli vain nuoren, hemmotellun aasin oikkuja, jonka korkeimpana päämääränä oli päästä naimisiin ja saada sormus sormeensa. Se ei ollut kuitenkaan isänne tarkoitus, ja hänen tehtyään myönnytyksen toisensa perään ja setänne esitettyä mitä itsekkäimpiä vaatimuksia, he joutuivat lopulta jonkunlaiseen kaupankäyntiin, jonka seurauksista olette äskettäin saanut kärsiä. Toinen otti tytön, toinen talon. Paljon puhutaan, Mr David, armeliaisuudesta ja jalomielisyydestä, mutta monasti minä olen huomannut, että tässä riidanhaluisessa maailmassa tullaan onnellisimpaan lopputulokseen, kun turvaudutaan lakimieheen ja pidetään kiinni kaikesta siitä minkä laki myöntää. Isänne Don Quixotemainen menettely, se kun itsessään oli väärä, on joka tapauksessa antanut aihetta lukemattomiin vääryyksiin. Isänne ja äitinne elivät ja kuolivat köyhinä ihmisinä, teidän kasvatuksenne on surkealla tavalla laiminlyöty, ja, toiselta puolen, minkälaista aikaa tämä on ollut Shawsin maatilan asukkaille! Ja voinhan lisätä – vaikka siitä vähät välitän – minkälaista aikaa Mr Ebenezerille!»

»Ja kumminkin on tässä merkillisintä», lausuin, »miten miehen luonne on voinut tällä tavalla muuttua.»

»Onhan se niinkin», vastasi Mr Rankeillor. »Mutta sittenkin minä pidän sitä aivan luonnollisena. Hän ei voinut uskotella itselleen menetelleensä oikein. Ne, jotka tunsivat asian oikean laidan, kohtelivat häntä kylmästi, ne taas, jotka eivät siitä mitään tienneet, alkoivat nähdessään toisen veljistä häviävän ja toisen ottavan maatilan haltuunsa, puhua murhasta. Siten hän joutui kaikkien hylkimäksi. Rahat olivat kaikki, mitä hän sopimuksen mukaan sai. Hänen ajatuksensa kiintyivät siten yhä enemmän niihin. Itsekäs hän oli nuorena, itsekäs hän on nyt vanhanakin, ja miksi asiat viime aikoina ovat kehittyneet, sen olette itse nähnyt.»

»Mikä on nyt kaiken tämän jälkeen mielipiteenne asemastani?» kysyin.

»Maatila on epäilemättä teidän», lausui lakimies. »Isänne sopimuksilla ei ole mitään merkitystä, te olette sukutilan perijä. Mutta setänne on mies, joka puolustaa vääryyttä, ja luultavaa on, että hän väittää ettette ole oikea henkilö. Mutta oikeudenkäynti maksaa ja oikeudenkäynti perheasioissa on aina häpeällistä, ja jos sitäpaitsi suhteenne ystäväänne Mr Thomsoniin tulisi vähänkin tunnetuksi, saisimme nähdä pistäneemme sormemme tuleen. Teidän ryöstämisenne olisi kyllä meillä hyvänä valttina, jos vain sen voisimme näyttää toteen. Mutta se taitaa olla vaikea tehtävä, ja neuvoni yleensä on, että sovitte setänne kanssa, ehkäpä annatte hänen pitää Shawsinkin, johon hän neljännesvuosisadan kuluessa on juurtunut, ja tyydytte sen sijaan riittävään eläkkeeseen.»

Sanoin erittäin mielelläni olevani sovinnollinen, ja että perheasioiden julkisuuteen saattaminen oli askel, jota ottamaan minulla ei vähääkään ollut halua. Keskustelumme aikana oli minulle vähitellen pääpiirteissään selvinnyt se menettelytapa, jota sittemmin noudatimme.

»Pahin pulma on siis siinä», kysyin, »miten saada ryöstetty takaisin kotiinsa?»

»Aivan niin», vastasi Mr Rankeillor, »ja jos mahdollista, tuomiosalista. Sillä katsokaa nyt, Mr David, epäilemättä voisimme löytää joitakuita Covenantin miehiä, jotka valallaan vakuuttaisivat teidän ryöstämisenne todeksi. Mutta kun he kerran olisivat tuomarin edessä, emme enää voisi pitää heidän todistuksiaan tarpeellisten rajojen sisällä, ja silloin tulisi varmasti jotain ystävästänne, Mr Thomsonista mainituksi. Ja se, päättäen siitä mitä olette kertonut, ei mielestäni olisi meille ollenkaan otollista.»

»Minun ehdotukseni, sir, olisi tämä», lausuin ja ilmaisin hänelle tuumani.

»Minun pitäisi siis tavata tuo Thomson?» kysyi hän lopetettuani.

»Niin olen todellakin ajatellut», vastasin.

»Jopa jotakin!» huudahti hän otsaansa hieroen. »Ei, Mr David, minä pelkään, että tuumanne on mahdoton. En sano mitään ystäväänne, Mr Thomsonia vastaan, kun en tiedä mitään häntä vastaan, mutta jos tietäisin, – huomatkaa se, Mr David – olisi velvollisuuteni vangita hänet. Nyt kysyn teiltä: onko viisasta tavata häntä? Hän saattaa olla rikoksellinen. Ei ole sanottu, että hän on puhunut teille suunsa puhtaaksi. Mahdollista on, ettei hänen nimensä ole edes Thomson!» toimesi lakimies silmiään vilkuttaen, »sillä sellaiset junkkarit voivat poimia nimiä tienpuolesta sillä aikaa kuin toinen räpäyttää silmiään.»

»Teidän itsenne täytyy ratkaista se asia», vastasin.

Mutta selvään huomasi, että tuumani oli herättänyt hänessä huomiota, sillä hän vaipui mietteisiinsä, siksi kun meidät kutsuttiin aamiaiselle. Mutta tuskin oli Mrs Rankeillor, joka syödessämme piti meille seuraa, jättänyt meidät kahden kesken viinipullon ääreen, kun hän jälleen otti ehdotukseni puheeksi. Milloin ja miten tapaisin ystäväni Mr Thomsonin? olinko varma Mr Thomsonin maltillisuudesta? suostuisinko, jos saisimme vanhan ketun petetyksi, siihen ja siihen myönnytykseen? – nämä ja muita samanlaisia kysymyksiä hän teki minulle aina pitkän vaitiolon päästä pyöritellen miettiväisenä viiniä kielellään. Vastattuani niihin kaikkiin, nähtävästi hänen tyytyväisyydekseen, hän vaipui vielä syvempiin ajatuksiin, unhottaen viininkin. Sitten hän otti paperiarkin ja kynän, ja ryhtyi kirjoittamaan, punniten joka sanaa. Lopuksi hän soitti kirjurinsa huoneeseen.

»Torrance», sanoi hän, »tämä pitäisi kirjoittaa puhtaaksi ennen yötä, ja kun olet saanut sen tehdyksi, tahtonet panna hatun päähäsi ja olla valmis lähtemään tämän herran ja minun matkaan, sillä sinua tarvitaan luultavasti todistajaksi.»

»Mitä, sir», huudahdin heti kirjurin mentyä, »te aiotte siis yrittää?»

»Se on aikomukseni», vastasi hän täyttäen lasinsa. »Mutta elkäämme enää puhuko siitä asiasta. Torrancen näkeminen johtaa mieleeni muutaman joitakuita vuosia sattuneen hassun tapauksen. Olimme tuon veitikan kanssa päättäneet yhtyä Edinburgin kirkon luona. Kumpikin oli ollut omilla asioillaan, ja kun päästiin kello neljään, oli Torrance ottanut naukut, eikä tuntenut omaa isäntäänsä ja minä, unhotettuani silmälasini, olin niin sokea ilman niitä, etten – sen vakuutan sanallani – tuntenut omaa kirjuriani.» Jutulleen hän nauroi sitten sydämellisesti.

Myönsin sen olleen hassun sattuman ja nauroin kohteliaisuuden vuoksi, mutta ihmeekseni hän toisteli ja jankutti koko iltapäivän samaa juttua lisäten siihen aina uusia sivuseikkoja ja nauraen joka kerralla. Lopulta aloin jo joutua hämilleni ja hävetä ystäväni houkkamaisuutta.

Kun alkoi joutua aika, jolloin Alanin kanssa olimme luvanneet yhtyä, läksimme talosta. Mr Rankeillor ja minä astelimme käsikkäin ja Torrance tuli jäljessämme. Asiapaperi oli hänellä taskussa ja kädessä kannellinen vakka. Kaupungin läpi kulkiessamme lakimies kumarteli oikealle ja vasemmalle, ja vähän väliä pysäytti joku herrasmies hänet puhelemaan oikeus- tai yksityisasioista. Tulin huomaamaan, että häntä pidettiin koko maakunnassa suuressa arvossa. Lopulta olimme sivuuttaneet talot ja läksimme astumaan satamaa pitkin kohti Hawesin ravintolaa ja lauttauslaituria, missä onnettomuus minua oli kohdannut. En voinut liikutuksetta katsella tuota paikkaa, muistellessani kaikkia niitä, jotka silloin olivat täällä kanssani, mutta joita ei enää ollut olemassa: Ransomea, joka, kuten toivoin, oli pelastunut häntä odottavasta kurjuudesta, Shuania, joka oli kuollut paikassa, mitä en uskaltanut palauttaa mieleeni, ja niitä mies parkoja, jotka prikin mukana olivat vaipuneet meren pohjaan. Näistä kaikista tapaturmista ja prikistä itsestään olin onnellisesti päässyt. Tunteissani ei siis olisi pitänyt olla sijaa muulle kuin kiitollisuudelle, mutta siitä huolimatta valtasi minut surumielisyys toisten kohtalon tähden, ja kylmät, uudistuneen pelon tunteen synnyttämät väreet karmivat ruumistani.

Minun näitä mietiskellessäni, Mr Rankeillor päästi äkkiä huudahduksen, pisti kätensä taskuihinsa ja purskahti nauramaan.

»Mutta tämäpä on hassua!» lausui hän. »Kaikesta siitä huolimatta, mitä olen jutellut, olen unhottanut silmälasini!»

Nyt ymmärsin hänen tarinansa tarkoituksen, ja käsitin, että jos hän oli jättänyt silmälasinsa kotia, oli hän tehnyt sen siksi, että hän voi käyttää Alanin apua hyväkseen tuntematta häntä. Se oli todellakin nerokas keksintö, sillä miten saattoi Rankeillor nyt – jos asiat menivät hullusti – todistaa Alan oikeaksi henkilöksi, tai kuinka voi häneltä nyt vaatia mitään raskauttavia todistuksia minua vastaan? Toisekseen hän oli jo hyvän aikaa tullut toimeen ilman silmälasejaan, ja puhutellut ja tuntenut monen monta ihmistä kulkiessamme kaupungin läpi, eikä minulla ollut ollenkaan epäilystä siitä, ettei hän olisi nähnyt kyllin hyvästi.

Heti kun olimme sivuuttaneet Hawesin (siellä tunsin isännän, joka piippuaan imien seisoi ovella, ja olin iloinen huomatessani, ettei hän ollut vanhentunut) muutti Mr Rankeillor marssijärjestyksemme jääden Torrancen kanssa jälelle ja lähettäen minut etukynteen vakoojaksi. Astuskelin kummun rinnettä ylös viheltäen vähän väliä geeliläistä säveltäni, ja lopulta kuulin ilokseni siihen vastattavan ja näin Alanin kohottautuvan pensaan takaa. Hän näytti vähän masentuneelta, koko päivän kun oli piileskellyt yksinään maakuopissa ja syönyt ainoastaan hiukan muutamassa olutkapakassa lähellä Dundasia. Mutta nähtyään uuden pukuni hän alkoi vähän elostua, ja kerrottuani, miten hyvästi asiamme edistyivät, ja minkä osan loppuponnistuksessamme olin hänelle valinnut, hänestä tuli kokonaan toinen mies.

»Tuumasi on erittäin hyvä», lausui hän, »ja uskallanpa väittää, ettet sen toimeenpanijaksi olisi voinut löytää parempaa miestä kuin Alan Breck on. Se on tehtävä, (huomaa se), johon ei joka mies kykene, mutta toisin on teräväjärkisen kunnonmiehen laita. Mutta sinun lakimiehellesi taitaa aika käydä pitkäksi odottaessa.»

Minä huusin ja huiskutin Mr Rankeillorille. Hän tuli luoksemme ja minä esitin hänet ystävälleni Mr Thomsonille.

»Mr Thomson, olen iloinen tavatessani teidät», lausui hän. »Mutta minä olen unhottanut silmälasini ja tämä Mr David ystävänne (selitti hän lyöden minua olkapäälle), voi ilmoittaa teille, että olen melkein sokea, ja ettei teidän tarvitse hämmästyä, jos huomenna en teitä tunne.»

Tämän hän sanoi luullen Alanin tulevan hyvilleen siitä, mutta ylämaalaisen turhamielisyys olisi vähemmästäkin kiehahtanut.

»Vai niin, sir», lausui Alan jäykästi, »eihän se nyt paljoa merkitse, kun olemme yhtyneet täällä erityisessä tarkoituksessa, pitääksemme huolta Mr Davidin oikeuksista, ja kun meillä ymmärtääkseni ei mitään muuta yhteyttä olekaan. Mutta minä hyväksyn teidän anteeksipyyntönne, se oli aivan paikallaan.»

»Se on enemmän kuin minä uskalsin toivoakaan, Mr Thomson», lausui Rankeillor sydämellisesti. »Ja nyt kun te ja minä olemme yrityksessä päähenkilöitä, pitäisi meistä tulla hyvät ystävät. Pyydän teitä senvuoksi tarjoamaan minulle käsivartenne, sillä (nyt kun on hämärä ja minulla ei ole silmälaseja) minä en taitaisi muuten pysyä tiellä. Ja mitä teihin, Mr David, tulee, niin on teillä Torrancessa hauska puhetoveri. Sallikaa minun vain huomauttaa, ettei hänen tarvitse kuulla enempää seikkailuistanne eikä – – hm – – Mr Thomsonin asioista.»

Lakimies ja Alan läksivät siis innokkaasti puhellen jatkamaan yhdessä matkaa, ja Torrance ja minä muodostimme jälkijoukon.

Oli jo yö saadessamme Shawsin kartanon näkyviimme. Kello oli sivu kymmenen, yö oli pimeä ja lauhkea ja lännestä kävi leppoisa tuulen henki, joka pani puiden lehdet kahisemaan ja esti siten askeleemme kuulumasta. Tultuamme lähemmäksi näimme, ettei mistään osasta rakennusta vilkkunut tulta. Setäni näytti menneen jo levolle, ja se sopi parhaiten meidän aikeisiimme.

Viimeisen neuvottelumme pidimme kuiskien noin sadan askeleen päässä talosta. Lakimies, Torrance ja minä kapusimme sitten kummulle ja kyyristyimme talon nurkan taa, ja heti kun olimme paikoillamme, asteli Alan ovelle ja alkoi koputtaa.

  1. Vihaan sinua, koska kaunis olet, Sabellus.
  2. Haikeasti huokailevana.
  3. Pää-asiasta puhuaksemme. Suom. muist.
  4. Riitelemisen arvoinen solmu. Suom. muist.