Ryöstölapsi: 8 luku

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
7 luku 8 luku.
Kansihytti.
Kirjoittanut Robert Louis Stevenson
9 luku


Eräänä yönä, noin kello yhdentoista aikaan, tuli muuan mies Mr Riachin vahtihuoneesta, joka oli kannella, hakemaan jakkuaan alhaalta. Heti alkoivat miehet kanssissa kuiskailla toisilleen: »Nyt on Shuan viimeinkin hänet tappanut.» Nimeä ei kenenkään tarvinnut lausua, me kaikki ymmärsimme ketä tarkoitettiin. Mutta tuskin olimme vielä täysin asian käsittäneet ja sitä vähemmin ehtineet siitä keskustella, kun laskuluukku jälleen kiskastiin auki ja kapteeni Hoseason ilmaantui portaille. Hän tähysteli lyhdyn lepattavassa valossa tarkasti ympärilleen ja tullen sitten luokseni, lausui minulle kummakseni lempeällä äänellä:

»Poikani, sinua haluttaisiin kansihyttiin palvelemaan. Sinä ja Ransome saatte vaihtaa makuusijoja. Laittauduhan nyt sinne peräpuoleen.»

Vielä hänen puhuessaan ilmestyi laskuluukulle kaksi miestä kantaen käsissään Ransomea. Juuri silloin kallistui laiva, ja lyhdyn heilahtaessa lankesi valo suoraan pojan kasvoille. Ne olivat aivan vahankarvaiset ja vääntyneet kamalaan hymyyn. Veri hyytyi suonissani ja minä vedin henkeäni kuin tukehtumaisillani.

»Korjaa luusi täältä peräpuolelle ja paikalla», ärjäisi Hoseason minulle.

Suin päin syöksyin minä portaita ylös kannelle ohi merimiesten ja pojan, joka ei hiiskahtanut eikä liikauttanut jäsentäkään.

Laiva syöksyi juuri huimaavaa vauhtia erään pitkän ja viheriän hyökylaineen läpi. Se oli oikealle puolen kallellaan ja tuulen kaartaman etupurjeen laidan alta näin mailleen menneen auringon vielä valaisevan taivaanrantaa. Tämä näky näin myöhään yöllä kummastutti minua suuresti. Minä en näet tiennyt, että me kiersimme Skotlannin pohjoista rannikkoa ja olimme nyt, vältettyämme Pentlandin vaaralliset virtapaikat, kaukana pohjoisessa, Orkney- ja Shetland-saarien välisillä vesillä. Minä, joka niin pitkän ajan olin viettänyt pimeään kanssiin suljettuna enkä tiennyt vastatuulista mitään, olin otaksunut purjehtivamme puolivälissä Atlantin valtamerta. Paitsi sitä, että vähän ihmettelin näin myöhäistä auringonlaskua, en välittänyt koko asiasta. Ponnistelin vain peräpuolelle, pidellen kiinni köysistä laineiden vyöryessä kannen yli ja juosten eteenpäin tieni vapaana ollessa. Jos kannella olevat miehet, jotka aina olivat olleet minulle ystävällisiä, eivät olisi oikeassa hetkessä aina tulleet avukseni, olisin sillä matkalla varmasti joutunut aaltojen saaliiksi.

Kansihytti, jonne minut oli määrätty ja jossa tästä lähtien olin nukkuva ja palveleva, oli laivan kannesta noin kuusi jalkaa korkea ja prikin suuruuteen nähden erittäin tilava. Sisällä oli kiintonainen pöytä ja penkki sekä kaksi lavitsaa, toinen kapteenille ja toinen molemmille perämiehille. Lattiasta kattoon saakka oli pitkin seiniä kirstuja, joihin olisi luullut mahtuvan koko päällystön omaisuuden ja vielä osan laivan muonavaroistakin. Hytin alapuolella oli suurempi varastohuone, jonka sisäänkäytävä oli keskellä laivan kantta. Parhaimmat ruuat ja juomat sekä kaikki ruuti oli koottu kansihyttiin ja kaikki ampuma-aseet kahta messinkitykkiä lukuunottamatta, riippuivat rivissä peräseinällä. Suurin osa miekoista oli myöskin siellä.

Yksi luukuilla varustettu ikkuna ja kattoikkuna ylhäällä katossa laski päivillä valoa sisään, ja koko pimeän osan vuorokautta paloi lamppu. Minun sisääntullessanikin oli lampussa tuli. Kovin kirkkaasti se ei valaissut, mutta siksi kuitenkin että sen valossa näin Mr Shuanin istuvan pöydän ääressä paloviinapullo ja tinatuoppi edessään. Hän oli suurikasvuinen, vankkarakenteinen ja hyvin musta mies. Siinä istuessaan hän tuijotti eteensä pöytään aivan kuin mielipuoli.

Minun sisääntulostani ei hän ollenkaan välittänyt eikä liikahtanut, vaikka kapteenikin tuli kohta perästäni ja nojautui vierelleni lavitsaa vasten silmäillen synkästi perämieheen. Minä pelkäsin, syystä kyllä, Hoseasonia; mutta vaistomaisesti käsitin, ettei minun juuri nyt tarvinnut olla peloissani hänen tähtensä. Kuiskasin senvuoksi hänen korvaansa: »Mitenkä hänen laitansa on?» Kapteeni pudisti päätänsä kuin se, joka ei tiedä eikä tahdo ajatella, ja hänen kasvonsa olivat hyvin totiset.

Silloin astui Mr Riach sisään. Hän heitti kapteeniin silmäyksen, joka ilmaisi yhtä selvään kuin sanat, että poika oli kuollut, ja jäi seisomaan kuten mekin. Siinä seisoimme nyt äänettöminä kaikki kolme tuijottaen Mr Shuaniin, ja tämä taas istui paikallaan sanaakaan virkkamatta ja katse eteensä pöytään kiinnitettynä.

Äkkiä hän kurotti kätensä tarttuakseen pulloon; mutta silloin astui Mr Riach askeleen eteenpäin, sieppasi pullon pois ja ärjäisi kiroten, paremmin hämmästyneenä kuin vihoissaan, että siitä hän oli maistellut aivan liiaksi, ja että koko laiva oli tuomittu perikatoon. Ja puhuessaan hän heitti pullon avoimesta vasemmanpuolisesta ovesta ulos mereen.

Silmänräpäyksessä oli Mr Shuan seisoallaan. Silmissään oli hänellä yhä tuo mielipuolen katse; mutta nyt se ilmaisi selvään murhan aikomusta. Ja jollei kapteeni olisi tullut väliin, olisi hän tehnytkin toisen murhan samana yönä.

»Istukaa!» karjaisi kapteeni. »Te sika, te viinasta hullu raukka, ettekö käsitä mitä olette tehnyt? Te olette surmannut pojan!»

Mr Shuan näyttikin ymmärtävän, sillä hän istuutui jälleen ja vei käden otsalleen.

»Niin», sanoi hän. »Hän toi minulle likaisen tuopin!»

Tämän kuultuamme silmäilimme me kolme hetken aikaa pelokkaina toisiimme. Sitten Hoseason meni ensimäisen perämiehensä luo, tarttui häntä olkapäähän ja vei hänet vuoteelleen pyytäen häntä nukkumaan, aivan kuin olisi puhunut pahankuriselle lapselle. Murhamies ärjähteli kyllä vähän, mutta veti kuitenkin merisaappaansa jaloistaan ja totteli.

»Ah!» huudahti Mr Riach kammottavalla äänellä. »Teidän olisi pitänyt tulla väliin paljoa ennen. Nyt se on liian myöhäistä.»

»Mr Riach», sanoi kapteeni, »tämän yön tapahtumat eivät saa tulla tunnetuiksi Dysartissa. Poika putosi mereen, sir; siinä koko juttu; ja minä annan omasta taskustani viisi puntaa siitä että se on totta!» Ja kääntyen pöytään päin hän jatkoi: »Mutta miksi te heititte hyvän pullon mereen? Siinä teossa ei ollut järkeä. Noudappa sinä, David, minulle toinen. Ne ovat alimmaisessa laatikossa», neuvoi hän ja antoi minulle avaimen. »Teillekin on kyllä lasi tarpeen, sir», lisäsi hän Mr Riachille. »Se oli iljettävä näytelmä.»

He istuutuivat ja alkoivat kilautella lasejaan. Sillä aikaa murhaaja, joka oli hiljalleen vaikeroiden virunut tilallaan, kohottautui kyynäspäilleen ja katseli heitä ja minua.

Tämä oli ensimäinen yö uudessa toimessani ja seuraavan päivän kuluessa totuin siihen täydellisesti. Minun oli tarjottava ateriain aikana, jotka kapteeni aina söi määrätyillä tunneilla yhdessä silloin toimestaan vapaana olevan alapäällikkönsä kanssa, ja pitkin päivää sain noutaa ryyppyjä milloin kellekin kolmesta isännästäni. Yöt nukuin hytin perimmäisessä päässä lattialle levitetyllä villapeitteellä. Se oli kylmä ja kova vuode ja ovien välissä kun oli, kävi siinä kova veto. Häiritsemättä en suinkaan saanut nukkua, sillä aina pistäytyi joku kannelta sisään saamaan ryypyn ja vahteja vaihdettaessa saattoi pari heistä ja joskus kaikki kolmekin istuutua hyttiin juomaan maljan yhdessä. Kuinka he pysyivät terveinä, käsitän yhtä vähän kuin sitäkään, että minä säilytin siellä oman terveyteni.

Mutta toiselta puolen oli toimeni helppo. Pöydälle ei tarvinnut liinaa levittää, sellaista kun ei ollut; ruokana oli joko kaurajauhovelliä tai kuivaa hyvin suolaista lihaa paitsi kaksi kertaa viikossa, jolloin syötiin jauhokokkareita. Ja vaikka minä olinkin hyvin kömpelö ja, tottumattomana keinuvalla laivalla kävelemään, pudotin joskus kannettavani, olivat sekä Mr Riach että kapteeni erittäin kärsivällisiä kanssani. Tätä en voinut muuten ymmärtää, kuin että he siten koettivat tyynnyttää omaatuntoaan, ja tuskinpa he olisivat olleet niin hyviä minulle, elleivät Ransomea olisi niin julmasti kohdelleet.

Mitä Mr Shuaniin tuli, niin olivat juomat taikka hänen suuri rikoksensa, tai molemmat yhdessä saattaneet hänet pois järjiltään. Voinpa melkein sanoa, etten koskaan nähnyt häntä täydellä järjellä. Hän ei pitänyt minun siellä-olostani, tuijotti vain lakkaamatta minuun – joskus luullakseni pelokkaastikin – ja useat kerrat työnsi takaisin käteni, kun hänelle jotain tarjoilin. Minä olin alusta alkaen melkein varma siitä, ettei hän käsittänyt mitä oli tehnyt, ja jo toisena päivänä näyttäytyi luuloni todeksi. Olimme silloin kahden kesken. Hän oli pitkän aikaa katsonut minuun, kun hän yhtäkkiä hyökkäsi ylös istualtaan ja tuli kauhukseni luokseni. Mutta minun ei olisikaan tarvinnut pelätä häntä.

»Ethän sinä ennen ollut täällä?» kysyi hän vain.

»En, sir», vastasin.

»Täällä oli toinen poika»? kysyi hän uudelleen ja vastattuani myöntävästi sanoi hän: »Sitähän minäkin tässä», ja meni jälleen istumaan eikä virkkanut enää sanaakaan, viinan pyytämistä lukuunottamatta.

Voinee tuntua luonnottomalta, mutta niin inhottava kuin hän minusta olikin, surkuttelin häntä. Hän oli nainut mies ja hänen vaimonsa oli Leithissä. En muista oliko hänellä lapsiakin, mutta toivoakseni ei.

Elämäni ei ollut kovinkaan raskasta jäljellä olevana laivassa olo-aikanani, joka, kuten tulette näkemään, ei ollut varsin pitkä. Ruokani oli yhtä hyvää kuin kenentahansa heistä, ja etikassa säilytetyistä vihanneksistakin, jotka olivat suurimpana herkkuna, minä pääsin osalle. Jos olisin tahtonut, olisin vielä saanut juoda aamusta iltaan kuin Mr Shuan. Seuraa minulla oli ja laillaan hyvääkin. Mr Riach, joka oli ollut kimnaasissa, puheli hyvällä tuulella ollessaan minun kanssani kuin ystävä ja kertoi paljon hauskoja asioita, joista muutamat olivat opettavaisiakin. Ja kapteenikin, joka muuten enimmäkseen piti minut tarpeellisen välimatkan päässä, saattoi toisinaan käydä puheliaaksi ja kertoa minulle ihanista maista, joissa hän oli käynyt. Ransome paran varjo painoi luonnollisesti meitä kaikkia ja minua ja erittäinkin Mr Shuania kaikista raskaimmin. Sitäpaitsi oli minulla toinen, yksityinen huoli. Olin näet näiden miesten minulle häpeällisessä palveluksessa, miesten, joita halveksin ja joista yksi oli ansainnut vähintäänkin hirsipuun. Se oli huolenani nykyisyydestä. Ja tulevaisuuteni – sen valossa näin vain raatavani orjana tupakkapelloilla neekerien parissa. Mr Riach ei ruvennut enää, arvattavasti varovaisuuden vuoksi, kanssani puheisiin asiastani, ja kapteeni, koettaessani lähestyä häntä, työnsi minut pois luotaan kuin koiran eikä tahtonut kuulla sanaakaan. Siten kului päivä toisensa jälkeen ja rohkeuteni väheni vähenemistään. Lopulta olin iloinen, kun sain edes tehdä työtä, joka esti minua ajattelemasta.