Siirry sisältöön

Sähkövampyyri

Wikiaineistosta
Sähkövampyyri

Kirjoittanut F. H. Power
Englanninkielinen alkuteos The Electric Vampire, The London Magazine, lokakuu 1910.


Sähkövampyyri.

Kirjoittanut F. H. Power.

Söin paraillaan aamiaista, kun sain kirjeen. Siinä oli: „Rakas Charles, olisin iloinen, jos tänä iltana voisit tulla minun luokseni, näytän sinulle jotain, jonka luulen herättävän mielenkiintoasi. Olen kutsunut Vanenkin.”

Päätin heti lähteä. Tohtori Vane ja minä vietimme usein iltamme George Vickersin talossa. Olimme kaikki innostuneita tieteellisiin kysymyksiin, ja aika kului hyvin hupaisesti, niin hupaisesti, että monasti oli kello kaksi tai kolme aamulla, ennenkuin seisoimme hänen ovensa ulkopuolella.

Koko päivän mietiskelin, mitä ystävämme mahtoikaan meille näyttää. Muistuttelin mielessäni useita arvokkaita ja huomiota herättäviä sähkökeksintöjä, joita hän oli työhuoneessaan tehnyt. „Voinpa melkein lyödä vetoa, että hän näyttää meille jonkin uuden sähkökeksinnön”, päätin minä, mutta olin arveluissani vain osaksi oikeassa.

Tulin hänen luokseen kello kuusi iltapäivällä ja tapasin Vanen, joka oli saapunut ennen minua ja tapansa mukaan valinnut mukavimman nojatuolin. Meidän isäntämme seisoi takkaa vasten nojautuneena.

„Olipa hauskaa, että tulit, Charles”, sanoi hän. „Sinä voit vapauttaa minut tuosta elävästä kysymyskerkistä.” Ja hän viittasi kädellään tohtoriin, joka istui väännellen olemattomia viiksiään.

„Miksi ei hän voi kertoa meille, minkätähden hän on laahannut meidät tänne luokseen?” sanoi tohtori valittavalla äänellä. „Minä puolustan pyyntöäni sillä, että en tahtoisi hänen pilaavan ruokahaluani.”

„No niin, mistä on kysymys?” huudahdin minä.

„No, nyt te alatte taas kysellä. Herran nimessä, puhukaa jostain muusta siksi, kunnes olemme saaneet ruokaa suuhumme”, sanoi Vickers ja ehdotti, että puhuisimme ilmalaivoista.

Me annoimme hänen puhua, mistä hän tahtoi, ja vähän sen jälkeen istuimme ruokapöytään. Keskustelumme aterian aikana olisi monen mielestä ollut hyvinkin ikävä, mutta se oli meidän mieleisemme, eikä hetkeksikään tauonnut. Tohtorin erikoisala oli eläintiede. Minun innostukseni esine on kemia, ja erään räjähdyksen johdosta, jossa olin melkein kadottaa näköni, tutustuin ensi kerran häneen ja toin hänet Vickersin seuraan.

Viimein George nojautui taaksepäin tuolissaan, sytytti sikaarin ja sanoi:

„Te, toverit, haluatte tietysti tietää, mitä ihmettä olen aikonut teille näyttää. Ennenkuin sen teen, tahdon teitä kuuntelemaan näitä otteita eräästä kirjoituksesta, jonka muuan Noad niminen mies julkaisi vuonna 1844.”

Hän selaili kirjaa ja luki:

„Kokeillessaan sähkö-kiteytymisellä Crosse ensimäiseksi loi tuon ihmeellisen hyönteisen, josta niin paljon on puhuttu.”

Tässä Vickers katsahti ylös kirjastaan ja huomautti:

„Minun täytyy teille selittää, että Crosse seisoi niiden miesten eturintamassa, jotka ovat tässä maassa kokeilleet atmosfeeri-sähköllä.”

Hän kääntyi jälleen lukemaan:

„Olkaamme oikeudenmukaisia tuota lahjakasta miestä kohtaan, joka oli hyvin vaatimaton ja jota typerä kansa vainosi tuon hyönteisen tähden, ja joka kokeilujensa vuoksi sai osakseen paljon vaikeuksia ja vastuksia, jopa niin suuressa määrässä, että sellainen menettely on oikeastaan häpeä yhdeksännelletoista vuosisadalle. Minä teen teille tarkkaan selkoa niistä kokeiluista, joiden tuloksena oli Acarus.”

„Tässä seuraa sitten”, lisäsi George, „tarkka selostus niistä koneista, joita Crosse käytti. Astia, jossa on kyllästetty liuos liukenevaa piikiveä, asetetaan suppiloon, astian reunan yli riippuu kappale villakangasta, joka toimii imijänä... Neste putoo pisaroittain huokoiseen vesuviolaiseen rautaoksidiin, jota kaiken aikaa pidetään voltavirran kautta sähkötettynä.”

Jälleen hän käänsi muutamia lehtiä jatkaen:

„Neljäntenätoista päivänä sen jälkeen, kun kokeilut olivat alkaneet, näki Crosse siltä kohtaa sähkötettyä rautaa, johon neste valui, kohoavan valkoisia haarukoita. Kahdeksantenatoista päivänä nämä laajenivat ja jokaiseen harukkaan ilmestyi seitsemän tai kahdeksan hienoa lankaa, jotka olivat pitempiä kuin ne haarukat, joista ne olivat lähteneet. Kahdentenakymmenentenä toisena päivänä nämät muodostumat olivat jo selvempiä, kahdentenakymmenentenä kuudentena päivänä jokainen oli selvästi näiden muodostumien nojassa seisovan hyönteisen muotoinen. Tähän asti oli Crosse näitä ainoastaan jonkinmoisina kivennäismuodostumina, mutta vasta kahdentenakymmenentenä kahdeksantena päivänä, kun nämät eläimet liikuttivat jäseniään, hän hämmästyi. Muutaman päivän kuluttua nämät erkanivat kivestä ja liikuskelivat pitkin. Ne elättivät itseään imukärsiensä avulla... Crosse lisää: ’Minulla ei ole ollut mitään varmaa mielipidettä niiden syntymisen syistä, siitä yksin[k]ertaisesta syystä — että minä en voinut mitään sellaista itselleni muodostaa’.”

Vickers sulki kirjan.

„Täällä on vielä yhtä ja toista samasta asiasta, mutta minä luulen lukeneeni pääasian. Jos jompikumpi teistä tahtoo saada lisätietoja tästä asiasta, niin voi hän lukea ’Sähköyhdistyksen julkaisut’.”

Syntyi vaitiolo, jonka aikana me puhaltelimme sauhuja sikaareistamme. Lopulta sanoi tohtori Vane:

„Minä olen sitä mieltä, että myöhemmät tutkijat eivät ole päässeet yhtä pitkälle kuin Crosse.”

Vickers hymyili omituisesti.

„Jos tahdotte seurata tätä tietä, voin näyttää teille, että toisetkin tutkijat ovat onnistuneet yhtä hyvin kuin Crosse.” Ja hän viittasi meitä seuraamaan häntä.

Olen usein ollut hänen laboratooriossaan, mutta kummastukseksemme johdatti hän meidät huoneeseen, joka oli aivan talon ylikerrassa, ja ottaessaan esiin avaimen, kiinnitti hän meidän huomiomme varmuuslukkoon.

„Minä luotan siihen, että te pidätte omana tietonanne sen, minkä teille nyt näytän, sillä aijon laatia siitä teoksen, enkä tahtoisi, että sitä ennen mitään tietoja leviäisi”, sanoi hän avaten oven.

Tuimin katsein astui tohtori Vane nopeasti sisään. Minä seurasin heti hänen kintereillään ja muistan ihmetelleeni, miksi George, joka tavallisesti oli niin perin tyyni, näytti saavan kaikin voimin hillitä kiihoittunutta mielentilaansa.

Ja sitten näin, mitä se oli. Annettakoon minulle, vaikka olenkin mies, anteeksi, että vapisin kiireestä kantapäähän asti!

Matalalla puupöydällä oli metallilevy, joka oli noin neljä neliöjalkaa leveä. Jonkinmoinen säiliö oli sen yläpuolella ja siitä tippui monista pienistä reijistä taukoamatta nestettä levylle. Mutta tähän kiintyi minun huomioni hyvin vähän, sillä katselin vain levyn keskellä olevaa olentoa, jota en voi kutsua muuksi kuin hämähäkiksi, vaikka se olikin kaksi jalkaa pitkä.

Pään takaa ulkoni kaksi jalkaa, ja taempaa ulkoni neljä edellisiä pitempää — ne olivat luultavasti yhtä pitkät kuin koko ruumis. Päästä, siltä kohtaa, missä olisi otaksunut suun olevan, pisti esiin tuntokärsän näköinen ulotin, joka muistutti kärpäsen imukärsää. Joka paikasta pitkin ruumista pisti esiin noin tuuman pituisia säikeitä. Se oli likaisen ruskea, ja sen ruumista näytti peittävän jonkinmoinen lima. Sen silmät olivat huuhkajan silmäin tapaisia, eivätkä koskaan räpäyttäneet.

Me tuijotimme tuohon peloittavaan olentoon aivan vaiti.

Vickers alkoi ensimäiseksi puhua.

„Kaunis, eikö olekin?” sanoi hän ja nauroi, mutta tämä nauru kaikui niin kummalliselta tässä paikassa.

Minä katsahdin tohtoriin. Hänen kätensä olivat pusertautuneet nyrkkiin ja hänen silmänsä olivat niin selkosen selällään, että silmäterän ympäriltä näki kaikkialta valkuaisen.

„Hyvä jumala, George, mikä eläin tuo on?” kuiskasi hän.

„Se on, rakas tohtori, tulos monien vuosien kokeiluista. Se tuli ensi kertaa näkyviin viisi vuotta sitten, mutta se ei näytä näinä kuutena viimeisenä kuukautena kasvaneen enää yhtään. Se todistaa Crossen väitteen täydellisesti oikeaksi. Eikö se sinunkin mielestäsi ole suuremmoinen?

„Suuremmoinenko? Se on todellakin suuremmoinen!” sanoi tohtori. Hän mutisi jotain kulkiessaan pöydän ympäri ja katsellessaan eläintä, mutta niistä harvoista sanoista, jotka minä saatoin eroittaa, ei hän kutsunut sitä suinkaan suuremmoiseksi tai kauniiksi.

Lopulta hänen rakkautensa eläintieteeseen voitti hänen inhonsa.

„Minä tahtoisin tunnustella jotakuta noista sen karvoista”, sanoi hän ja ojensi kätensä.

Silmänräpäyksessä oli Vickers tarttunut hänen ranteeseensa ja hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat. Tohtori katsoi kummastuneena häneen.

„Ikävä kyllä, tohtori, unohdin kertoa sinulle, että siitä voi saada ankaran täräyksen”, sanoi hän aivan kuin anteeksi pyytäen.

Tohtori näytti hiukan säikähtyneeltä, mutta hänen mielenkiintonsa oli vain entistään suuremmaksi.

„Sillä on siis tavallaan yhteisiä ominaisuuksia venetsuelalaisen sähköankeriaan kanssa?” kysyi hän.

„Tai Välimeressä esiintyvän torpeedokalan kanssa?” sanoin minä.

Vickers kohotti olkapäitään.

„Tiedän vain, että vanha Tippooparka” — komea skotlantilainen koira ja suuri lemmikkimme — „seurasi toissapäivänä minua tänne, pisti kuononsa hiukan liian lähelle, ja kaatui äkkiä kuolleena maa[h]an. Koko toinen puoli sen ruumista oli kamalasti palanut.”

Ystävämme puhui aivan tyynesti, mutta me huomasimme, että hän oli syvästi liikutettu kertoessaan tästä tapauksesta.

„Se kai säikäytti sinua pahasti?” sanoin minä.

„Sitä en juuri saata sanoa. Minä sain jokseenkin ankaran sähkötäräyksen silloin, kun se oli vielä aivan pieni, enkä ehkä pidellyt sitä niin hellävaroen kuin minun olisi tullut tehdä. Mutta” — ja hän kääntyi tuon hirviön puoleen ja siveli kädellään sen karvaista jalkaa — „sinä tiedät, kuka sinua ruokkii, tiedäthän sen, kaunis eläin?”

Eläin varmaankin tunsi sen, sillä sen tuntosarvi uloni nopeasti ruumiista vetäytyen taas sisään. Ja minun täytyy sanoa, että se oli ainoa liike, minkä siinä sinä iltana näimme.

Kasvojemme hämmästynyt ilme näytti huvittavan Vickersiä.

„Se on totta; se tuntee minut. Minä olen seurannut sen kehittymistä päivä päivältä, ja —”

Tässä tohtori katkaisi hänen puheensa tehden kysymyksen.

„Millä tavoin sinä tuota eläintä ruokit?” kysyi hän.

Vickers epäröi hetkisen ja katsahti meihin. Sitten hän meni huoneen toiselle puolelle ja aukaisi laatikon, jonka kannessa oli ilmareikiä.

„Tuntosarven päässä on kaksi pientä hammasta, ja se imee uhristaan veren.” Hän arvasi meidän seuraavan kysymyksemme. „Ei. Se ei tapa niitä ensiksi”, sanoi hän ja avasi kannen.

Laatikossa oli eläviä hiiriä.

— — —

Täsmälleen kymmenen päivää myöhemmin istuin Vanen työhuoneessa pelaamassa shakkia. Jokainen olisi luullut meidän pelaavan shakkia, mutta oikeastaan kertoili tohtori, mitä hän arveli ystävämme keksinnöstä, ja peli oli jäänyt syrjään.

„Minä sanon sinulle, että se on suurin keksintö, mitä koskaan on tehty!” Ja hän löi nyrkkiä pöytään, että pelinappulat hyppelivät. Hänen silmissään oli välke, mutta se sammui, hänen ajatustensa alkaessa suuntautua toisaanne. „Mutta kaikista peloittavista eläimistä, mitä jumala on luonut —”

Hän vaikeni äkkiä.

„Tiedätkö”, jatkoi hän äkkiä, että Vickersin ihmeellinen eläin kuuluu samaan heimoon kuin niin kutsutut punkit, tietysti sillä eroituksella, että koko on aivan toinen? Kaikilla näillä eläimillä on imukärsä, jolla ne voivat imeä itseensä ravintoa niistä eläimistä, joiden loisina ne ovat, ja kuumissa maissa ne ovat kaikkea muuta kuin mieluisia. Takertuessaan uhriinsa ovat ne pieniä ja litteitä, mutta vähitellen paisuvat ne kunnes ne imettyään itsensä täyteen, ovat yhtä suuria kuin pavut, ja niitä on yhtä helppo poimia kuin viinimarjoja.”

„Päättäen tuon eläimen muodosta on George löytänyt kuolleen ja elävän luonnon välimuodon — välimuodon, joka on aivan välttämätön kehitysteorian täydennykseksi. Tätä vastaan voi kyllä väittää sen, että tämä eläin on kovin monimutkainen.”

Lauseeni jäi kesken, sillä ovelle naputettiin, se oli tohtorin palvelijatar, Emily.

„Tohtori Vickersin emännöitsijä tahtoisi puhutella teitä.”

Minä kuulin Vanen „Ah!”, vaikka hän huudahtikin sen hyvin hiljaa. Muistan, miten sydämeni alkoi kiivaasti lyödä ja minä koetin rauhoittaa mieltäni selittämällä itselleni, että tuo vanha nainen tuli epäilemättä saamaan apua „pistoksiinsa”, niinkuin hän luuvaloansa kutsui, ja jonka tiesin viime aikoina häntä vaivanneen tavallista enemmän.

Mutta tohtori Vane happasi alas portaita vastaanottohuoneeseensa. Ovella hän kääntyi ja viittasi minulle ja me astuimme yhdessä sisään.

Rouva Jones, Vickersin emännöitsijä, istui odottamassa meitä. Hänen harsonsa oli nostettu otsalle ja muodosti siihen aivan kuin mustan siteen.

„Onko kysymys herra Vickersistä?” kysyi Vane äkkiä.

Rouva Jones ei koskaan puhunut nopeasti, eikä hän sinäkään päivänä hätäillyt. Hänen vastauksensa tuli hitaasti, niin harvalleen, että minä luulin kärsivällisyyteni loppuvan ennenkuin hän oli vastannut tuohon yksinkertaiseen kysymykseen.

„En minä tiedä, vaivaako herra Vickersiä mikään, mutta hän ei ole syönyt sitten toissapäivän yhtään mitään, ja minä tiedän varmasti, että hän on talossa. Hän meni yläkertaan — ”

Rouva Jonesilla oli täysi syy näyttää kummastuneelta, sillä tohtori Vane, joka oli tunnettu hillitystä käytöksestään ja tyynistä tavoistaan, riensi kotitelefooniin ja huusi siihen: „Käskekää Johnia tuomaan automobiilini heti oven eteen! Ymmärrättekö? Hän ei saa vitkastella vähääkään!” Sitten hän kääntyi emännöitsijän puoleen, joka seisoi suu puoliksi avoinna ja sanoi nopeasti: „Te saatte tulla meidän mukaamme ja kertoa matkalla lähemmin kaikesta.”

Mitä oli tapahtunut? Minä en tohtinut ajatella, mitä yläkerrassa saisimme nähdä. Tohtori ja minä katsoimme toisiimme. Sitten hän laski kätensä minun käsivarrelleni.

„Charlie”, kuiskasi hän, „sinä voit arvata, että Georgen on käynyt hullusti tuon eläimen seurassa. Sen jälkeen, kun hän näytti meille tuon eläimen, olen tuntenut, että jotain tapahtuu ja todennäköistä on, että tuo nyt on tapahtunut.

„Rukoilkaamme jumalaa, että emme tule liian myöhään”, sanoin minä. Minä ajattelin tuota eläintä, jonka silmät eivät koskaan räpyttäneet, ja minua värisytti.

„Onko sinulla revolveri?” kysyin minä.

Hän nyökkäsi lä[h]tien vastaanottohuoneestaan.

Muutama minuutti sen jälkeen saapui automobiili. Me työnsimme rouva Jonesin sisään. Ja kun Vane antoi ajajalle osoitteen, sanoi hän: „Aja täyttä vauhtia!” Minä en luule koskaan unohtavani sitä ajoa, eikä rouva Joneskaan sitä varmaankaan tee. Me teimme hänelle kysymyksiä, mutta hänen vastauksensa olivat niin sekavia, että jätimme pian kaikki kyselyt. Hän istui silmät selällään, toisella kädellään pidellen kiinni vaunusta, toisella minun päällystakistani ja joka kerta, kun vaunu hyppäsi jonkin esteen yli, hän kiljaisi. Monta kertaa minä sain huutaa: „Ei tässä ole mitään vaaraa!” mutta minä olisin saanut säästää ääntäni, sillä hän ei lakannut huutamasta: „Pysäyttäkää, pysäyttäkää!”

Pelästyneen näköinen palvelijatar avasi meille oven. Me riensimme hänen ohitseen portaita ylös. Päästyämme tuon huoneen ovelle, seisahduimme ja kuuntelimme, mutta emme kuulleen heikkoakaan ääntä. Me koetimme ovea — se oli lukittu. Edessämme oli lukittu ovi ja Vickersillä oli avain. Katsahdimme epätoivoisesti toisiimme. Mutta pian ilmestyi tohtori Vanen silmiin päättävä ilme.

„Hän on tuolla ja meidän täytyy päästä hänen luokseen”, sanoi hän päättävästi.

„Minä menen etsimään lukkoseppää. Sillä tavalla pääsemme sinne helpoimmin”, sanoin minä ja aijoin juuri mennä, kun tohtori kuiskasi: „Odota! Kuule! Hän puhuu!”

Minä hiivin varpaillani ovelle ja kuuntelin, sydämeni löi kiivaasii, mutta tuskin hengitin. Oli aivan hiljaista, kauan hiljaista, sitten kuului ääni, mutta mitä se sanoi, en voinut eroittaa. Se tuntui tulevan hyvin kaukaa, aivan kuin ääni sellaisesta telefoonista, joka on huonosti yhdistetty toiseen. Vane pudisti päätään.

„Puhu, vanha toveri! Me emme voi kuulla, mitä sinä sanot!” huusi hän.

Jälleen kuuntelimme ja tällä kertaa me voimme eroittaa seuraavat sanat: „... avain... sala... laatikon... pohjalla”, sitte[n] taas oli kaikki aivan hiljaista.

„Missä kaapissa ja miten sen saa auki?” huusi tohtori. Mutta huoneesta ei kuulunut mitään vastausta, vaikka hän tekikin tämän kysymyksensä kahdesti.

Vane kääntyi minuun päin. „Tämä on onni onnettomuudessa. Hän on teettänyt toisen avaimen. Meidän täytyy löytää se”, sanoi hän.

Menimme nopeasti Vickersin työhuoneeseen, jossa tiesimme olevan amerikalaisen kirjoituspöydän. Me kiitimme luojaa, kun näimme oven olevan auki ja löysimme pöydän. Se oli komea huonekalu, ja kun sen kansi oli nostettu ylös, tuli näkyviin pieniä hyllyjä ja koloja. Eräässä tällaisessa kolossa oli kimppu avaimia.

„Missähän onkaan tuo kaappi, jossa on salalaatikko?” sanoi Vane koettaen kiireimmän kautta etsiä niitä avaimia, jotka avasivat kaappeja.

Tämän laatuista etsimistä ei voi tehdä hätäillen, ja hän alkoi kiroilla. Tämä kiroileminen tuli yhä kiivaammaksi, ja minä unohdin hetkiseksi etsimisen syyn kuunnellessani hänen suurta sanavarastoaan.

Minä otin häneltä avaimet, kun hän oli ennättänyt avata puolet laatikoista. Me avasimme loputkin, mutta vaikka kuinka etsimme, niin emme voineet löytää mitään salapohjaa.

Ennenkuin tulimme työhuoneeseen, olivat hermomme tavattomasti jännitettyjä, nyt olivat minun hermoni aivan surkeassa tilassa. Tohtorin kasvot olivat tuskasta aivan kalpeat.

Vaieten ojensi hän minulle puukon ja seinältä otti hän malaijilaisen tikarin, joka oli siinä koristuksena.

„Sinä avaat pöydän oikean puolen, minä vasemman”, sanoi hän.

Me löysimme tuon kallisarvoisen avaimen, mutta pöytä oli rikottu...

Taas riensimme portaita ylös, ja vaikka minä väänsin lukon auki, en uskaltanut avata ovea. Koko tämä juttu tuntui peloittavalta. Ryömikö tuo peloittava olento huoneessa valmiina hyökkäämään meihin heti, astuttuamme sisään? Miten voimme löytää Vickersin?

Minä katsahdin Vaneen. Hän näytti päättäväiseltä ja oli ottanut revolverin taskustaan. Ainoa ääni, minkä kuulimme, oli muutamien ajoneuvojen kolina tieltä ja junan etäinen vihellys.

Mutta olihan asia kiireellinen, enkä luule kenenkään hidastelleen ovea avatessaan. Mutta seuraavassa hetkessä me jäimme aivan liikkumattomina seisomaan kuullessamme äänen: „Jumalan nimessä, liikkukaa niin hiljaa kuin voitte!” Me astuimme varpaillamme sisään.

Elämässä on sellaisia tapauksia, jotka jäävät niin pysyväisesti mieleen, että niitä ei voi koskaan unohtaa. Vuosienkin päästä ne voivat palautua muistiin aivan pienimpiä yksityiskohtiaan myöten. Meitä kohtasi seuraava näky:

Laskevan auringon leveä säde paistoi huoneeseen erään ikkunan alaosan kautta, jonka verhoa ei oltu vedetty kyllin alas, ja me näimme. Me näimme aivan selvästi, sillä valo kohdistui suorastaan siihen.

Vickers makasi huoneessa selällään, ja tuo kamala eläin oli hänen päällään ja oli pistänyt imukärsänsä hänen kurkkuunsa. Hänen kasvonsa ja huulensa olivat aivan verettömät. Hänen silmänsä olivat ummessa, enkä minä huomannut pienintäkään liikettä.

Minä katsahdin Vaneen. Hänen silmäkulmansa olivat vetäytyneet yhteen, muodostaen yhden ainoan viivan, ja hän hengitti raskaasti hampaittensa välistä. Muistan, miten hän piti revolveria kädessään ampuakseen sillä.

„Älä ole hullu!” sanoi hän ärtyneesti. „Mene noutamaan hiukan konjakkia ja, herran nimessä, astu hiljaa!”

Kun minä palasin, piteli hän kädellään tuon miesraukan nilkkaa, revolverin oli hän laskenut pois, ja se oli ilmareijillä varustetun laatikon päällä.

Minä taisin näyttää hyvin hämmästyneeltä. Vane puhui kärsimättömästi, vaikka hänen äänensä oli niin heikko, että se tuskin oli kuiskausta kovempi.

„Katsohan, mitä takeita minulla on siitä, että minä ennätän tappaa tuon eläimen ennen kuin se on ennättänyt purkaa kuolettavan sähkövirtansa George raukan ruumiiseen? Tiedäthän alimmalla luonnon asteella olevain olentojen vaikuttavan kuolettavasti silloin, kun ne surmataan. Me emme uskalla ampua, enkä minä luule voivamme sitä vetääkään pois.”

Konjakkiruiskutus vereen teki tehtävänsä, ja Vickers oli varmaankin kuullut osan meidän keskustelustamme, sillä hän avasi silmänsä ja sanoi koettaen heikosti hymyillä: „Oletko koskaan nähnyt iilimatoa imemässä, Charlie?”

Minä säpsähdin.

„Herran tähden, luuletko sinä, että Vane ja minä seisomme tässä sinun vieressäsi kädet housun taskuissa odotellen, koska... koska...”

„Koska tuo eläin on saanut kyllikseen imetyksi?”

Vickers hymyili taas ottaessaan sanat minun suustani.

En voinut kestää tätä ajatusta. Joitakin keinoja täytyi olla, jotka tässä tehoisivat.

Neljä tuntia istui Vane odottamassa. Minäkin odotin, lojuen toisessa huoneessa eräällä vuoteella ja odotellen, mikä vaikutus olisi pienellä ruiskutuksella vereen. „Se on aivan välttämätöntä!” sanoi Vane, ryhtyessään varovaisesti valmisteluihinsa, ettei millään häiritsisi eläintä.

Henkisesti ja ruumiillisesti uupunut kun olin, nukuin, nähden unta tutuista miehistä ja naisista; mutta jokaisen povella oli olento, joka painoi imukärsänsä heidän kurkkuunsa. Heräsin äkkiä kovasti hikoillen ja näin tohtorin katsovan minuun.

„Onko eläin liikkunut?” kysyin minä.

„Ei!” vastasi hän lyhyesti.

Me katsoimme toisiimme kauan aikaa. Toivoin hänen arvaavan seuraavan kysymykseni. Mutta sainkin sen itse tehdä.

„Miten George voi?”

„Elää.” Ja minä ymmärsin siitä tavasta, millä hän sen lausui, että hän sanoi totuuden, paljaan, alastoman totuuden. Me olimme kauan vaiti.

„Eikö voi tehdä mitään?” huudahdin minä epätoivoisesti.

„Kyllä”, vastasi Vane. „Minä teen jotain, ellei tuo vampyri liiku kymmenen minuutin kuluessa. Minä ammun sen.”

Me palasimme tuohon kauhunkammioon. Vickers parka näytti aivan kamalalta, eikä tarvinnut olla lääkäri nähdäkseen, ettei kuolema ollut kaukana.

Olin kellon taskustani. „Odotetaan kymmenen minuuttia”, mutisi Vane. Istuuduin tuolle ilmareijillä varustetulle laatikolle, katsellen ensin Vickersin kalmankalpeisiin kasvoihin, ja sitten Vaneen, kun hän tarkasti ystäväämme.

„Aika on mennyt umpeen”, sanoin minä.

Tohtori asteli aivan eläimen pään kohdalle, vieden revolverinsa vain muutaman tuuman päähän siitä. Hänen sormensa oli jo liipaisimella, kun jotain hyvin kummallista tapahtui. Tuo hirviö veti äkkiä imukärsänsä pois tuijottaen häneen aivan kuin tietäen viimeisen hetkensä tulleen. Minä luulen noitten liikkumattomien silmien lumonneen Vanen, sillä hän ei laukaissut, vaikka eläin alkoi liikkua häntä kohden.

„Ole varuillasi!” huusin minä ja hän hyppäsi taaksepäin. Hän teki sen juuri viimeisellä hetkellä, sillä eläin hyökkäsi häntä kohden uskomattoman nopeasti.

Silloin minä näin, kuinka kylmäverinen Vane oli, sillä vasta sitten, kun viimeinen hieno säije oli irrottautunut Vickersistä, hän laukaisi. Minä näin hänen sormensa painavan liipaisinta. Seuraavana hetkenä kamala räjähdys pani koko rakennuksen tärisemään, ja minä nostin käteni silmilleni suojatakseni niitä, sillä kamala leimahdus näkyi. Alhaalta kuului naisten huutoja ja ryskettä aivan kuin jättiläiskäsi olisi taloa ravistellut.

Kuulin valitusta.

Vane makasi kasvoillaan suuren verilammikon keskellä ja hänen päänsä riippui lattiassa olevan reijän partaalla. Minä kiitin luojaa huomatessani, että hänet oli vain haavoittanut se suunnaton määrä sähköä, jonka eläin äkkiä oli purkanut. Aivankuin liekki oli sähkö puhkaissut permannon, sitten kulkenut kautta talon.

Me palasimme Vickersin luo. Vane tunnusteli hänen suontaan.

„Minä tahdon hänet pelastaa”, sanoi hän. Ja hän teki sen.

Lähde: Nuori Voima 1910, no 14–15, s. 157–163 (45–51)