Ryysykulkue

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ryysykulkue.

Kirjoittanut Hjalmar Procopé
Suomentanut Osku Velho.


1.[muokkaa]

Kisa mull’ oli, kisa tuntein
       niille naamiaiset loin.
Ja ne kummitteli, mut turhaan
       niist’ iloista hakea koin.
Oli, kuin ne ois salanneet kaikki
       jotakin, josta vaiettiin,
vaikk’ kylläkin katrillissa
       niijailtiin ja nyökyttiin.
Ma mietin juur’, mitä puuttui
       mun naamiosanoiltan,
jotka karkelivat yli arkin
       työpöydällä lojuvan.
Niin kadulta melua kuulin
       ja huutoja, astuntaa:
ohi akkunan punainen joukko
       niin villinä vaeltaa.
Se ryysyläisten on joukko
       verilippunsa jäljessä.
Etukaupungin tehtaista saapuu
       ja tartuntapesäkkeistä,
kujavarsien kurjuudesta
       ja löyhkästä kotien,
tuo kulkue työttömän lauman
       ja porttojen riettaiden.
On vihan vertämät silmät
       ja pirtun turvottamat.
Hätä leuat on teräviks’ luonut,
       kidat rokkoa hehkuvat –
Niin ryysykummitus kulkee,
       nimi proletariaatti sen,
yli maailman siitä huokuu
       viha kähisevä, käärmeinen –
viha rikkaihin, jotka saavat
       vetelehtiä saleissaan
ja koroilla elävät – sähköin
       valaisevat huoneitaan –
viha pomoihin, joilla riittää
       yhä mässätä, tuhlailla,
kun jätkillä ei ole viinaa
       eikä leipää lapsilla –
viha niihinkin, jotka käyvät
       ja palmuja kantavat,
jumalasta ja isänmaasta
       niin kauniisti haaveilevat,
noita jaloja haaveita, joita
       niin helposti keksitään,
kun vatsa on oikein täynnä
       ja unta on riittämään –
Niin ryysykummitus kulki
       kera verilippunsa.
Pois kynäni laskin, mi enää
       ei mielinyt runoilla.
Kuin ollut ois loassa arkki,
       siinä merkkinä kulkijain
ois jälkiä korkorautain
       ja liejua anturain.

2.[muokkaa]

Minä köyhää veljeksi kutsun,
       toki siedä en hajuaan.
Hänen naisiaan kadulla ostan
       kuin sikareita vaan.
Jos ropo on mulla, kun kerjurin nään,
       niin aina ma annan sen –
sillä kerjuria ma säälin
       mut rakasta häntä – en.
Minä rikkaan pöytähän istun,
       olen vapaa ja turvallinen.
Ma suutelen rouvan kättä,
       hänen neitojaan teitittelen.
Ja jos mulle lasin tai pari hän suo,
       otan kernaasti vastaan sen –
Niin hyvin ma rikkaissa viihdyn,
       mut rakasta heitä en.
Minä häilyvä runopiltti
       elon virrassa viereksin,
ylenkatsoma köyhän ja rikkaan
       ja itseni enimmin.
Käyn kauppaa liehuvin aattein,
       lojun hyllyillä kauppiaan,
myön rahasta itseäni
       kuin portto ruumistaan.
Mut toisinansa sentään,
       kun myön sekä runoilen,
on kuin jokin rinnassa liikkuis –
       oisko sielu se sellainen?
Se on kuin itkua lapsen
       unen ilkeän nähtyään,
se on kuin rinnassa jotain
       tulis sairaaksi äkkiään.
Se on kuin jossakin vuotais
       avohaava niin ammottain,
joka paikkaan kaste sen vierii,
       minne ihminen yltää vain.
Joka elämä on verikyynel,
       niin polttava tuskaisan,
pisar’ maailmanhaavan on se
       iät verta vuotavan.
Ihannevaltioita
       me mietimme unelmain,
mut uusia muotoja luomme
       ikivanhoille tuskille vain.
Oma vitsaus on joka maalla,
       ajan vaiva on ainainen,
ja maailma entisnä pysyy:
       paratiisina tuskien.

3.[muokkaa]

Tuhatvuotisvaltakuntaa
       mun mieleni unelmoi,
jossa janoova saa juoda
       ja isoova syödä voi,
jossa rauhan ihanuutta
       liput valkeat lehajaa,
ja veljinä kansat kaikki
       syö samaa kannikkaa.
Olen muinainen tuhlaajapoika,
       yhä entinen on mun työn:
kera nukkuvan lauman istun
       ma tuikkivan raamatunyön.
Unelmoin: jo ohi on kurjuus,
       olen isän talossa,
ja vohla on teurastettu,
       tupa lämmin ja valoisa.
Luon unelmoita myöskin
       ma miehestä Natsarean,
joka joukossa tuhlaajapoikain
       kävi kaiken Galilean,
joka, ristinihme kun täyttyi,
       nous’ pilvessä taivaaseen
ja valtakuntaan pääsyn
       otti kaikille luodakseen.
Nyt raamatuita luo hän
       kai muiden planeettain,
ja taasen ristillä kuolee,
       mut ylösnousevi ain.
Ei lie sitä tähteä lainkaan,
       jolla kuollut hän ei ois,
ja luvannut: kun hän palaa,
       muka valtakunnan lois.
Ja tuhlaajapoikia istuu
       joka tähdellä vuotellen,
tulevaisista asioista
       mun laillani haaveillen,
vasikasta ja isän koista,
       joka kansat veljiks’ saa.
Niistä paljon ei tiedetä – mutta
       vain uskohan autuuttaa.


Lähde: Velho, Osku 1922: ”Umpimähkään”: O. Velhon elämäntyön pirstaleita. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.