Särjetty sydän
| Särjetty sydän. Kirjoittanut Washington Irving |
Tavallista on, että ne, jotka ovat päässeet yli nuoruuden vuosista, taikka ne, jotka omat kasvaneet ylöllisissä nautinnoissa, nauravat rakkaudelle ja sanovat, ett’ei sitä ole muualla kuin kirjoissa. Minun kokemukseni pakoittaa sanelemaan kokonaan toista. Olen vakuutettu, että, vaikka ihminen olisi luonteeltaan kuinka jäyhä ja maailmallisiin huoliin kiintynyt taikka kuinka iloinen ja hymyilevä tahansa ulkoapäin, niin löytyy kumminkin hänen sisimmässään lämmin tunne, joka kerran leimahtaa näkyviin ja saattaa tulla mahtavaksi ja vaaralliseksi tuleksi. Saattaahan kuolemakin tulla seuraukseksi onnettomasta rakkaudesta, särjetystä sydämestä. Miespuoliin se hyvin harvoin käynee niin kipeästi, mutta tiedän sen olleen syynä monen heikomman astian kuolemaan. Miehen toiminta saattaa hänen ulommaksi maailmaan. Rakkaus on hänelle ainoastaan koristuksena aikaisimpina vuosinaan. Hän etsii mainetta, rikkautta ja kunniaa sekä koettelee vallita lähimmäisiänsä. Naiselle on rakkaus koko elämä. Sydän on hänen maailmansa, siellä hän tahtoo vallita, siellä etsii hän kätkettyjä aarteita. Usein panee hän koko onnensa alttiiksi, kun on kysymys rakkaudesta; jos hän siinä häviää, niin silloin tulee loppu kaikesta; hänen sydämensä joutuu vararikkoon.
Mies kun voi tosin kärsiä katkerasti pettyneestä rakkaudesta, jotkut hellät tunteet hänessä voivat haavoittua, jotkut onnen toiveet kadota, mutta hän on alinomaa toiminnassa, hänen ajatuksensa häviävät niin helposti hänen moninaisissa puuhissansa, taikka haihduttaa hän huolensa huvituksilla. Jos hänelle tulee kovin tukalaksi oleskella sillä paikalla, missä hän on saanut kärsiä, muuttaa hän olinpaikkaa mielensä mukaan; hän voi kiitää maailman ääriin ja siellä löytää levon.
Naisen elämä on verrattain sitovampaa ja yksitoikkoisempaa. Hän elää enemmän ajatuksissaan ja tunteissaan, ja jos näitä vallitsee suru, missä hän silloin löytää lohdutusta? Hänen osansa on tulla etsityksi ja voitetuksi, ja jos hän on onneton rakkaudessansa, niin on hänen sydämensä kuin valloitettu linnoitus, jota ryöstetään ja tyhjennetään sittemmin tyhjemmäksi.
Naisen rakkaus on aina arka ja hiljainen. Jos kohta se on löytänyt vastineensakin, uskaltaa hän tuskin kuiskata sitä itselleen, ja jos ei niin ole, niin hautaa hän sen syvälle sydämeensä ja antaa sen levätä siellä kadonneen rauhansa raunioilla. Hänen sydämensä on eksynyt toiveissaan, hänelle ei ole elämä enää minkään arvoista. Jonkun aikaa itkee ystäväjoukko hänen aikaisin avatulla haudallansa, ihmetellen, kuinka hän, jota vielä äsken oli niin terve ja iloinen, niin pian joutui pimeän haudan saaliiksi. Puhutaan jostakin vilustumisesta, jostakin äkillisestä sairaudesta, joka tempasi hänen pois eleiltä, mutta ei kukaan tunne todellista ja oikeaa syytä hänen kuolemaansa.
Tässä johtuu erään nuoren irlantilaisen isänmaanrakastajan surullinen historia mieleen. Se on hyvin liikuttava. Levottomuuksien aikana Irlannissa tuli hän tuomituksi ja teloitetuksi hänen päällensä saatetusta kavalluksesta.
Hän oli niin nuori, niin runsaslahjainen, niin jalomielinen, niin urhoollinen, hänellä oli kaikki ne ominaisuudet, joita halutaan olevan nuorella miehellä. Hänen käytöksensä tutkinnon aikana oli kaunista ja pelkäämätöntä. Se jalo vihastus, jolla hän poisti itsestänsä syytöksen kavalluksesta isänmaatansa vastaan, hänen kaunopuheinen vetoamisensa jälkimaailmaan viimeisellä toivottomalla hetkellä liikutti syvästi kaikkia jalomielisiä ihmisiä, ja vihollisensakin surkuttelivat hänen ankaraa tuomiotansa.
Oli myöskin yksi sydän, jonka epätoivoa olisi mahdoton kertoa. Parempina aikoina ja suotuisempien asianhaarojen vallitessa oli hän voittanut erään kauniin tytön, irlantilaisen asianajajan tyttären rakkauden.
Tämä rakasti häntä naisen ensimmäisellä, alttiiksi panevalla rakkaudella. Kun kaikki asianhaarat olivat häntä vastaan, kun onni hänet hylkäsi, kun hänen nimensä oli häväisty, rakasti hän häntä vieläkin sydämellisemmin. Kun nyt hänen kohtalonsa herätti hänen vihamiestensäkin surkuttelemista, kuinka sitten sen, jota häntä rakasti. Anna niiden, jotka äkkiä ovat kadottaneet rakkaimpansa, jotka ovat jääneet yksin kolkkoon maailmaan, kertoa suruansa, mutta mitä on se hänen surunsa rinnalla, joka seisoi tällä haudalla, niin onnettomana, niin häväistynä! Tässä ei ollut mitään lohduttavaa mielelle, ei edes yhtään niistäkään hiljaisista, vaikka surullisista hetkistä, jotka niin usein lieventävät viimeistä katkerata eroa. Hänen asemaansa vaikeutti vielä sekin, että hän onnettomalla rakkaudellansa oli saattanut isänsä tyytymättömäksi, niin että hän oli tullut karkoitetuksi pois kotoa. Mutta jos osanottavaisuus ja ystävien hellyys olisi jotakin auttanut surun murtamalle mielelle, niin ei suinkaan olisi puuttunut lohdutusta. Moni rikas, ylhäinen perhekunta osoitti hänelle hienotuntoisinta, hellintä osanottavaisuutta. Hänet saatettiin seuraelämään ja kaikella tavalla koetettiin haihduttaa hänen suruansa ja johtaa hänen ajatuksiansa pois rakkautensa surullisesta historiasta. Mutta kaikki turhaan. Niitä saadaan iskuja, jotka käyvät sielun sisimpään ja joita ei aikakaan voi parantaa.
Hän ei tehnyt mitään vastusta seurata muiden mukana ulos maailmaan, mutta hän oli siellä yhtä yksinään kuin erämaassa. Hän kävi surullisena ja haaveksivana, välinpitämättömänä kaikesta, mikä häntä ympäröi. Hänellä oli sisällinen suru; jota ei huolinut ystävien kokeista sen haihduttamiseen.
Voi kuinka sydämelle käypää oli nähdä häntä kerrankin eräissä naamiohuveissa; nähdä hänen vaeltelevan kuin aave, yksinään ja ilotonna, kun kaikki hänen ympärillänsä olivat iloisia, puettuina ilopukuihin, niin vaaleana ja surevana, turhaan kokevana haihduttaa sydäntänsä unhotukseen! Käveltyänsä niiden komeain huoneiden ja iloisan ihmisjoukon läpi, istuutui hän lehterille vieville portaille, ja katsellen ympärilleen poissaolevan silmäyksillä, mikä osoitti kuinka välinpitämätön hän oli kaikesta, alkoi hän vaivaloisen tavoin laulaa erästä surullista laulua. Hänellä oli oivallinen ääni, mutta tällä kertaa lauloi hän niin yksinkertaisesti, niin liikuttavasti, painoi koko surunsa niin äänen säveleihin, että hän vietteli kaikki pysähtymään ja kuuntelemaan; äänetönnä ja hiljaisina seisoivat kaikki kyyneleet silmissä.
Kertomus niin todellisesta ja syvästä rakkaudesta ei voinut muuta kuin herättää osanottavaisuutta. Hän voitti täydellisesti erään upseerin sydämen, jota pyysi hänen kättänsä, ajatellen, että hän, joka oli niin uskollinen vainaajalle, myöskin voisi osottaa hellyyttä elävälle. Tämä hylkäsi hänen tarjoumuksensa, sillä hän ei voinut unhottaa ensimäistä rakkauttansa. Hän ei kumminkaan heittänyt asiaansa sillensä. Hän oli tyytyväinen, jos hän piti kumminkin häntä arvossa.
Vihdoin kumminkin voitti hän hänen kätensä sillä juhlallisella vakuutuksella että hänen sydämensä peruuttamattomasti kuului toiselle.
Tämä vei hänen Siciliaan ja toivoi olopaikan muutoksen kautta voivansa saada hänet unhottamaan aikaisemmat surunsa. Hän oli erinomaisen hyvä puoliso ja koetti myöskin tulla onnelliseksi, mutta ei mitään voinut parantaa sitä haavaa, jonka hän kerran oli saanut. Hän kuihtui ja kuoli vihdoin särjetyn sydämen haavoista.
Tiera.
Lähde: Viipurin Sanomat 7.12.1888.